Viime aikoina julkisuudessa on käsitelty julkisen sektorin kokoa tavalla, josta voi syntyä virheellisiä tulkintoja. Esimerkiksi YLEn Pressiklubissa (17.1.2014) esitettiin, että ”brutto­kansan­tuotteesta menee 58 prosenttia julkisen talouden ylläpitämiseen”. Väite ei pidä paikkaansa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi jokin aika sitten, että Suomen julkisen sektorin menot ovat lähes 60 prosenttia brutto­kansan­tuotteesta. Tämä ei tarkoita, että yksityisten menojen suuruus vastaisi kooltaan 40 prosenttia brutto­kansan­tuotteesta. Yksityisen sektorin menot ovat itse asiassa paljon suuremmat kuin brutto­kansan­tuote.

Tuotannon arvoa kuvaava brutto­kansan­tuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisestä ja julkisesta arvonlisäyksestä, joka tarkoittaa kansan­taloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvoa. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan brutto­kansan­tuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa.

Kun verrataan julkisia menoja ja brutto­kansan­tuotetta, tarkastellaan kahden eri tunnusluvun välistä suhdetta, ei toisen osuutta toisesta.  Viime vuosina tuo suhdeluku on kasvanut, mikä on ensisijaisesti ollut seurausta brutto­kansan­tuotteen pienenemisestä.

Eri maiden verojärjestelmät eroavat toisistaan

Julkisten menojen suhde brutto­kansan­tuotteeseen ei ole vertailukelpoinen eri maiden kesken. Sama koskee julkisia tuloja, joiden tunnetuin suhdeluku veroaste kuvaa verojen ja veronluonteisten maksujen suhdetta brutto­kansan­tuotteeseen. Tähän on monta syytä.

Ensinnäkin eri maiden vero­järjestelmät poikkeavat toisistaan. Esimerkiksi sosiaali­etuuksia verotetaan eri maissa eri tavoin. Jos ne ovat verollisia, kuten Suomessa yleensä, veroaste ja julkiset menot muodostuvat suuremmiksi kuin maissa, joissa etuudet ovat verottomia. Käteen jäävä tulo voi silti olla sama.

Myös verovähennykset vaikuttavat vero­asteeseen ja julkisiin menoihin. Suomessakin oli ennen vuotta 1994 käytössä lapsi­vähennys, jonka korvaaminen lapsi­lisien korotuksella nosti veroastetta ja julkisia menoja. Samoin yleisradio­veron käyttöön­otto vuonna 2013 lisäsi veroja ja julkisia menoja.

Toiseksi eläke- ja sosiaali­turva­järjestelmät ovat erilaisia eri maissa ja tästä syystä niiden vaikutus julkisen sektorin kokoonkin vaihtelee. Suomessa kaikki laki­sääteiset eläke­vakuutus­maksut luetaan julkisiin tuloihin ja niiden perusteella maksetut eläkkeet julkisiin menoihin.

Mittareilla on eroa

Ehkä vertailukelpoisin julkisen talouden koon mittari on julkisen talouden tuottaman arvon­lisäyksen osuus koko kansantalouden arvon­lisäyksestä. Se kuvaa julkisen talouden omaa palvelu­tuotantoa ja koostuu pääasiassa henkilöstö­menoista. Suomessa tuo osuus oli 20 prosenttia vuonna 2012. EU-maista osuus oli suurempi Tanskassa ja Ruotsissa.

Toinen vertailukelpoinen, helposti ymmärrettävä mittari voisi olla julkisen talouden työntekijöiden osuus kaikista työntekijöistä. Suomessa osuus oli vuonna 2012 kansan­talouden tilinpidon mukaan 24 prosenttia, Ruotsissa 28 prosenttia.

Julkiset kulutusmenot sisältävät paitsi julkisen talouden arvon­lisäyksen, myös julkisen sektorin ostamat tavarat ja palvelut, joista on vähennetty asiakas­maksut ja vastaavat tulot. Julkisten kulutus­menojen suhde brutto­kansan­tuotteeseen kuvaa siten julkisen sektorin tuottaman ja ostaman palvelu­tuotannon netto­menoja verrattuna koko kansantalouden tavara- ja palvelu­tuotannon arvoon. Suomessa suhdeluku oli 25 prosenttia vuonna 2012. EU-maista suhdeluku oli suurempi Alankomaissa, Tanskassa ja Ruotsissa.

Julkiset menot ovat vielä kulutus­menojakin laajempi käsite, koska siihen luetaan mukaan muutkin menot, kuten maksetut tulon­siirrot, tuki­palkkiot ja korot. Suomessa julkisten menojen suhde brutto­kansan­tuotteeseen oli 57 prosenttia vuonna 2012. EU-maista osuus oli suurempi Tanskassa.

Tarkemmin julkisen sektorin vuoden 2012 meno­rakenteeseen voi perehtyä perjantaina 31.1. julkaistavista tilastotiedoista.

Marjo Bruun

Tilastokeskuksen pääjohtaja