Sanaan koti yhdistyy usein sana perhe. Yhä enenevässä määrin tämä assosiaatio on kuitenkin murenemassa. Jos asunto oli ennen tiiviin yhteisön kokoontumis­paikka, on se tänään monelle suomalaiselle hiljainen tukikohta, jonne vetäydytään päivän päätteeksi viettämään aikaa yksin, tai korkeintaan kaksin.

Asuntokunnan keskimääräinen koko on pienentynyt poikkeuksetta Tilastokeskuksen vuosi­tilastoinnin aloittamisesta eli vuodesta 1987 lähtien. Kolme­kymmentä vuotta sitten keskimääräisen asunto­kunnan koko oli kaksi ja puoli henkilöä, kun se nyt on juuri ja juuri kahden yläpuolella. Mikäli kehityksen suunta ei taitu, sukeltaa asunto­kunnan keskikoko alle kahden rajapyykin jo ennen vuotta 2020.

Kaksin tai yksin asuvia aikuisia (yli 18-vuotiaita) oli viime vuonna 2,8 miljoonaa eli 66 prosenttia saman ikäisestä asunto­väestöstä. Tämä on yli kaksikymmentä prosentti­yksikköä enemmän kuin kolme­kymmentä vuotta aikaisemmin.

Asuntokuntien koon pieneneminen on koko maan laajuinen ilmiö: Suomessa ei ole yhtään kuntaa, jossa keskimääräinen asuntokunta olisi vuonna 2016 ollut suurempi kuin vuonna 1987. Yksi nolla­kasvuun yltänyt poikkeus kuitenkin löytyy. Tämä on Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva kymmenen­tuhannen asukkaan Liminka. Keskimääräiseen liminkalaiseen asuntokuntaan kuului hieman yli kolme henkilöä.

Vuonna 2016 ainoastaan 5 000 asukkaan pohjan­maalaisessa Luodon kunnassa keskimääräinen asunto­kunta oli Liminkaa suurempi. Nämä kaksi kuntaa olivat myös ainoat, joissa keskimääräiseen asunto­kuntaan kuului enemmän kuin kolme henkilöä. Kuvaavaa on, että vuonna 2016 Suomessa oli 112 kuntaa, joiden keskimääräinen asunto­kunnan koko oli alle kaksi henkeä, kun vuonna 1987 tällaisia kuntia ei ollut ainuttakaan.

Idässä ja pohjoisessa nopein muutos

Vaikka asuntokuntien pieneneminen koskettaa koko maata, on muutos­nopeudessa alueellisia eroja. Esimerkiksi edellä mainituista 112 kunnasta 14 sijaitsee Pohjois-Savossa, 12 Etelä-Savossa ja 11 Pohjois-Karjalassa. Näihin maakuntiin kuuluu vain 14 prosenttia kaikista Suomen kunnista, mutta kolmasosa sellaisista kunnista, joissa asuntokunnan keskimääräinen koko on pienempi kuin kaksi. Yleistäen voidaankin sanoa, että idän ja pohjoisen asuntokunnat ovat pienentyneet muuta maata nopeammin.

Suurin muutos on tapahtunut Kainuussa. Siellä asuntokunnat ovat supistuneet kolmessa­kymmenessä vuodessa lähes 30 prosentilla. Lapissa, Etelä-Savossa, Pohjois-Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Keski-Pohjanmaalla asuntokunnat ovat pienentyneet noin neljänneksellä.

Vähiten, eli noin 11 prosenttia, asuntokuntien koko on supistunut Ahvenan­maalla ja Uudella­maalla. Maantieteellistä vertailua tehtäessä on kuitenkin otettava huomioon se, että eteläisten alueiden asuntokunnat olivat 1980-luvun lopulla muuta maata pienempiä ja näin ollen muutos on etelässä ollut vähemmän dramaattinen.

Kartoissa 1 ja 2 keskimääräisen asuntokunnan koko on ilmaistu kuntatason tarkkuudella niin, että asuntokunnan koko pienenee punaisen sävyn vaaletessa. Kartoista havaitaan viimeisen kolmen­kymmenen vuoden aikana syntynyt itä–länsi-jako, johon ainakin osittain on vaikuttanut maan sisäinen muuttoliike.

Kartat 1 ja 2. Asuntokunnan keskikoko 1987 ja 2016

Lähde: Tilastokeskus, asunnot ja asuinolot

On mahdollista, että itä–länsi-jako tulee seuraavina vuosikymmeninä syvenemään entisestään. Osaltaan tähän vaikuttaa lapsi­perheiden määrä: itäisissä maakunnissa verrattain pieni osuus asunto­kunnista on lapsiperheitä. Tässä yhteydessä lapsiperheellä tarkoitetaan asuntokuntaa, johon kuuluu vähintään yksi alle 18-vuotias henkilö.

Kartassa 3 on esitetty lapsiperheiden määrät suhteessa kaikkiin asuntokuntiin maakunnittain. Kartasta havaitaan, että Kainuussa, Pohjois-Karjalassa, Etelä-Karjalassa, Etelä-Savossa ja Kymen­laaksossa lapsiperheiden osuus asuntokunnista on selvästi alle viidenneksen. Sen sijaan Uudellamaalla, Ahvenan­maalla ja Pohjanmaan maakunnissa vastaava osuus on lähellä neljännestä.

Kartta 3. Lapsiperheiden osuus asuntokunnista 2016

Lähde: Tilastokeskus, asunnot ja asuinolot

Muutostrendin taustalla monta tekijää

Asuntokuntien pieneneminen ei kuitenkaan rajoitu vain idän muutto­tappio­kuntiin. Sen sijaan asunto­kunnat ovat pienentyneet myös etelässä eli siellä mihin idästä muutetaan. Koko maan tasolla asuntokunnan pienenemisen voisi intuitiivisesti ajatella olevan yksinkertainen ilmiö: mitä vähemmän ihmisiä, sen pienempiä asunto­kuntia. Näin ei kuitenkaan ole, sillä samaan aikaan, kun asuntokunnan keskikoko on pienentynyt, on Suomen väkiluku kasvanut.

Onkin ilmeistä, että asuntokuntien kokoon vaikuttaa useiden tekijöiden summa. Syitä voidaan etsiä esimerkiksi väestö­rakenteen, elämän­tapojen tai kulttuurin muutoksista.

Yksi suurimmista asuntokunnan kokoon vaikuttavista muutoksista on 1980-luvulta asti jatkunut lapsi­perheiden määrän väheneminen (Tilastokeskus, 2017). Tilastokeskuksen viime kesänä järjestämässä ”Väki vähenee, pidot paranee. Vai paraneeko?” –paneeli­keskustelussa lapsiperheiden vähenemisen syiksi esitettiin esimerkiksi vastentahtoista yksinelämistä, lasten­hankinnan lykkäämistä ja päätöksen entistä huolellisempaa puntaroimista, nuoruuden venyttämistä, huonoa talous­tilannetta, epävarmaa tulevaisuutta ja toisaalta myös vähenevän lapsiluvun kanssa korreloivaa vaurauden lisääntymistä.

Toinen asuntokunnan kokoon merkittävästi vaikuttava trendi on yksinasujien määrän kasvu. Yksin­asumisen yleistyminen on globaali trendi, tai kuten yhdysvaltalainen sosiologi Eric Klinenberg (2012, 40) on todennut, uusi normi. Klinenbergin mukaan yksinasuminen palvelee moderneja arvoja kuten yksilöllisyyttä, vapautta ja itsensä toteuttamista.

Yksinasuvia suomalaisia oli 1 131 000 vuonna 2016. Kolme­kymmentä vuotta aikaisemmin tällaisia asuntokuntia oli vain noin 600 000 ja sata vuotta sitten muutama prosentti väestöstä (Juntto, 2010, 27).

Yksinasuvien määrän kasvulle Suomessa on esitetty useita syitä. Pyykkönen (2016, 225) toteaa ikärakenteen muutoksen selittävän yksinasuvien määrän kasvua 2000-luvulla. Tällä hän tarkoittaa etenkin suurten ikäluokkien ikääntymistä ja ikääntymisen myötä kasvavaa yksinasumisen todennäköisyyttä. Syitä yksin­asumisen kasvun ja ikääntymisen väliselle suhteelle ovat puolison kuolema, lasten poismuutto ja avioerot.

Nuorten osalta yksinasuvien määrää puolestaan lisää se, että vanhempiensa luona asuvien nuorten osuus on vähentynyt viimeisen vuosi­kymmenen aikana. Nuoret muuttavat omiin asuntoihinsa entistä useammin etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. (Tilastokeskus, 2017)

Asuntotuotanto painottuu pieniin asuntoihin

Oli syy asuntokuntien pienenemiseen mikä tahansa, heijastuu se ennen pitkään väistämättä asunto­markkinoihin. Kun yhä useampi asuu yksin tai kaksin, kasvaa pienten asuntojen kysyntä. Asunto­tuotantoa on jo sopeutettu muuttuneisiin asumis­tottumuksiin.

Vuonna 2016 valmistuneen asunnon keskimääräinen pinta-ala on pienempi kuin koskaan aikaisemmin viimeisen 30 vuoden aikana. Toisaalta asuntokunnan koko ja asunto­tuotanto eivät ole kuitenkaan kehittyneet yksi yhteen.

Näyttääkin siltä, että asuntotuotannon muutoksen katalyyttina toimi vasta finanssikriisi, sillä valmistuneiden asuntojen keskipinta-ala kasvoi aina vuoteen 2009 asti. Muutos tuli rysähtäen: Vuonna 2016 valmistuneen asunnon keski­määräinen pinta-ala oli enää 71 neliötä, kun se vuonna 2009 oli 103 neliötä.

Keskimääräisen neliömäärän väheneminen johtuu erityisesti siitä, että uudet kerrostalo­asunnot ovat aiempaa pienempiä. Vuonna 2016 valmistunut kerrostalo­asunto on keskimäärin viidesosan pienempi kuin vuonna 2009 valmistunut. Muiden talotyyppien muutos on ollut loivempi.

Kuvio 1. Vastavalmistuneiden asuntojen pinta-alat ja kerrostaloasuntojen osuus 1987 – 2016

Lähde: Tilastokeskus, asunnot ja asuinolot

Vuonna 2016 valmistuneet omakotitalot ovat pinta-alaltaan 6 prosenttia ja rivi- tai paritalot noin 9 prosenttia pienempiä kuin vuonna 2009. Valmistuneiden kerrostalo­asuntojen pinta-alan muutoksen vaikutus kokonais­keskiarvoon on suuri, koska ne muodostavat enemmistön vuoden 2008 jälkeen valmistuneesta asunto­kannasta.

On todennäköistä, että myös tulevaisuuden asunnot ovat yhä pienempiä. Varsinkin, kun otetaan huomioon asuntojen kallistuminen ja väestön pakkautuminen etelän kasvukeskuksiin. Yllätyksenä tämä ei tule. Esimerkiksi vuoden 2015 hallitus­ohjemassa todetaan, että asunto­rakentamisen tulisi vastata paremmin yksinasuvien tarpeita.

Sukupolven aikana tapahtunut muutos asumisessa voidaan tiivistää vaikkapa seuraavasti. Edeltäjäänsä verrattuna nykysuomalainen jakaa jääkaappinsa entistä harvemman ja pihatiensä entistä useamman kanssa. Tämä ei ole kuitenkaan koko kuva: kasvu­keskusten ulkopuolella jäävät myös yhä useammat pihatiet käyttämättä.

Kirjoittaja on yliaktuaari Tilastokeskuksen väestö- ja elinolot -yksikössä.

Lähteet:

Juntto, Anneli, 2010, Asumisen unelmat ja arki: Suomalainen asuminen muutoksessa, Tallinna, Helsinki University Press.

Klinenberg, Eric, 2012, Living alone is the norm, Time International (Asia Edition), vol. 179. 

Pyykkönen, Topias, 2016, Väestörakenteen muutos selittää yksinasumisen yleistymistä, Yhteiskuntapolitiikka, vol. 81. 

Tilastokeskus 2017, Vanhempien luona asuvia nuoria yhä vähemmän. 

Tilastokeskus 2016. Perheet, Liitetaulukko 3. Lapsiperheet tyypeittäin 1950 – 2016.