Vuoden 2019 ensimmäisen neljänneksen poliisin tietoon tulleet rikos­tilastot julkaistiin tänään.

Lapsiin kohdistuneisiin seksuaali­rikoksiin liittyvät tilastot ovat olleet median erityisenä kiinnostuksen kohteena viimeisten kuukausien ajan. Julkinen keskustelu antaa kuvan räjähdys­mäisesti lisääntyneestä ja osin myös raaistuneesta ilmiöstä.

Millaisen kuvan poliisin tietoon tulleisiin rikos­ilmoituksiin perustuvan tilastot ja olemassa olevat uhri­tutkimukset antavat ilmiön kehityksestä?

Poliisitilastot kuvaavat rikos­ilmoituksia

Tilastokeskuksen ylläpitämässä rikos- ja pakkokeino­tilastossa on tietoa poliisille, tullille ja rajavartio­laitokselle ilmoitetuista rikoksista mukaan lukien ilmoitukset lapsiin kohdistuneesta seksuaalisen hyväksi­käytön epäilyistä. Nämä tilastot ovat keskeisiä puhuttaessa lapsiin kohdistuneiden seksuaali­rikosten kokonais­kuvasta, mutta ne eivät kerro ilmiön yleisyydestä.

Rikos- ja pakkokeino­tilastot kuvaavat yksin­omaan ilmi tullutta rikollisuutta, jonka määrään vaikuttavat erityisesti tiettyjen tekojen määritteleminen rikoksiksi eli lain­säädäntö, viranomais­kontrolli ja kansalaisten herkkyys ilmiöiden tunnistamiseen ja niistä ilmoittamiseen.

Erityisesti lapsiin kohdistuneissa rikoksissa ilmoittamatta jäävien rikosten osuuden on osoitettu olevan huomattava (Kuoppamäki, Kääriäinen, Ellonen, 2011).

Viranomaistietoihin perustuvien tilastojen tulkinnassa tulee olla myös tarkka siitä, mitä numerot oikeastaan kertovat. Ensinnäkin rikos-ja pakkokeino­tilastot kuvaavat epäiltyjä rikoksia, eivät todennettuja rikoksia joista tekijä olisi saanut tuomion.

On mahdollista, että todellisuudessa rikosta ei ole tapahtunut tai siitä ei ainakaan saada poliisin suorittaman esi­tutkinnan aikana riittävästi näyttöä prosessin eteenpäin viemiseksi. Vuosittain noin 150 ilmoituksen kohdalla on todettu, että rikosta ei tapahtunut.

Toiseksi, ilmoitukset tilastoidaan ilmoitus­vuoden, ei tapahtuma­vuoden mukaan. Näin ollen esi­merkiksi vuonna 2018 viran­omaisten tietoon on voinut tulla rikos­epäilyjä, jotka ovat tapahtuneet jopa useita vuosia aiemmin.

Lisäksi tilastoon päätyvät vain ne ilmoitukset, joissa viran­omaisen rekisterissä on merkitty tapaukselle joku uhri. Kyseinen henkilö voi olla uhrina useassa eri rikos­ilmoituksessa, jolloin sama henkilö voi olla tilastossa useaan kertaan. Tämä on varsin toden­näköistä myös siitä näkö­kulmasta, että tutkimusten mukaan hyväksikäyttö­kokemuksilla on merkittävä taipumus kasautua samoille lapsille (Walker ym., 2019). Tilastot kuvaavat siis viran­omaisten tietoon tulleita epäiltyjä tapauksia. 

Lapsiin kohdistuneita seksuaalirikos­epäilyjä voidaan tarkastella tilastoista rikos­nimikkeiden tai/ja uhrin iän mukaan. Näistä rikoksista yleisin rikos­nimike on lapsen seksuaalinen hyväksi­käyttö. Tilaston tietokanta­taulukoista on helposti saatavissa tieto kyseisen rikos­nimikkeen esiintyvyydestä vuodesta 1980 lähtien, joskin ilmiön kehityksen kuvaaminen näin pitkältä ajalta on erittäin ongelmallista jo muun muassa useaan otteeseen muuttuneen lain­säädännön takia.

Esimerkiksi esitutkinta- ja pakkokeino­lakeja uudistettiin merkittävästi vuonna 2011. Rikos­lakiin on lisätty rikos­nimikkeitä ja määritelmiä muutettu ilmiön muuttuessa. Vuonna 2011 alettiin soveltaa rikos­nimikettä ”lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin” niin sanotun grooming-ilmiön tunnistamisen myötä.

Vuodesta 2014 alkaen osa teoista, jotka aiemmin määriteltiin lapsen seksuaaliseksi hyväksi­käytöksi, määriteltiin raiskaus-rikoksiksi. Huhtikuussa 2015 tuli voimaan lasten­suojelulain muutos (1302/2014), jolla laajennettiin ilmoitus­velvollisuutta tilanteissa, joissa on syytä epäillä lapsen henkeen tai terveyteen kohdistuvaa rikosta tai lapseen kohdistunutta seksuaali­rikosta.

Tuorein lisäys on laki törkeästä lapsen­raiskauksesta, joka tuli voimaan 15.4.2019.

Huomioiden edellä kuvattujen muutosten vaikutukset tekojen tilastoitumiseen, tilastoja voidaan hyödyntää pitkällä aika­välillä ainoastaan varsin karkeaan tarkasteluun. Kuvion 1 perusteella voidaan todeta, että vuodesta 1980 tietoon tulleet epäilyt lapsen seksuaalisesta hyväksi­käytöstä ovat lisääntyneet rajusti. Merkittävin kasvu sijoittuu 2000-luvulle.  

Vuoden 2019 ensimmäisellä neljänneksellä ilmoitettiin 417 lapsen seksuaalista hyväksi­käyttöä. Tämä on lähes 30 prosenttia enemmän kuin viime vuonna vastaavana aikana.

Kuviossa 2 on tarkasteltu poliisille ilmoitettujen ala­ikäisiin kohdistuneiden lapsen seksuaalinen hyväksi­käyttö -rikosten ja raiskaus­rikosten trendiä. Kuviossa näkyy hyväksikäyttö­rikosten kokonais­määrän lievää laskua 2010-luvulla, kun taas raiskaus­rikosten määrä näyttää viime vuosina kasvaneen. Yksi selitys tälle lienee edellä kuvattu laki­muutos, jonka seurauksena vuodesta 2014 alkaen tietyt hyväksikäyttö­tapaukset on luokiteltu raiskaus­rikoksiksi.

Muilla seksuaalirikoksilla kuviossa tarkoitetaan mm. lapsen houkuttelemista seksuaalisiin tarkoituksiin, seksuaalista ahdistelua sekä pakottamista seksuaaliseen tekoon. Sama henkilö voi olla uhrina useassa eri rikos­ilmoituksessa vuoden aikana. Esimerkiksi vuonna 2016 sama henkilö oli kirjattu uhriksi 20 rikos­ilmoitukseen lapsen seksuaalisesta hyväksi­käytöstä.

Hyväksikäyttörikosepäilyjä tarkasteltaessa on myös syytä huomioida, että seksuaali­rikosten uhrien sukupuoli­jakauma on erittäin vino sekä täysi-ikäisten että ala­ikäisten osalta. Raiskaus­rikosten uhreista tyttöjä on yli 95 prosenttia. Lapsen seksuaalisten hyväksi­käyttöjen ja muiden seksuaali­rikosten uhreista noin 90 prosenttia on tyttöjä. Osuudet vaihtelevat hieman vuosittain. Tarkempia lukuja löytyy rikos- ja pakkokeinotilaston tietokantataulukoista. Vuoden 2018 tiedot rikosten uhreista julkaistaan 16.5.2019.

Esitutkinnan kesto pidentynyt

Rikos- ja pakkokeino­tilasto mahdollistaa myös lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikos­epäilyjen tarkastelun prosessin näkö­kulmasta, kuten missä määrin tapaukset etenevät rikos­prosessin eri vaiheisiin.

Kuviossa 3 on kuvattu selvitettyjen tapausten osuutta, joka on tässä kuitenkin eri asia kuin ratkaistut jutut. Tieto tapauksen selvittämisestä perustuu poliisin tekemiin merkintöihin esi­tutkinnan päätteeksi, jolloin tutkinnan­johtajan tulee merkitä tapaus selvitetyksi, jotta se saadaan siirrettyä syyttäjälle syyte­harkintaan. Toisin sanoen tapaus on selvitetty siinä määrin, kuin poliisi voi asiaa selvittää, mutta juttua ei ole mitenkään vielä ratkaistu ja syyttäjä voi päätyä syyttämättä­jättämiseen.

Selvitettyjen tapausten osuus kertoo siten ennemminkin poliisin tekemän esi­tutkinnan kestosta. Tästä näkö­kulmasta näyttää siltä, että esitutkinta-ajat ovat pidentyneet ja selvitettyjen tapausten suhde käynnissä oleviin on laskenut viime vuosina. Tämä puolestaan voi kertoa tapausten haasteellisuuden lisääntymisestä, mutta syy voi olla myös riittämättömissä henkilö­resursseissa tapausten tutkinnassa – varsinkin kun tapausten kokonais­määrä on viime vuosina lisääntynyt ja tutkimukset antavat viitteitä siitä, että lapsiin kohdistuneiden rikosten tutkinta ei ole ensi­sijainen resursoinnin kohde (Humppi & Ellonen, 2010).

Toisenlainen trendi uhri­tutkimuksissa

Kun viranomaisten rekisteri­tietoihin perustuvat tilastot kuvaavat ilmi tullutta rikollisuutta, niin sanottua kokonais­rikollisuutta voidaan puolestaan tutkia uhri­tutkimusten avulla. Kokonais­rikollisuudella viitataan sekä ilmi tulleiden että ilmi tulemattomien rikosten (piilo­rikollisuus) summaan.

Suomessa on tehty yhteensä kolme kattavaa kyselyä lapsille ja nuorille, joista kahta voidaan kutsua uhri­tutkimuksiksi siinä mielessä, että ne kattavat laajasti eri­tyyppisiä väkivalta­kokemuksia osin rikoslain informoimien mittareiden avulla tarkasteltuna.

Vanhempien lapsiinsa kohdistamasta niin sanotusta kuritus­väkivallasta sekä lapsen seksuaalisen hyväksi­käytön osalta tietoa on saatavilla jo vuodesta 1988.

Lapsen seksuaalista hyväksi­käyttöä on lähestytty näissä tutkimuksissa kysymällä vastaajilta neutraalisti heidän seksuaalista kanssa­käymistään aikuisten ja vähintään viisi vuotta vanhempien henkilöiden kanssa. Vastauksista on poimittu ne kokemukset, joita rikos­lakia tulkittaessa ainakin lähdettäisiin tutkimaan hyväksi­käyttönä[1]. Varmuutta hyväksi­käytön kokemuksesta ei kuitenkaan ole, kuten ei ole rikos­ilmoituksiin perustuvassa aineistossakaan.

Kuviossa 4 on raportoitu niiden 9.-luokkalaisten tyttöjen ja poikien osuudet, jotka ovat raportoineet tällaisista kokemuksista kuluneen vuoden aikana (nuoren ikä kokemusten alkaessa 14–15 v). Sekä tyttöjen että poikien kohdalla hyväksikäyttö­kokemukset ovat selvästi vähentyneet, kun verrataan uusinta tietoa vuodelta 2013 vuoden 2008 ja 1988 tietoihin.

Valitettavasti uudempaa tietoa ei ole, mutta mitkään muut tutkimus­tulokset eivät anna viitteitä siitä, että tilanne olisi merkittävästi muuttunut. Esimerkiksi vuoden 2017 Kouluterveys­kyselyssä 8.- ja 9.-luokkalaisista pojista 5 prosenttia ja tytöistä 8 prosenttia raportoi kyselyn määritelmän mukaista seksuaalista väkivaltaa viimeisen vuoden ajalta (Ikonen & Halme, 2018). Vuoden 2015 Kouluterveys­kyselyssä vastaavat luvut olivat 6 ja 8 prosenttia, ja pudotusta vuoteen 2013 verrattuna oli tuolloin 5 prosentti­yksikköä. (Kivimäki & Halme, 2016).

Myös kouluterveys­kyselyn seksuaalisen väkivallan kokemuksissa trendi on siis ollut laskeva, vaikkakaan prosentti­osuuksia ei voi suoraan verrata lapsiuhri­tutkimusten seksuaalisen hyväksi­käytön indikaattoreihin

Hyväksikäyttökokemusten lisäksi nuorten seksuaalisen kanssa­käymisen tarkastelu laajemmin antaa kuvaa seksuaalisten kokemusten muutoksesta. Kuviossa 5 on kuvattu 9.-luokkalaisten kaikkien seksuaali­kokemusten muotoja aikuisten ja vähintään viisi vuotta vanhempien kanssa jakaen ne kolmeen luokkaan: seksuaalinen kanssa­käyminen ilman kosketusta, kosketus ilman yhdyntää ja yhdyntä.

Kuvion prosenttiosuudet kertovat, kuinka monella 9.-luokkalaisella tytöllä ja pojalla on ollut tällaisia seksuaali­kokemuksia. Sekä tyttöjen että poikien kohdalla kaikki kosketukseen asti edenneet seksuaaliset kanssa­käymiset ovat vähentyneet selvästi, kun taas kosketusta sisältämättömät kokemukset ovat lisääntyneet tytöillä. Tällaisia ovat muun muassa seksuaalinen ehdottelu.  

Uhritutkimukset perustuvat edustaviin otoksiin valituista ikä­luokista, ja niiden tuloksia voidaan siten yleistää koko väestön tasolle kyseisen ikä­luokan osalta. Koska ikä­luokkien koot ovat tiedossa, voidaan uhri­tutkimuksen tuloksista laskea arvioita todellisuudessa koettujen seksuaalisen hyväksikäyttö­kokemusten yleisyydestä. Tätä määrää voidaan puolestaan verrata poliisin tilastoihin, jolloin voidaan tehdä karkeita arvioita ilmi tulevien tapausten osuudesta.

Vertailun tulos on kuitenkin varsin epätarkka, koska uhri­tutkimusten tiedot ja poliisin tilastot eivät perustu samanlaisiin mittareihin, mutta kuten ilmiön trendien kuvaamisessa, tässäkin voidaan arvioida suuruus­luokkia.

Kun verrataan 2013 vuoden lapsiuhri­tutkimuksen tietoja 9.-luokkalaisten tyttöjen ja poikien seksuaalisen hyväksikäyttö­kokemusten yleisyydestä edellisen vuoden aikana tilastoon siitä, miten monta 15-vuotiaaseen kohdistunutta seksuaali­rikosepäilyä raportoitiin poliisille vuoden 2013 aikana, voidaan arvioida noin kolmanneksen 9.-luokkalaisiin tyttöihin kohdistuneista hyväksikäyttö­tapauksista tulevan poliisin tietoon.

Poikien kohdalla osuus on alle kymmenen prosenttia. Poikien kohdalla vertailu on erityisen epätarkka vähäisten kokonais­määrien takia.

Lisääntyviin ilmoituksiin tulee reagoida

Poliisin tilastojen mukaan ilmi tulleiden lapsiin kohdistuneen seksuaalisen hyväksi­käytön epäilyjen määrä on selvästi lisääntynyt viimeisten vuosien aikana.

Uhritutkimukset antavat kuitenkin kuvaa siitä, että hyväksikäyttö­kokemukset sinänsä eivät ole yleistyneet. Päinvastoin, hyväksi­käytöksi luokiteltavien seksuaali­kokemusten määrä 9. luokkaisilla on vähentynyt selvästi kun verrataan vuosia 2013 ja 2008.

Myös muut tutkimustulokset viittaavat vastaavaan myönteiseen kehitykseen. Mikään tutkimus­tieto ei anna olettaa, että aivan viime vuosina tilanne olisi toinen.

Muita syitä rikosilmoitusten kasvuun sen sijaan on useita. Ilmiön tiedostaminen ja nostaminen julkiseen keskusteluun on lisännyt ilmoitus­alttiutta ja valmiutta ilmoittaa vanhemmistakin teoista. Myös viran­omaisten koulutus tapausten tunnistamiseen ja rikos­epäilyjen tutkintaan vaikuttavat rikosten ilmituloon. (Humppi & Ellonen, 2010; Ellonen & Pösö, 2014). Sekä lasten­suojelussa että poliisissa on juuri 2000-luvun aikana panostettu lapsiin kohdistuneiden rikosten tunnistamiseen ja tutkimiseen (ks. esim. Ellonen & Rantaeskola, 2016).

Myös viranomaisten ilmoitus­velvollisuuteen on tehty tarkennuksia viimeisten vuosien aikana, mikä tutkimusten mukaan niin ikään lisää lapsiin kohdistuneiden rikosten ilmituloa. (Mathews ym., 2016). Suurta vuosi­vaihtelua voi puolestaan osittain selittää se, että hyväksi­käyttö saattaa olla toistuvaa, jolloin asian ilmoitus­vaiheessa kirjataan useita tekoja käsittänyt tekosarja.

Hyväksikäyttö on osin myös muuttanut muotoaan ja siihen syyllistyvät aikuiset ovat löytäneet uusia, entistä helpompia väyliä olla yhteydessä alaikäisiin lapsiin ja nuoriin, kun suuri osa heistä on internet-yhteydellä varustettujen äly­puhelinten ja erilaisten sosiaalisen median sovellusten kautta tavoitettavissa (ks. esim. Lasten­suojelun keskus­liitto, 2011).

Myös hyväksikäyttö­kokemusten taipumus kasautua samoille lapsille erityisesti nuoruudessa on tärkeä huomioida. Se tarkoittaa, että lisääntyneet ilmoitukset eivät välttämättä tarkoita epäiltyjen uhrien lisääntymistä.    

Tilastot ja tutkimukset eivät siten tue julkisuudessa valloillaan olevaa keskustelua lapsiin kohdistuneiden seksuaali­rikosten räjähdys­mäisestä lisääntymisestä. Sen sijaan ne antavat viitteitä viranomais­toiminnan tehostumisesta ja kansalaisten ilmoitus­herkkyyden lisääntymisestä, jotka molemmat ovat varsin positiivisia ilmiöitä. Se puolestaan luo lisä­paineita poliisille tapausten tutkinnassa, mikä näkynee esitutkinta-aikojen pidentymisenä.

Nyt olisikin hyvä hetki pysähtyä miettimään, miten turvata jatkossa yhteis­kunnan taholta riittävä reagointi lisääntyviin ilmoituksiin niin, että jokainen lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikos­epäilyyn liittyä ilmoitus pystytään tutkimaan perusteellisesti kohtuullisessa ajassa ja tarjoamaan tekojen uhriksi joutuneille riittävä apu ja tuki.

Noora Ellonen työskentelee tällä hetkellä yliopisto­tutkijana Helsingin yliopistossa Kriminologian ja Oikeus­politiikan Instituutissa.

Monica Fagerlund on työskennellyt tutkijana Poliisiammatti­korkeakoulussa ja tällä hetkellä väitöskirja­tutkijana Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeus­politiikan instituutissa.

Kimmo Haapakangas on yliaktuaari Tilasto­keskuksen väestö- ja elinolot -yksikössä ja vastaa rikos- ja pakkokeino­tilastosta.

Lähteet:

Ellonen, N. & Rantaeskola, S. (toim.) (2016): Lapsiin kohdistuvien väkivalta- ja seksuaalirikos­epäilyjen tutkinta. Poliisiammatti­korkeakoulun oppikirjat 24. Tampere: Poliisiammatti­korkeakoulu. 

Ellonen, N. & Pösö, T. (2014): Hesitation as a system response to children expose to violence. The International Journal of Children’s Rights 22: 730–747.

Ellonen, N., Kääriäinen, J., Sariola, H., & Salmi, V. (2008): Lasten ja nuorten väkivalta­kokemukset. Tutkimus peruskoulun 6. ja 9. luokan oppilaiden kokemasta väkivallasta. Tampere: Poliisiammatti­korkeakoulu; Oikeus­poliittinen tutkimus­laitos.

Fagerlund, M., Peltola, M., Kääriäinen, J., Ellonen, N., & Sariola, H. (2014): Lasten ja nuorten väkivalta­kokemukset. Lapsiuhri­tutkimuksen tuloksia. Poliisiammatti­korkeakoulun raportteja 110. Tampere: Poliisiammatti­korkeakoulu.

Humppi, S-M. & Ellonen, N. (2010). Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksi­käyttö: tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viran­omaisten yhteistyö. Tampere: Poliisiammatti­korkeakoulu. (Poliisiammatti­korkeakoulun tutkimuksia 40).

Ikonen, R. & Halme, N. (2018): Lasten ja nuorten kokema seksuaalinen häirintä ja väkivalta. Kouluterveyskyselyn 2017 tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti 6. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Kivimäki H. & Halme N. (2016). Nuoret kokevat runsaasti seksuaalista häirintää. Haaste 2/2016.

Kuoppamäki, S-M., Kääriäinen, J. & Ellonen, N. (2011): Physical violence against children reported to the police : Discrepancies between Register-based Data and Child Victim Survey. Violence and Victims, 26: 257-268.

Mathews, B., Lee, X., & Norman, R. (2016): Impact of a new mandatory reporting law on reporting and identification of child sexual abuse: a seven year time trend analysis. Child Abuse & Neglect, 56: 62-79.

Sariola, H. (1990): Lasten väkivalta- ja seksuaali­kokemukset. Lasten­suojelun keskusliiton julkaisuja 85. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto.

Walker, H.E., Freud, J.S., Ellis, R.A., Fraine, S.M., & Wilson, L.C. (2019): The prevalence of sexual revictimization: A meta-analytic review. Trauma, Violence &, Abuse, 20: 67-80.

[1] Eri vuosien raportoinnissa on hyödynnetty hieman toisistaan poikkeavia määritelmiä mm. kulloinkin voimassa olevaa lainsäädäntöä silmällä pitäen. Vuoden 2013 lapsiuhritutkimuksen raportointia varten kaikkien kolmen kyselykerran aineistoista laskettiin hyväksikäytön esiintyvyyttä kuvaavat luvut uudelleen samoin kriteerein. Tarkemmat määritelmät on kuvattu uhritutkimusten raporteissa (Fagerlund, Peltola, Kääriäinen, Ellonen & Sariola 2014; Ellonen, Kääriäinen, Sariola, Salmi 2008; Sariola, 1990).