Maailmanpankin entisen tutkijan Branko Milanovicin elämän­työnä on ollut tutkia maailman­laajuisia tulo­eroja. Nykyään hän toimii vierailevana professorina City University of New Yorkissa ja tutkijana Luxembourg Income Study Centerissä.

Tuloerot globalisaation aika­kaudella ilmestyi vuonna 2016 ja suomeksikin Vasta­painon kustantamana jo 2017. Kirja on jäänyt Suomessa aika vähälle keskustelulle, mutta se on edelleen ajan­kohtainen.

Kirja on varsin kansan­tajuinen esitys tulo­erojen aalto­maisesta kehityksestä, kaventumisesta ja kasvusta historian saatossa. Tilastot ovat tietysti lähtö­kohta, mutta kuviot ja sanallinen selitys havainnollistavat niitä hyvin.

Milanovic tarkastelee sekä maiden sisäisiä että maiden välisiä tulo­eroja, mutta myös yhdistää aineistot maailman­laajuisten tulo­erojen tarkastelemiseksi.

Aikaperspektiiviä kirjassa riittää. Siinä on lyhyt katsaus jopa Rooman valta­kunnan tulo­erojen kaventumiseen keisari­kunnan hajotessa. Myös sosialististen maiden tulo­eroja valaistaan. Pääpaino on toki viime vuosi­kymmenten tulo­eroissa. Lopussa Milanovic esittää myös arvailuja tulevaisuuden mahdollisista kehitys­kuluista.

Milanovicin ja muiden tutkijoiden työn on mahdollistanut tilasto­aineistojen huomattava kehittyminen eri maissa etenkin 2000-luvulla. Kansalliset tilastot perustuvat pääosin kotitalous­tutkimuksiin, joissa kysytään tuloja, veroja ja kulutusta.

Kotitaloustutkimuksiin liittyy myös ongelmia, esimerkiksi rikkaimmat ja köyhät jäävät helposti ali­edustetuiksi. Suomessa ja muissa edistyneissä tilasto­maissa hyödynnetäänkin rekisteri­tietoja.

Täysin vertailukelpoisia eri maiden aineistot eivät ole. Nykyään aineistot kattavat jo 120 maata ja yli 90 prosenttia maailman väestöstä. Mikro­aineistoja on koottu kansain­välisiin tieto­kantoihin, joista tunnetuin on Luxembourg Income Study.

Seuraavassa vaiheessa kansalliset tilastot muunnetaan yhteen valuuttaan. Tässä tarvitaan kansain­välistä hinta­vertailua (International Comparison Program), koska tulojen osto­voima vaihtelee maasta toiseen erilaisen hinta­tason takia. Hämmentävää on, että tulokset vaihtelevat yllättävänkin paljon sen mukaan, onko käytetty vuoden 2005 vai 2011 hintavertailu­tutkimusta.

Hyperrikkaat ja maailman keskiluokka hyötyneet

Kirjan kiinnostavinta antia ovat tulosten lisäksi pohdinnat niihin johtaneista tekijöistä.

Milanovic lähtee liikkeelle kehityksestä vuosina 1988–2008, jolloin eniten kasvoivat maailman ”keskiluokan” tulot sekä rikkaimman prosentin tulot. Tuohon ”keskiluokkaan” kuuluvista yhdeksän kymmenestä on aasialaisia, jotka eivät ole omien maidensa rikkaimpia.

Heikoiten tulot kehittyivät maailman köyhimmällä viidellä prosentilla sekä niillä, jotka sijoittuvat maailman tulon­jaossa suurin piirtein toiseksi rikkaimpaan desiiliin (kymmenykseen). He koostuvat lähinnä rikkaan maailman alemmasta keski­luokasta.

Milanovic tarkastelee erikseen maailman rikkainta yhtä prosenttia, joka koostuu noin 70 miljoonasta ihmisestä. Vuonna 2008 heistä noin puolet oli yhdys­valtalaisia, kaikkiaan 12 prosenttia yhdysvalta­laisista kuului maailman rikkaimpaan prosenttiin. Japanilaisista siihen kuului 6 prosenttia, norjalaisista 3 prosenttia ja saksalaisista 2 prosenttia, suomalaisista vähemmän.

Kaikkein rikkaimpia Milanovic tarkastelee varallisuus- eikä tulo­tietojen perusteella käyttäen Forbesin miljardööri­listaa. Milanovic laskee, että hyper­rikkaiden luku­määrä ja omaisuus viisin­kertaistuivat vuodesta 1987 vuoteen 2013. Samana aikana hyper­rikkaiden varallisuus suhteessa maailman brutto­kansantuotteeseen kasvoi vajaasta 3 prosentista yli 6 prosenttiin.

”Rahaeliitin kasvu ja globaalin keski­luokan laajentuminen ovat 1980-luvun lopulla alkaneen globalisaation huippu­kauden kaksi keskeistä kehitys­kulkua. Toista voi pitää toiveita herättävänä, toista kenties paha­enteisenä”, summaa Milanovic.

Kuznetsin hypoteesista Kuznetsin aaltoihin

Taloustieteilijä Simon Kuznets laati jo 1950-luvulla ns. Kuznetsin hypoteesin. Sen mukaan tuloerot maiden teollistuessa ensin kasvavat ja sitten supistuvat.

Milanovic korvaa hypoteesin omalla teoriallaan Kuznetsin aalloista: tulo­erot vuoroin kasvavat, vuoroin supistuvat. Hän esittää päätelmiensä tueksi paljon empiiristä aineistoa tulo­erojen vaihtelusta aina esi­teollisesta ajasta alkaen.

Maiden sisäisiä tuloeroja ovat kaventaneet sekä vahingolliset että suotuisat voimat. Vahingollisia voimia ovat olleet sodat, luonnon­katastrofit ja taudit. Niitä tuskin kukaan toivoo.

Suotuisia voimia taas ovat olleet poliittinen paine (sosialismi ja ammatti­liitot), koulutuksen yleistyminen, väestön ikääntyminen (sosiaali­turvan tarve) ja matalaa osaamista suosiva tekniikan kehitys.

Ensimmäinen Kuznetsin aalto kesti kasvavien keski­tulojen maissa teollisen vallan­kumouksen alusta suunnilleen 1980-luvulle. Tuloerot olivat tuolloin huipussaan joskus 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ja kääntyivät sen jälkeen laskuun.

Tuloerojen kasvun toinen aalto rikkaissa maissa alkoi vuoden 1980 tienoilla. Milanovic esittää: ”Toinen Kuznetsin aalto muistuttaa monella tavalla ensimmäistä. Tulo­erojen kasvu alkoi tälläkin kertaa teknologisesta vallan­kumouksesta ja globalisaatiosta… Tällä kertaa teknologinen muutos liittyi ennen kaikkea informaatio­teknologiaan. Molempien teknologisten vallan­kumousten seurauksena syntyi ylisuuria voittoja.”

Työvoimaa on siirtynyt teollisuudesta palveluihin, mikä on heikentänyt työn­tekijöiden järjestäytymistä ja neuvottelu­asemaa. ”Jokseenkin itsestään selvästi myös poliittisilla päätöksillä on ollut tulo­erojen kasvuun havaittava vaikutus. Eniten ovat vaikuttaneet tulo­verotuksen marginaali­veroasteiden alentaminen ja pääoma­verotuksen keventäminen.”

Milanovic summaa: ”Tekniikan kehitys ja työvoiman siirtyminen palvelu­aloille ovat lähes määritelmällisesti osa teknologista vallan­kumousta, ja globalisaatio on ollut välttämätön edellytys laajempien tuotanto­verkostojen kehittymiselle ja tuotanto­kustannusten laskulle. Politiikka taas on ollut ”endogeeninen” vastaus globalisaatioon eli pääoman liikkuvuuteen, mikä näkyy selvimmin pääoma­verotuksen keventämisessä.”

Milanovic erittelee myös sitä, mitkä suotuisat voimat voisivat kääntää tuloerot laskuun rikkaissa maissa.

Globaalit tuloerot kasvoivat Milanovicin mukaan teollistumisen alusta alkaen. Huipussaan ne olivat joskus vuoden 1970 ja 1990-luvun alku­puolen välillä. Sen jälkeen Kiinan (ja hieman myöhemmin myös Intian) nousu ensin pysäytti tuloerojen kasvun ja on 2000-luvulla alkanut kaventaa globaaleja tuloeroja.

Eriarvoisuus pysyy

Tulevaisuuden ennustamisesta Milanovic viisaasti varoittaa, mutta pohtii kuitenkin mahdollisia kehitys­kulkuja. Kiinan sisäiset tuloerot ovat kasvaneet, mutta ovat ilmeisesti jo saavuttaneet huippunsa. Yhdysvaltojen sisäisten tulo­erojen hän sen sijaan ei usko kääntyvän laskuun muun muassa sen takia, että rikkailla on entistä enemmän vaikutus­valtaa politiikassa.

Aasian kasvun hän ennakoi jatkuvan rikkaita maita nopeampana, mikä kaventaa globaaleja tuloeroja.

Milanovic pohtii, miten tuloerot rikkaissa maissa kaventuisivat. Hän pitää pääoma­verotuksen nostamista hankalana globalisaation oloissa ilman eri maiden yhteis­työtä. Toisaalta hän kuitenkin ehdottaa varallisuus­erojen tasoittamista ja viittaa siinä yhteydessä Thomas Pikettyn esittämään korkeaan perintö­veroon. Milanovic tuntuu luottavan myös lisääntyvään koulutukseen ihmisten lähtökohta­erojen tasoittajana.  

Milanovic miettii myös siirtolaisuutta keinona pienentää globaaleja tuloeroja. Globalisaatio on merkinnyt pääomien, tavaroiden ja pääomien vapaata liikkumista, mutta ei ihmisten vapaata liikkumista. Hän päätyy siihen, että pitäisi sallia nykyistä suurempi siirtolaisuus, mutta samalla laillistaa vieras­työläisten lievästi eri­arvoinen kohtelu. Tämä herättää varmasti keskustelua. Kuka saa hyödyn esimerkiksi palkkojen ja työehtojen polkemisesta? Kaventuvatko tuloerot?

Tulevaisuutta pohtiessaan hän ei unohda ilmaston­muutosta. ”Ihmisten tulojen kasvattaminen on kannatettava tavoite, mutta sitä pitää tasa­painottaa varmistamalla, että tulojen kasvu tapahtuu ekologisesti kestävästi. Periaatteessa rikkaiden pitäisi tehdä suurimmat uhraukset. Jos ekologinen tasapaino häiriintyy, kun nykyisten köyhien elintaso nousee… kasvua pitää rajoittaa rikkaissa maissa.” Tämän enempää hän ei aiheeseen puutu.

Lopuksi hän vastaa kysymykseen: katoaako eri­arvoisuus globalisaation jatkuessa? ”Ei. Globalisaation hyödyt eivät jakaannu tasaisesti.”

Olli Savela on Tilasto­keskuksesta eläkkeelle jäänyt kansan­talouden tilin­pidon asian­tuntija.