Pixhill.com

Vuosituhannen taitteessa kiinnostus alueiden välisiin tuloeroihin oli suurta. Viime vuosi­sadan ja erityisesti 1990-luvun kehityksestä tehtiin useita tutkimuksia. Yleinen johto­päätelmä on, että useamman vuosi­kymmenen jatkunut alue-erojen kaventuminen päättyi 1980- ja 1990-lukujen aikana.

Ruotsalainen talous­historioitsija Kerstin Enflo on tutkimuksessaan (2014) esittänyt, että Suomen läänien – joita ei siis enää ole – väliset erot bruttokansan­­tuotteessa kasvoivat 1980-luvun jälkeen vuoteen 2010 asti. On kuitenkin useita syitä tarkastella tuloeroja tarkemmalla aluetasolla. Esimerkiksi lääni voi olla liian iso alueyksikkö, koska se sisältää toisistaan poikkeavia pienempiä alueita, jolloin todelliset alueelliset erot saattavat kadota. Onkin mahdollista, että yhdellä aluetasolla havaitaan kaventuvia ja toisella kasvavia alue-eroja.

Suomen alueellisia tuloeroja käsittelevissä tutkimuksissa on esitetty useita toinen toisiinsa vaikuttavia tekijöitä. Keskeisinä ilmiöinä, jotka vaikuttavat alue-erojen tasoon ja muutoksiin, on esitetty muun muassa alueiden välinen muuttoliike ja tuottavuus­­kehitys.

Alueellisilla tuloeroilla tarkoitetaan tässä artikkelissa alueiden välisiä eroja niiden keski­­määräisessä tulotasossa. Tuloeroja on myös alueiden sisällä, mutta niitä ei käsitellä tämän artikkelin puitteissa.

Alueiden välillä on tuloeroja esimerkiksi siksi, että niiden sosio­ekonomiset rakenteet poikkeavat toisistaan. Eri alueiden väestö jakautuu vaikkapa eläkeläisiin, opiskelijoihin ja työllisiin eri tavalla, ja tulot voivat koostua palkoista, tulon­siirroista, omaisuus­tuloista ja muista eristä.

Lisäksi eri alueiden työllisten tuottavuudessa ja palkoissa voi olla suuriakin eroja. Muuttoliike on myös alueiden välisiin tuloeroihin vaikuttava tekijä, ja Suomessa niin väestö kuin taloudellinen toimeliaisuus on keskittynyt yhä suurempiin kaupunki­keskuksiin.

1990-luvun laman jälkeen erot kasvoivat

Ennen kuin käsitellään alueiden välisten tuloerojen kehitystä 2000-luvulla, on hyvä palauttaa mieleen, miten alueet ja Suomen talous kehittyivät 1990-luvun laman ja vuosi­tuhannen vaihteen välillä. Lamaa seurasi nopea talouskasvu, jossa sähkö- ja elektroniikka­teollisuuden menestyksellä oli suuri painoarvo. Kuitenkin teknologia­buumin saavuttaessa huippunsa vuosi­tuhannen vaihteen tienoilla koko maan talouskasvu hiipui.

Samaan aikaan työn tuottavuuden eli työntekijää kohden syntyvän arvonlisän kasvuvauhti on laskenut 1990-luvulta lähtien. Teknologia­buumi kohensi merkittävästi suhteellisen harvojen, insinööri­voittoisten alueiden taloutta, mikä näkyi kasvavina tuloeroina alueiden välillä.

Eroja tulojen alueellisessa jakautumisessa voidaan tarkastella variaatio­kertoimien avulla. Variaatio­kerroin lasketaan siten, että seutu­kuntien välinen keski­hajonta tuloa kuvaavassa mittarissa jaetaan seutu­kuntien keski­määräisellä tulotasolla. Se on varsin yksin­kertainen mittari suhteellisten erojen hahmottamiseen. Variaatio­kerroin saa arvoja nollasta ylöspäin. Jos variaatio­kerroin on nolla, alueiden välillä ei ole eroja mitatussa muuttujassa. Mitä suurempi luku, sitä suurempi on alueiden välinen eriarvoisuus.

Kuviossa 1 on esitetty Tilasto­keskuksen aluetilin­pidon tiedoista lasketut variaatio­kertoimet bruttokansan­tuotteelle, ensitulolle ja käytettävissä olevalle tulolle. Kaikki edellä mainitut indikaattorit on suhteutettu alueen väkilukuun vertailtavuuden vuoksi.

Kuvio 1. Alueiden välisten tuloerojen kehitys 2000-luvulla, variaatiokertoimet

Lähde: Tilastokeskus, aluetilinpito. Kirjoittajan omat laskelmat.

Ensitulolla tarkoitetaan koti­talouksien palkkoja, yrittäjä­tuloa ja omaisuus­tuloa. Tulojen uudelleen­jaon erät eli tuloverot ja sosiaali­turva­maksut sekä tuloihin lisättävät sosiaali­etuudet ja muut tulon­siirrot menona sekä tulona tasaavat koti­talouksien välisiä tuloeroja. Näiden erien yhteen- ja vähennys­laskun tuloksena päädytään koti­talouksien käytettävissä oleviin tuloihin.

Bkt kirjataan aluetilin­pidossa sille alueelle, missä se on tuotettu. Koti­talouksien aluetilien ensi- ja käytettävissä oleva tulo kirjataan alueelle, jossa sijaitsee tulon­saajan vakituinen asuinpaikka. Siten pendelöinti vaikuttaa tyypillisesti etenkin pääkaupunki­seudun bruttokansan­tuotteeseen sitä kasvattavasti. Varsinaiset koti­talouksien tulot ovat puolestaan voineet tulla miltä alueelta tahansa.

Artikkelin laskelmat perustuvat seutukunta­tason tietoihin, jotka noudattavat pääosin vuoden 2013 seutukunta­jakoa. Kuvion 2 vanhempi aikasarja ja kuvion 3 luvut ovat vuoden 2008 seutukunta­jaolla. Seutukunnat koostuvat useista kunnista ja vastaavat jossain määrin paikallisia työmarkkina-alueita.

Erot alueiden bruttokansan­tuotteessa olivat vuonna 2000 kolmin­kertaiset verrattuna käytettävissä olevien tulojen eroihin. Alueellinen bkt kuvaa alueen taloudellista tuotantoa eikä koti­talouksien saamaa tuloa. Tuotannosta kertyvät tulot jakautuvat myös muille alueille muun muassa pendelöinnin ja pääoma­tulojen seurauksena. Ensitulojen alueelliset erot sijoittuvat bruttokansan­tuotteen ja käytettävissä olevien tulojen väliin.

2000-luvulla alue-erot ovat trendin­omaisesti kaventuneet kaikilla kolmella kuvion 1 mittarilla tarkasteltuna. Alue-erot ensitulossa ja käytettävissä olevassa tulossa pysyivät kuitenkin melko vakaina vuosien 2000 ja 2005 välillä. Vuoden 2009 talouden romahtamisen seurauksena alueelliset tuloerot kasvoivat hetkellisesti, kun taloudellinen shokki kohdistui alueille eri voimakkuudella. Vuodet 2009 – 2013 ovat olleet alue-erojen kaventumisen aikaa. 1990-luvun alun lamasta toipuessa kehitys oli kuitenkin erilainen.

Kuviossa 2 on asukaslukuun suhteutetut bruttokansan­tuotteen variaatio­kertoimet kahtena eri ajanjaksona: 1990-luvun laman ja nykyisen taantuman jälkeiset viisi vuotta. Alkuvuodet, 1993 ja 2009 jotka olivat käänne­vuosia bruttokansan­tuotteella mitattuna, on indeksoitu siten, että ne saavat arvon 100. Kuviosta nähdään, että kehitys on ollut hyvin erisuuntainen tarkasteltuina ajan­jaksoina. Vuosien 1993 ja 1994 välillä alue-erot pysyivät melko vakaina, mutta lähtivät sen jälkeen kasvuun. Nykyisessä taantumassa alue-erot supistuivat huomattavasti jo taantumaa seuraavana vuonna.

Kuvio 2. Alueiden välisten erojen kehitys eri talouskriiseistä toipuessa, variaatiokertoimet indeksoitu, 1993=100 ja 2009=100

Lähde: Tilastokeskus, aluetilinpito. Kirjoittajan omat laskelmat.

Ero ajanjaksojen välillä on kuitenkin selvä: vuodesta 1993 vuoteen 1997 alue-erot kasvoivat ja vuodesta 2009 vuoteen 2013 kaventuivat.

Keskittyminen kaupunki­keskuksiin vaikuttaa tuloeroihin

Suomen 70 seutukunnasta yhteensä 46:ssa väkiluku on vuosien 2000 ja 2008 välillä laskenut. Eniten väkiluku on kasvanut suurissa seutu­kunnissa, kuten Oulussa, Helsingissä ja Tampereella. Uusista työpaikoista yli kaksi kolmasosaa syntyi 1990-luvun laman jälkeen Helsingin, Tampereen ja Turun kaupunki­seudulle, mutta 2000-luvulla kehitys on hieman tasoittunut.

Kangasharjun ja Pekkalan (2004) tutkimuksessa havaittiin, että työn tuottavuus ja työpaikkojen alueellinen kehittyminen vaikutti alue-eroja kasvattavasti 1990-luvun lamasta toivuttaessa. Erityisesti 1990-luvun loppupuolen osalta korkean tulotason alueiden hyvinvointi ja tuottavuus kasvoivat verrattain vahvasti. Alueiden välinen muuttoliike, jolla on taipumusta tasoittaa alue-eroja, ei riittänyt kompensoimaan kasvavia alue-eroja tuottavuudessa ja työpaikoissa.

Kuviossa 3 on käytettävissä olevien tulojen keski­määräinen vuosimuutos kymmenessä eri seutu­kunnassa kahdelta eri ajanjaksolta. Vasemmalla laidalla olevat viisi seutukuntaa olivat kymmenen tulotasoltaan suurimman joukossa vuonna 2000. Viiden oikean­puoleisen seutukunnan käytettävissä olevat tulot asukasta kohden olivat maan pienimmät.

Kuvio 3. Käytettävissä olevien tulojen keskimääräinen vuosimuutos 1995-2000 ja 2000-2008, %. Klikkaa kuva isommaksi.

Lähde: Tilastokeskus, aluetilinpito. Kirjoittajan omat laskelmat.

Kuviosta nähdään, että tulotasoltaan matalimpien seutukuntien käytettävissä olevien tulojen kasvu on ollut muita nopeampaa 2000-luvulla. Tämä on kytköksissä muutoksiin alueiden väestössä. Jos alueelta muuttaa pois keski­määräistä pieni­tuloisempi henkilö, nousee alueen keski­määräinen tulotaso. Tulotaso voi nousta myös, jos alueelle muuttaa keski­määräistä suuri­tuloisempi henkilö. Vastaavasti, jos alueen sisällä tuhoutuu ja syntyy uusia työpaikkoja, muuttuu alueen keski­määräinen tulotaso työ­paikkojen palkka­tason muutosten myötä, mikä näkyy muutoksina alueiden välisissä tuloeroissa. Suuremmissa kaupunki­keskuksissa – ja Salossa – väkiluku on kasvanut. Tulotaso on kuitenkin näillä alueilla kasvanut verrattain heikosti vuosina 2000 – 2008.

Se, miksi ihmiset muuttavat alueelta toiselle, voi johtua useista eri tekijöistä. Holm ym. (2008, 45) ovat raportissaan koonneet alueiden väliseen liikkuvuuteen vaikuttavia tärkeimpiä empiirisissä tutkimuksissa havaittuja tekijöitä. Yksilöllisiä muutto­alttiutta lisääviä tekijöitä ovat muun muassa henkilön koulutus­taso, muutto­historia ja työttömyys. Alueellisena tekijänä korkea työttömyys lisää poismuuttoa. Raportin mukaan erot alueiden työ­mahdollisuuksissa ovat palkkoja suurempi muuton kannustin.

Tervon (2014) tutkimus­tulosten mukaan Suomessa ihmiset seuraavat työpaikkoja, mutta suhdanne­vaihtelulla on huomattava vaikutus. 1990-luvun laman aikana työpaikka- ja väestö­muutosten välille ei löytynyt mitään yhteyttä. Sen sijaan globaalin finanssi­kriisin jälkeen ihmiset seurasivat työpaikkoja edelleen. Seutu­kuntien väliset tuloerot ovatkin pienentyneet myös vuoden 2009 jälkeen.

Muuttoliike voi siis olla sekä alueellisten erojen syy että seuraus: alueelliset tuloerot voivat aiheuttaa muutto­liikettä, mikä vaikuttaa puolestaan alue-eroihin.

Suomessa taloudellisen huolto­suhteen – joka lasketaan jakamalla työttömät ja työvoiman ulko­puolella olevat työllisten määrällä – kehityksessä 2000-luvulla ei ole alueiden välillä tapahtunut suuria muutoksia variaatio­kertoimella mitattuna. Mitä suurempi taloudellisen huolto­suhteen arvo, sitä enemmän alueella on työttömiä ja työvoiman ulko­puolisia suhteessa työllisiin.

Alueen sosio­ekonomisen rakenteen, jota taloudellinen huolto­suhde karkeasti kuvaa, tarkasteleminen tuloerojen kannalta on ongelmallista. Eri väestöryhmien, kuten eläkeläisten, sisäiset tuloerot voivat nimittäin olla suuret. Kahdella eri alueella, joilla on sama taloudellinen huolto­suhde, voivat alueiden väliset tuloerot siitä huolimatta olla suuret. Tämä johtuu muun muassa siitä, että eläkeläisten tulot voivat koostua sekä pääoma- että eläke­tuloista.

Taloudellinen huolto­suhde on Saloa lukuun ottamatta laskenut kaikissa kuvion 3 seutukunnissa vuodesta 2000 vuoteen 2008. Suuremmissa seutu­­kunnissa syntyneet työpaikat ovat kompensoineet väkiluvun kasvua niin, ettei taloudellinen huolto­suhde ole heikentynyt.

Helsinki, Salo, Tampere ja Oulu ovat olleet keskeisiä sähkö- ja elektroniikka­teollisuuden alueita. Nämä alueet nousivat 1990-luvun lamasta suhteellisesti muita ripeämmin ja voimakkaammin. Kuviosta 3 nähdään, että vuoden 2000 jälkeen niiden tulojen kasvuvauhti on merkittävästi hidastunut. Asukas­lukuun suhteutettujen tulojen kasvu­vauhtiin on vaikuttanut myös väkiluvun kasvun aiheuttamat muutokset kaupunki­keskittymien asukkaiden tulo­jakaumassa.

Seutukuntien väliset tuottavuus- ja palkkaerot kaventuneet

Kotitalouksien tuloeroja ei voi tarkastella irrallaan alueiden tuotannollisesta toiminnasta, koska palkat muodostavat suurimman osan koti­talouksien tuloista. Palkkojen ja tuottavuuden välillä on yhteys, mutta palkkaerot ovat käytännössä pienempiä kuin tuottavuus­erot.

VATT-työryhmä (2015, 4) toteaa yhden aluetalous­tieteen keskeisen tuloksen olevan se, että alueiden väliset tuottavuus­­erot ovat merkittäviä. Syinä alue-eroihin luetellaan muun muassa sijainnin edut ja kasautumis­edut eli se, että tiheästi asutuilla alueilla työskennellessään ihmiset ovat tuottavampia.

Myös palkat vaihtelevat seutukuntien välillä. VATT-työryhmän analyysissä alueelliset palkka­erot on jaettu alueen yleiseen palkka­tasoon ja työn­tekijöiden ominaisuuksista johtuvaan palkkaan. Työvoiman ominaisuudet, kuten ikä- ja koulutus­rakenne, sekä työnantajan toimiala vaihtelevat seutukuntien välillä. Analyysin mukaan erot työn­tekijöiden ominaisuuksissa selittävät merkittävän osan seutu­kuntien palkka­eroista. Osa alue-eroista johtuu eroista alueiden yleisessä palkka­tasossa.

Tuottavuuden vaikutusta alueiden välisiin tuloeroihin voidaan yrittää hahmottaa karkeasti poistamalla alue-ero­tarkastelusta jonkin keski­määräisestä tuottavuudesta poikkeavan toimialan vaikutus. Koska sähkö- ja elektroniikka­teollisuus on ollut Suomessa niin kansallisesti kuin alueellisesti merkittävä toimiala, käytetään sitä esimerkkinä tässäkin yhteydessä.

Kuviossa 4 on variaatio­kertoimet kaikkien toimialojen bruttoarvon­lisälle ja maksetuille palkoille sekä bruttoarvon­lisälle ja palkoille ilman sähkö- ja elektroniikka­teollisuutta. Edellä mainitut talous­toimet on suhteutettu alueen työllisiin. Tiedot perustuvat Tilasto­keskuksen aluetilin­pitoon.

Kuvio 4. Sähkö- ja elektroniikkateollisuuden vaikutus alueiden välisiin eroihin, variaatiokertoimet

Lähde: Tilastokeskus, aluetilinpito. Kirjoittajan omat laskelmat.

Kuten kuviosta huomataan, alueiden väliset erot kaventuvat eli variaatio­kerroin pienenee, kun poistetaan korkean tuottavuuden sähkö- ja elektroniikk­a­teollisuuden vaikutus. Vuodesta 2009 lähtien sähkö- ja elektroniikka­teollisuuden tuottavuus­eroja kasvattava vaikutus on pienentynyt bruttoarvon­lisällä mitattuna huomattavasti. Palkkojen osalta kehitys on ollut tasaisempaa.

Bruttoarvonlisällä mitattuna erot ovat keskimäärin suuremmat ja vaihtelevat enemmän kuin palkkojen vastaavat. Sähkö- ja elektroniikka­teollisuuden osuus koko maan bruttoarvon­lisästä on ollut keskimäärin palkkoja suurempi, joten vaikutus palkka­eroihin on pienempi, eikä kyseisten toimialojen poistaminen muuta juurikaan palkka­erojen kehitystä. Brutto­arvonlisä sisältää palkkojen lisäksi myös bruttotoiminta­ylijäämän, joka vastaa karkeasti yrityksen voittoa sekä kiinteän pääoman kulumista eli poistoja. Voitto voidaan jakaa eteenpäin koti­talouksille osinkoina tai käyttää esimerkiksi investointeihin. Osinkoina maksetut tulot voivat päätyä minkä tahansa alueen asukkaille tai ulkomaille. 2000-luvulla yritysten kotimainen investointi­aste on ollut aiempaa pienempi, ja aiempaa suurempi osuus voitoista on käytetty investointeihin ulkomaille ja jaettu osinkoina.

Toimintaylijäämän osuus yritysten arvon­lisästä nousi merkittävästi 1990-luvun laman jälkeen. 2000-luvulla oli hienoista laskua vuoteen 2005 asti, kunnes osuus kääntyi taas kasvuun. Vuoden 2009 taantuma on pienentänyt voittojen osuutta merkittävästi. Yritysten voittojen suhde niiden maksamiin palkkoihin oli poikkeuksellisen suuri vuosien 2000 – 2008 välillä sähkö- ja elektroniikka­teollisuudessa, mutta on syytä huomata, että funktionaalisen tulonjaon – eli arvonlisän jakautumisen toiminta­ylijäämän ja palkkojen kesken – kehityksessä ei ole ollut kyse vain sähkö- ja elektroniikka­teollisuuden vaikutuksesta (Savela 2012).

Pääomatulojen, kuten osinkojen ja luovutus­voittojen, osuus koti­talouksien kaikista tuloista on viime vuosina ollut pienempi kuin finanssi­kriisiä edeltävällä ajan­jaksolla. Myös palkkoihin laskettavien, alueellisesti epätasaisesti jakautuneiden työsuhde­optioiden osuus on laskenut jo vuosi­tuhannen vaihteesta lähtien.

Heikon talouskehityksen myötä kasvanut työttömyys on taas lisännyt saatujen tulon­siirtojen osuutta tuloista. Pääomatulot vaihtelevat yksilöittäin tyypillisesti enemmän kuin esimerkiksi tulonsiirrot, siksi tapahtuneella kehityksellä on voinut olla alueellisia tulo­eroja tasoittava vaikutus. Vuodesta 2009 eteenpäin alueelliset tulo­erotkin näyttävät laskeneen.

Seutukuntien väliset erot työllistä kohden maksetuissa palkoissa näyttävät tasoittuneen vuodesta 2000 vuoteen 2005, sen jälkeen ne ovat kasvaneet vuoteen 2009 asti kunnes kääntyneet taas laskuun. Palkkojen alue-erojen tasoittumisen taustalla voi olla monia eri syitä. Suomen kaltaisessa väestöltään pienessä maassa yksittäisten toimialojen ja erityisesti globaalien yritysten vaikutus voi seutukunta­tasolla näkyä suurina eroina palkka­tasossa. Myös muuttoliike voi tasata palkkaeroja esimerkiksi siten, että työn tarjonnan kasvu korkean tulotason alueilla laskee palkkatasoa, ja toisaalta lähtö­alueella tarjonnan vähentyminen kasvattaa. Olennaista on myös se, minkälaisia – korkean vai matalan palkkatason – työpaikkoja syntyy ja tuhoutuu alueilla ja miten työn tarjonta ja kysyntä kohtaavat alueittain. Esitettyihin lukuihin heijastuvat myös muutokset alueiden hinta­tasossa.

Tämä tarkastelu ei huomioi välillisiä vaikutuksia, eli siis sitä, miten suuremmat palkkatulot ovat vaikuttaneet muiden toimi­alojen kehitykseen. Korkeampi (matalampi) palkka­summa näkyy jossain määrin myös muiden toimi­alojen kasvaneessa (laskeneessa) kysynnässä. Toisin sanoen elektroniikka­teollisuuden vaikutus alue-eroihin on ollut edellä esitettyä suurempi. Tämä välittyy myös alueiden sosio­ekonomiseen rakenteeseen ja tuloihin.

Tasoittumista ei-toivotuilla tekijöillä

Asukaslukuun nähden matalamman tulotason seutu­kuntien keski­määräiset tulot ovat kasvaneet 2000-luvulla suurempi­tuloisia nopeammin, mikä on pienentänyt tuloeroja seutujen välillä. Kehityksen taustalla on muun muassa väestön keskittyminen suurempiin seutukunta­keskuksiin. Vaikka muuttoliike tasoittaa alue-eroja, se heikentää jo ennestään matalien tulotason alueiden elinvoimaa, koska tyypillisesti nuorimmat ja korkeasti koulutetut muuttavat keskuksiin.

1990-luvun loppupuolen alue-eroja kasvattanut nopea talous- ja tuottavuus­kasvu on hidastunut 2000-luvulla ja alueelliset erot palkka­tasossa kaventuneet. Havaittu alueiden tulo­erojen kaventuminen näyttääkin tapahtuneen saman­aikaisesti alueellisesti keskittyneiden korkean tuottavuuden alojen hiipumisen kanssa.

Epätasaisesti jakautuvien pääoma­tulojen osuus koti­talouksien tuloista on laskenut ja tasaisemmin jakautuvien tulon­siirtojen noussut vuoden 2009 jälkeen. Tällä on voinut olla alueiden tuloeroja tasoittava vaikutus.

Mikä on ilmeistä: alueiden välisten tuloerojen kaventuminen työttömyyden pahenemisen ja tuottavuus­kasvun heikentymisen seurauksena ei tietenkään ole toivottavaa.

Kirjoittaja on yliaktuaari kansantalouden tilinpidossa.

Lähteet:

Enflo, Kerstin 2014. Finland’s regional GDPs 1880-2010: estimates, sources and interpretations. Lund Papers in Economic History No. 135.

Holm, Pasi & Nivalainen, Satu & Volk, Raija 2008. Työvoiman alueellisen liikkuvuuden kannustavuus. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportteja 206. 

Kangasharju, Aki & Pekkala, Sari 2004. Increasing Regional Disparities in the 1990s: The Finnish Experience Regional Studies, Volume 38, Issue 3. 

Savela, Olli 2011. Työn ja pääoman välinen suhde on muuttunut. Hyvinvointikatsaus 4/2011. 

Tervo, Hannu 2005. Regional disparities in small countries, pages 267-282. Regional policy lessons from Finland. Berlin: Springer-Verlag.

Tervo, Hannu 2014. Kysyntä- vai tarjontavetoinen aluekasvu? Aluetalouksien kehitys Suomessa 1990-2010. Kansantaloudellinen aikakausikirja 1.01. vsk. 2/2014 

VATT-työryhmä 2015. Hyvän valtionosuusjärjestelmän periaatteet. VATT Analyysi 70.