Ruotsin valtakunnan osana Suomella on maailman pisimmät perinteet tilastotoimessa. Jo vuonna 1734 kuningas velvoitti maaherrat antamaan ennen valtiopäivien alkamista kertomuksen lääninsä tilasta ja tekemään selkoa ”asukkaiden lisääntymisestä ja vähentymisestä”.

Tämä ensimmäinen valtakunnallinen väestötilasto sulautui pian toiseen hankkeeseen, jossa konsistorit määrättiin keräämään kirkkoherroilta tietoja syntyneistä ja kuolleista. Tarkoitus oli kerätä tietoja, joita valtakunnan vastaperustettu terveys­toimikunta tarvitsi työssään kansanterveyden edistämiseksi ja kulkutautien torjumiseksi, kirjoittaa Georg Luther Suomen tilastotoimen historiassaan.

Enää ei pelätty rangaistusta, esteeksi koitui rahapula.

Kokonaiskuvaa oli kuitenkin mahdoton saada. Turun konsistorikin oli lähettänyt ”Kuninkaalle yli 100 irtonaista lappusta, juuri sellaisina kuin ne olivat Pastoreilta saapuneet, niitä vähääkään käsittelemättä … Niin sotkuisista luetteloista ei tainnut kyetä hankkimaan paljonkaan valistusta”, arvosteli myöhemmin väestö­tilastomme isäksi mainittu, Ruotsin tiede­akatemian sihteeri Pehr Wargentin.

Kokonaiskuvaa ei oikein tohdittukaan selvittää. Kuningas piti arveluttavana luetteloiden vaatimista alamaistensa kokonaismäärästä. Jäljet pelottivat. Aloite valtakunnan asukasluvun selvittämiseksi hylättiin, koska se ”vastasi kuningas Daavidin esimerkkiä, tämä kun tahtoi laskea kansan”.

Asekuntoisten miesten määrän selvittäminen ilmensi epäluottamusta Jumalaan. Rangaistukseksi synnistään Daavid joutui valitsemaan seitsemän vuoden nälänhädän, kolmen kuukauden vihollis­hyökkäyksen tai kolmen päivän ruton välillä. ”Mikä kauhea valinta”, kuningas parahtaa ja päätyy ruttoon, joka surmaa 70 000 israelilaista.

Huolestuttavasta ennakko­tapauksesta huolimatta vielä ennen 1700-luvun puoliväliä Pehr Elvius (hänkin tiede­akatemian sihteeri) laati valtiopäivien salaiselle valiokunnalle arvion valtakunnan väkiluvusta. Elvius liitti mukaan kuitenkin myös arvion selvityksen epävarmuudesta.

Pikkuvihan koettelemusten jälkeen oltiin kypsytty välttämättömyyteen ”hankkia tarkempia tietoja Valtakunnan voimasta Asukkaittensa luvun, kasvun ja poistumisen ynnä muun suhteen”. Näin syntyi taulustolaitos – maailman varhaisin tilastotyöhön erikoistunut viranomainen.

Taulustolaitoksen ensimmäisessä vuonna 1755 annetussa raportissa valtakunnan väkiluvuksi ilmoitettiin läänien väkilukujen summana 2 132 617 henkilöä. Myös kolme poikkeavaa lukua esitettiin; ne oli summattu ikä­jakaumasta, siviilisääty- sekä säätyluokista. Epävarmoinakin luvut herättivät suurta huomiota Euroopan oppineiston ja tutkijoiden parissa.

Reilua vuosisataa myöhemmin Suomen autonomiseen ruhtinas­kuntaan perustettiin tilasto­toimisto, josta muodostui Tilastollinen Päätoimisto. Sen oli useaankin otteeseen tarkoitus suorittaa täysimittainen väestölaskenta. Enää ei pelätty siitä mahdollisesti seuraavaa rangaistusta. Esteeksi koitui rahapula.

Koko maan kattava henkilölomake­pohjainen väestölaskenta on kallista puuhaa. 1930-luvulla sellainen oli tehty kuitenkin kaikkialla Euroopassa, paitsi Albaniassa ja Suomessa. Lopulta ensimmäinen väestö- ja asuntolaskenta saatiin täällä toteutettua vuoden 1950 lopussa, seuraavat vuosina 1960, 1970 ja 1980.

Vuonna 1990 Suomessa siirryttiin toisena maana maailmassa rekisteri­pohjaiseen väestölaskentaan. Kaikki tarvittavat tiedot saadaan rekistereistä, ja ne voidaan tuottaa vuosittain. Hinta on laskenut murto-osaan verrattuna lomakelaskentaan – Daavidin ajoista puhumattakaan.

Nyky-Suomessa tiedämme myös lukumme nopeammin ja tarkemmin kuin miesvahvuudestaan muinoin kiinnostuneet kuninkaat. Viimeisimmän ennakkotiedon mukaan meitä oli toukokuun lopussa 5 475 207.