Totuus ei pala tulessakaan, sanoo vanha kansanviisaus. Mitenkäs tämä pätee nykyään, kun totuuksia alkaa olla kovin monenlaisia?

Donald Trumpin myötä maailma näyttää siirtyneen varsin ripeästi totuuden jälkeiseen aikaan. Toki merkkejä tämmöisestä löytyy varhemmiltakin ajoilta. 

Jopa vertahyytävä esimerkki on vaikkapa Stalinin toimeen­panema Neuvostoliiton väestö­laskenta vuosina 1937–1939. Kun laskijat eivät olleet pääsemässä lähellekään diktaattorin etukäteen ilmoittamaa väkimäärää, laskennan johtajat yksin­kertaisesti teloitettiin. Uudet laskijat ymmärrettävästi ymmärsivät vahvistaa Isä Aurinkoisen vaihtoehtoisen totuuden viralliseksi tilasto­totuudeksi.

Nykyisestä menosta on kirjoitettu paljon. Yksi uusimmista kirjoista on kotimainen ”Totuuden jälkeen”. Kirjassa esitetään viisi tapaus­tutkimusta totuuden­jälkeisyydestä. Yksi näistä tulee tilasto­maailmasta ja koskee keskustelua julkisen sektorin koosta Suomessa.

Presidentti Niinistön puheeseen tammikuussa 2014 oli kirjoitettu seuraava väittämä: ”Julkisen sektorin osuus bruttokansan­tuotteesta on Suomessa 58 prosenttia.”

Kun en tiedä puheen kirjoittajaa, en osaa arvioida, oliko tuon harhaisen väittämän paneminen puheeseen tarkoitus­hakuisuutta vai tietämättömyyttä. Joka tapauksessa siitä alkoi vilkas keskustelu Suomen julkisen sektorin koosta. Ja isohan se onkin, sitä ei käy kiistäminen.

Keskustelu oli kaksijakoista. Pääkirjoitus­toimittajat ja monet poliitikot nielaisivat väitteen sellaisenaan. Talous­toimittajat olivat kriittisempiä tämän mittarin suhteen, pitivät sitä – perustellusti – vaihto­ehtoisena totuutena.

Tilastokeskus tuli mukaan keskusteluun. Jo puhetta seuraavana päivänä Savelan Olli esitti Talous­sanomissa kriittisiä huomioita. Mutta sekava keskustelu jatkui.

Pari viikkoa Niinistön puheen jälkeen Tilastokeskus puuttui keskusteluun pääjohtajan arvovallalla, Marjo Bruunin blogilla ”Miten mitata julkisen sektorin kokoa”. Pelkistettynä Marjo kertoi Ollin tavoin, että julkisen sektorin osuus bruttokansan­tuotteesta on noin 20 prosenttia, kun taas julkisten menojen suhde bruttokansan­tuotteeseen on tuo 58 prosenttia.

Totuuden jälkeen -kirja kertoo: ”Keskusteluun julkisen sektorin koosta Bruunin kirjoituksesta tuli eräänlainen järjen ääni”.

Tämän jälkeen media alkoi käyttää oikeita käsitteitä ja oikeita lukuja. Jotkut poliitikot jatkoivat puheissaan väärien tietojen käyttöä, koska se sopi heidän tarkoituksiinsa.

Kirjasta vielä toinenkin lainaus, jonka pitäisi motivoida Tilastokeskusta ottamaan osaa keskusteluihin: ”Tilastokeskuksen pääjohtajan blogi­kirjoitus toimii esimerkkinä sitä, kuinka oikea-aikainen ja selkeästi argumentoitu asiantuntija­tieto voi vaikuttaa julkiseen keskusteluun.”

Hyvin erikoista oli, että julkisen sektorin kokoa koskeneesta kirjoittelusta tehtiin peräti kolme kantelua Julkisen sanan neuvostoon (JSN). Kuka kanteli, se ei käy dokumenteista selville.

JSN antoi kaikissa kolmessa tapauksessa langettavan tuomion!

Me rehelliset suomalaiset voimme naureskella Trumpin vaihto­ehtoisille totuuksille. Mutta ehkä ei olisi syytä.

Jo 1980-luvulla media ylläpiti kollektiivisesti vaihtoehtoista totuutta oman presidenttimme terveyden­tilasta.

Itsekin jouduin 1990-luvulla valtiovarainministeriön budjettiosaston johdossa olemaan hyvin valikoiva, sanoisinko taloudellinen totuus­asioissa. Ja sama tuli vastaan kauppa- ja teollisuus­ministeriön kanslia­päällikkönä, erityisesti valtion­yhtiöiden omistaja­politiikka-asioissa.

Talvivaaran kaivos oli minulle kaivos­kanslia­päällikkönä oma opetuksensa. Kipsisakka-allasvuoto tuli julkisuuteen isoin kohuotsikoin suur­onnettomuutena ja ympäristö­katastrofina.

Onnettomuustutkimuskeskus tutki asian (faktatarkistus!) ja kertoi, että kysymyksessä ei ollut suuronnettomuus eikä ympäristö­katastrofi. Jostain syystä media ei tätä oikeata totuutta paljoa mainostanut. Vaihtoehtoinen totuus jäi voimaan ja tulee vastaani melkein joka päivä.

Palaan tuohon alussa siteeraamani kansan­viisauteen. Ehkä sen aika on ohi. Kansan­viisautta pitänee päivittää.

Miten olisi ”Totuus ei palaa”?

Erkki Virtanen eläköityi työ- ja elinkeinoministeriön kanslia­päällikön virasta. Sitä ennen hän työskenteli valtiovarain­ministeriön budjetti­osaston johdossa ja Tilasto­keskuksessakin 1970-luvulla. ”Täysin epäpoliittinen. Vaimo, kolme lasta. Kuntoilen, mökkeilen, lueskelen, hakkaan klapeja, pelaan bridgeä, rakastan tilastoja”, Virtanen luonnehtii itseään.