Taloudellinen hyvinvointi on yksi ihmisen hyvinvoinnin osatekijä. Hyvinvoinnin muita ulottuvuuksia ovat esimerkiksi terveys, koulutus, kulttuuri, sivistys, ympäristö, kansalais­oikeudet ja turvallisuus. Kansalaisen kannalta ne voivat olla tärkeämpiä kuin taloudellinen hyvinvointi, mutta politiikassa, hallinnossa ja mediassa taloudellinen hyvinvointi on saanut turhankin keskeisen roolin.

Taloudellista hyvinvointia voidaan kutsua kansanomaisesti elintasoksi. Sen käytetyin mittari on ollut brutto­kansantuote tai brutto­kansantuote henkeä kohti.

Brutto­kansantuote ei ole kovin hyvä elintason mittari, koska se kuvaa tavaroiden ja palveluiden tuotantoa (tuotettujen loppu­tuotteiden arvoa vähennettynä käytettyjen väli­tuotteiden arvolla). Kansantalouden tilinpito sisältää useitakin sitä parempia elintason mittareita (ks. esim. Stiglitz ym. 2009). Tällaisia ovat netto­kansantuote, kansantulo ja kotitalouksien käytettävissä oleva tulo täydennettynä hyvinvointi­palveluilla.

Jo netto­kansantuote on brutto­kansantuotetta parempi mittari, koska siinä brutto­kansantuotteesta vähennetään kiinteän pääoman kuluminen. Kuluminen kuvaa sitä osaa tuotannosta, mikä joudutaan käyttämään rakennusten, koneiden ja muun pääomakannan vanhentumisen korvaamiseen uudella. Netto­kansantuote kuvaa siten sitä osaa tuotetusta arvon­lisäyksestä, joka jää käytettäväksi, kun turvataan myös tulevan tuotannon edellytykset säilyttämällä tuotanto­kapasiteetin taso.

Kansantulo on kasvanut hitaammin kuin kansan­tuote vaihto­suhteen heikkenemisen vuoksi

Kansantuote kuvaa tuotantoa, mutta yleensä elintasolla tarkoitetaan tuloja. Jos tarkoitus on kuvata kansan­talouden tulokehitystä, sitä kuvaa kansantulo.

Kansantulo ottaa huomioon, hyötyykö tuotannosta kotimainen vai ulkomainen talous­yksikkö. Kansantulo eroaa kansan­tuotteesta siten, että kansan­tuotteeseen lisätään ulkomailta saadut ensitulot ja vähennetään ulkomaille maksetut ensitulot. Ensituloja ovat palkat, osingot, korot, kotiuttamattomat voitot, EU:lta saadut tuet yms.

Toinen vaihtoehto tulomittariksi on kansan­talouden käytettävissä oleva tulo, jolloin kansan­tulosta vähennetään ulkomaille maksetut tulonsiirrot kuten EU-maksut ja kehitysyhteistyö ja lisätään vastaavat tuloerät. Näitä voi pitää jossakin mielessä vapaaehtoisina menoina, mutta toisaalta ne ovat Suomessa jo vakiintuneita tulon­siirtoja, joihin olemme sitoutuneet.

Käytännössä netto­kansantuote, netto­kansantulo ja kansan­talouden käytettävissä oleva tulo ovat kehittyneet melko samalla lailla kuin brutto­kansantuote. Tämä ilmenee kuviosta 1, jossa on kuvattu kyseisten suureiden suhde brutto­kansantuotteeseen.

Kuvio 1. Eri mittareiden suhde bruttokansantuotteeseen 1975 – 2013*

* 2013 ennakkotieto

Lähde: Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito

Kuviossa voi nähdä hitaasti alenevan trendin eli esimerkiksi kansantulon suhde brutto­kansantuotteeseen on nyt pari prosentti­yksikköä pienempi kuin 40 vuotta sitten. Lama-aikana 1990-luvun alussa kansantulo pieneni selvästi enemmän kuin kansan­tuote, mutta nyt samanlaista tulo­romahdusta ei ole tapahtunut vaan kansantulo on pienentynyt vain vähän enemmän kuin brutto­kansantuote.

Kun tarkastellaan näiden tulojen reaalista kehitystä (kuvio 2), havaitaan reaalisen kansan­tulon jääneen hieman jälkeen brutto­kansantuotteen reaali­kasvusta (volyymi­kasvusta).

Kuvio 2. Kansantuotteen ja tulojen reaalinen kehitys 1975–2013*, 1975=100

* 2013 ennakkotieto

Lähde: Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito

Kansantulo on kasvanut 2000-luvulla noin puoli prosentti­yksikköä vuodessa hitaammin kuin brutto­kansantuote. Reaalista kansantuloa ja käytettävissä olevaa tuloa laskettaessa otetaan huomioon vaihto­suhde­vaikutus eli vienti- ja tuonti­hintojen kehitys. Jos tuonti­hinnat nousevat enemmän kuin vienti­hinnat eli vaihto­suhde heikkenee, voidaan vienti­tuloilla ostaa vähemmän tuontia eli kansan­talouden reaali­tulot pienenevät. Netto­kansantulo on kasvanut kansantuotetta hitaammin pitkällä aikavälillä juuri tämän takia.

Kotitalouksien tulot ovat kasvaneet viime vuosiin asti

Kotitalouksien taloudellisen hyvinvoinnin kannalta kiinnostavinta on niiden oma tulo­kehitys, joka voi poiketa koko kansan­talouden tulo­kehityksestä.

Kotitalouksien käytettävissä oleva tulo kuvaa nimensä mukaisesti ”käteen” jääviä tuloja verojen ja muiden tulon­siirtojen jälkeen. Usein siihen lisätään vielä julkisen sektorin ja kolmannen sektorin kotitalouksien hyväksi tuottamien hyvinvointi­palvelujen arvo, jolloin puhutaan niin sanotusta oikaistusta tulosta. Hyvinvointi­palveluja ovat julkisesti rahoitetut koulutus-, terveys-, sosiaali- ja sosiaalivakuutus- sekä kulttuuri-, virkistys- ja urheilupalvelut.

Erityisesti kansainvälisissä vertailuissa oikaistu tulo on vertailu­kelpoisempi hyvinvoinnin mittari kuin pelkkä käytettävissä oleva tulo, koska eri maissa hyvinvointi­palvelut on järjestetty erilailla.

Kuvio 3 kertoo, mikä oli käytettävissä olevan tulon ja hyvinvointi­palvelujen keskinäinen osuus kotitalouksien oikaistusta tulosta eräissä Euroopan maissa vuonna 2012.

Kuvio 3. Käytettävissä olevan tulon ja hyvinvointipalveluiden osuudet kotitalouksien oikaistusta tulosta 2012

Lähde: Eurostatin tietokanta; kansantalouden tilinpito; ESA 2010 tai ESA95

Suomessa hyvinvointi­palvelut rahoitetaan valtaosin verovaroin eikä kotitalouksien tarvitse käyttää niihin yhtä paljon omia varojaan kuin joissakin muissa maissa. Tällöin käytettävissä oleva tulo voi olla pienempi kuin maissa, joissa julkisesti rahoitetaan vähän hyvinvointi­palveluiden kulutusta.

Sekä kotitalouksien käytettävissä olevan tulon että oikaistun tulon suhde koko talouden käytettävissä olleisiin tuloihin on ollut Suomessa melko vakaa lukuun ottamatta lama-aikoja 1990-luvun alussa ja viime vuosia, jolloin kotitalouksien osuus tuloista on kasvanut (kuvio 4). Hyvinvointi­palveluiden osuus kasvoi aina 1990-luvun alkuun asti ja pieneni sen jälkeen, mutta on kasvanut taas uudelleen viime vuosina.

Kuvio 4 Kotitalouksien tulojen suhde koko kansantalouden käytettävissä olleisiin tuloihin 1975 – 2013*

* 2013 ennakkotieto

Lähde: Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito

Oikaistua tuloa vastaava kulutus­käsite on kotitalouksien todellinen kulutus, joka sisältää kotitalouksien oman kulutuksen lisäksi hyvinvointi­palveluiden arvon saman­suuruisena kuin se sisältyy oikaistuun tuloon.

Oikaistu tulo kuvaa kotitalouksien resursseja eli kulutus­mahdollisuuksia, todellinen kulutus taas toteutunutta kulutusta tavaran tai palvelun tosi­asiallisesta maksajasta riippumatta.

Käytännössä kotitalouksien käytettävissä oleva tulo, oikaistu tulo ja todellinen kulutus ovat kehittyneet hyvin samalla tavalla (kuvio 5).

Kuvio 5. Kotitalouksien tulojen ja kulutuksen reaalinen kehitys 1975 – 2013*, 1975=100

* 2013 ennakkotieto

Lähde: Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito

Huomionarvoista on, että nykyisessä kriisissä kotitalouksien tulot kasvoivat reaalisesti aina vuoteen 2011 asti ja ovat vasta sen jälkeen pienentyneet hieman. Samaan aikaan kansa­ntulo ja kansan­talouden käytettävissä oleva tulo ovat reaalisesti alentuneet jo vuodesta 2008 alkaen. Tämä ennakoi sitä, että kotitalouksien reaali­tulot saattavat laskea lähivuosina.

Myös palkaton kotityö luo taloudellista hyvinvointia

Oleellinen seikka tuotannon ja tulojen kannalta on kansan­talouden tilinpidossa käytetty tuotannon käsite. Kansantalouden tilinpidon nykyinen tuotannon käsite sisältää vain pienen osan kotitalouksien palkattomasta tuotannosta. Tähän luetaan vain omistus­asuntojen tuottama laskennallinen asunto­palvelu, asuntojen omatoiminen rakentaminen ja korjaus sekä elintarvikkeiden kasvattaminen, keräily, metsästys ja kalastus omaan käyttöön.

Kaikki muu kotitaloudessa tehty palkaton työ sen sijaan jää tuotannon käsitteen ulkopuolelle ja siten pois kansantuotteesta ja kansantulosta. Tätä työtä ovat asunnon hoito (kuten siivous ja pihanhoito), aterioiden valmistus, vaatehuolto, hoivan tarjoaminen lapsille, vanhuksille ja vammaisille, vapaaehtoistyö ja lemmikkien hoito.

Palkaton kotityö vaikuttaa kiistatta taloudelliseen hyvinvointiin. Vaihtoehtona on ostaa vastaavat palvelut markkinoilta. Palkaton kotityö vaikuttaa kotitalouksien taloudelliseen asemaan ainakin laskennallisesti sitä kautta, että tekemällä tarpeellisen työn itse voi säästää menoissa. Esimerkiksi kotona voi valmistaa itse aterian sen sijaan, että menee ravintolaan syömään.

Tästä kotityöstä voidaan laskea kotitalouksille koituva laskennallinen tulo, joka voidaan arvottaa esimerkiksi kodin­hoitajan palkan mukaan. Ajankäyttö­tutkimukset kertovat kotityöhön käytetyn ajan. Kotityön arvo saadaan kertomalla tehdyt työtunnit kodin­hoitajan brutto­tuntipalkalla. Tulos kertoo, mitä kotityö olisi tullut maksamaan, jos se olisi ostettu markkinoilta. Muitakin vaihtoehtoja kotityön arvottamiselle on, mutta Suomessa kodin­hoitajan palkka on sopinut hyvin tähän tarkoitukseen.

Kuluttajatutkimuskeskus on yhdessä Tilastokeskuksen kanssa laatinut laskelmia kansan­talouden tilinpitoon sisältymättömän kotityön arvosta (Varjonen & Aalto 2013). Arvo oli 70 miljardia euroa vuonna 2009, mikä lisäisi brutto­kansantuotetta noin 40 prosenttia, jos se laskettaisiin mukaan brutto­kansantuotteeseen. Vastaavasti kotitalouksien tulot ja kulutus kasvaisivat yli 70 prosenttia tällä tavalla laskettuna.

Kotityön arvo on 2000-luvulla kehittynyt melko tasaisesti. Jos se lisättäisiin kansan­tuotteeseen ja kansantuloon, ne olisivat kehittyneet hieman tasaisemmin kuin nyt on tapahtunut, eli suhdanne­vaihtelut olisivat hieman tasoittuneet. Esimerkiksi nimellinen kansantuote olisi vuonna 2009 supistunut yhden prosentti­yksikön verran vähemmän kuin nyt tilastoitiin. Mutta pitkällä aikavälillä kansantuotteen ja kansan­tulon nimellinen kasvu olisivat olleet hieman hitaampia kuin tilastoitu. Vaikutus ei ole kovin suuri, keskimäärin vain 0,1 prosenttiyksikköä vuodessa.

Tulonjako on oleellista

Pelkkä tulojen tarkastelu koko talouden tasolla ei ole riittävä mittari kuvaamaan kotitalouksien hyvinvointia. Oleellinen kysymys on tulonjako. Jos tuloerot kasvavat, eivät pienituloiset hyödy tulojen kasvusta samassa suhteessa kuin suurituloiset.

Suomessa tuloerot kasvoivat merkittävästi 1990-luvulla, mutta ovat 2000-luvulla pysyneet suunnilleen ennallaan vaihdellen hieman vuodesta toiseen. Vaihtelu on ollut hieman suurempaa, jos tulo­käsitteeseen luetaan mukaan myyntivoitot, ja hieman pienempää, jos ne jätetään pois.

Yleensä tuloeroja mitataan Gini-kertoimella, mutta melko hyvän kuvan tuloerojen kehityksestä antaa myös tulojen keskiarvon ja mediaanin suhde. Mediaani tarkoittaa tulo­järjestyksessä keskimmäisen tulonsaajan tuloja. Mitä enemmän mediaani ja keskiarvo poikkeavat toisistaan, sitä suuremmat ovat tuloerot, koska rikkaiden suuret tulot nostavat keskiarvoa mutta eivät mediaania. Mediaanitulo antaakin paljon oikeamman kuvan ”keskiverto­kansalaisen” tulokehityksestä kuin keskiarvotulo.

Kuviossa 6 on esitetty kansantalouden tilinpidon mukainen kotitalouksien käytettävissä olevan tulon reaalinen kehitys henkeä kohti sekä tulonjako­tilaston käytettävissä olevan rahatulon reaalinen kehitys henkeä kohti sekä keskiarvona että mediaanilukuna.

Kuvio 6. Kotitalouksien käytettävissä olevan reaalitulon kehitys henkeä kohti kansantalouden tilinpidon mukaan ja tulonjakotilaston mukaan

Lähde: Tilastokeskus, kansantalouden tilinpito ja tulonjakotilasto

Kuten voi huomata, tilinpidon ja tulonjako­tilaston mukainen keskimääräinen kehitys on ollut pitkällä aikavälillä hyvin samanlaista. Pieniä vuosittaisia eroja kehityksessä on.

Tulokäsite ei ole aivan sama: tilinpidon käsite sisältää rahatulojen lisäksi laskennalliset erät kuten laskennallisen asuntotulon. Myyntivoitot eivät sisälly kumpaankaan tulokäsitteeseen. Tieto­lähteet poikkeavat osittain toisistaan ja muitakin pieniä eroja on.

Sen sijaan isompi ero kehityksessä on, kun verrataan tulonjako­tilaston keskiarvon ja mediaanin kehitystä. Tuloerojen kasvu 1990-luvulla käy ilmi siten, että mediaanitulo jäi jälkeen keskiarvo­tulojen kasvusta.

Kaiken kaikkiaan keskiverto­kansalaisen reaalitulot ovat nykyään noin 40 prosenttia suuremmat kuin vuonna 1987 tai vuonna 1995.

Ei unohdeta varallisuutta

Taloudellisen hyvinvoinnin kannalta oleellista on tulojen lisäksi varallisuus, mikä usein unohdetaan. Sillä on tietysti yhtymä­kohta tuloihin, koska tulot kasvattavat varallisuutta, jos niistä jää jotakin säästöön. Henkilön tulot voivat olla pienet, mutta hänellä voi olla paljon varallisuutta, millä voi kompensoida tulojen pienuutta käyttämällä sitä elinkustannuksiin.

Varallisuuden arvo voi periaatteessa muuttua neljästä syystä. Jos tulot ovat suuremmat kuin menot, varallisuus kasvaa ja päinvastoin. Toinen varallisuuden arvoa muuttava tekijä ovat hinta­muutokset eli hallussa­pitovoitot ja -tappiot. Esimerkiksi asuntojen hinnat voivat nousta tai laskea, osakekurssit kohota tai romahtaa. Kolmas syy ovat pääoman­siirrot kuten perintö tai velan antaminen anteeksi. Neljäs syy ovat poikkeukselliset tapahtumat, esimerkiksi metsä voi tuhoutua myrskyssä tai talo sodassa.

Kaikki tuotanto ei lisää taloudellista hyvinvointia

Edellä mainittua kansantalouden tilinpidon tuotannon käsitettä voi miettiä myös siitä näkö­kulmasta, sisältyykö siihen jotakin, mikä ei luo taloudellista hyvinvointia. Usein kansantuote­laskelmia kritisoidaan siitä, että tuotannoksi luetaan hyödykkeiden lisäksi myös ”haitakkeiden” tuottaminen. Esimerkiksi ympäristöä saastuttava tuotanto, luonnonvarojen tuhlaaminen sekä onnettomuuksien ja rikosten jälkien korjaaminen lisäävät kansantuotetta.

Kansantalouden tilinpidon tarkoitus ei ole ottaa kantaa siihen, onko jokin tuotanto hyödyllistä vai haitallista vaan sen tarkoitus on kuvata talouden rahavirtoja, rakennetta ja suhdanteita, siis taloudellista aktiviteettia. Voikin sanoa, että tilinpidolla ei ole ”moraalia”. Tällöin kaikki tilinpidon käsitteeseen kuuluva tuotanto luetaan kansan­tuotteeseen ja -tuloon. Tällainen tuotanto voi olla ristiriidassa myös taloudellisen hyvinvoinnin kanssa muusta hyvinvoinnista puhumattakaan.

Ajatellaan esimerkiksi uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta. Niiden käyttö tuotannossa lisää kansantuloa, mutta samaan aikaan jäljelle jäävän varannon pienentyminen heikentää tulevan tuotannon mahdollisuuksia. Esimerkiksi monet mineraalit ovat jo hupenemassa maapallolla. Nykyinen tuotanto ja taloudellinen hyvinvointi eivät välttämättä ole kovin kestävällä pohjalla.

Hyvinvointia voi tarkastella myös kotitalouksien kannalta. Osa kotitalouksien tuloista ja kulutuksesta kohdistuu tavaroihin ja palveluihin, jotka eivät välttämättä paranna taloudellista hyvinvointia.

Esimerkiksi isot terveysmenot vähentävät mahdollisuuksia muuhun kulutukseen ja siten taloudellinen hyvinvointi heikkenee. Samoin työmatka­kulut vievät osan tuloista. Toisaalta ilman työmatka­kuluja palkka jäisi saamatta.

Suomessa talvi asettaa esimerkiksi tienpidolle, rakentamiselle ja talojen lämmitykselle lisävaatimuksia verrattuna etelän maihin. Tuotanto on tämän takia suurempaa, mutta onko taloudellinen hyvinvointimme sen takia korkeampi?

On vaikea vetää rajaa, mikä kulutus on ”välttämätöntä” ja mikä ei. Asia on tutkimisen arvoinen, mutta lienee mahdotonta laatia aukottomia ja objektiivisia laskelmia ”todellisesta” taloudellisesta hyvinvoinnista. Nykyiset laskelmamme ovat vain likiarvoja.

Kirjoittaja toimii yliaktuaarina kansantalouden tilinpidossa Tilastokeskuksessa.

Lähteet:

Eurostat. Eurostatin tilastotietokanta. 

Eurostat 1996. Euroopan tilinpitojärjestelmä EKT 1995.

Eurostat 2013. European system of accounts ESA 2010.

Stiglitz, Joseph E. & Sen, Amartya & Fitoussi, Jean-Paul 2009. Report by the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress.

Tilastokeskus. Tilastokeskuksen tilastotietokanta (StatFin). 

Varjonen, Johanna & Aalto, Kristiina 2013. Kotitalouksien palkaton tuotanto ja sen muutokset 2001–2009. Kuluttajatutkimuskeskuksen työselosteita ja esitelmiä 145/2013.