Jos yöpöydällä on tilaa yhdelle talous­tieteelliselle kirjalle viime vuosi­kymmeneltä, tässä luku­suositus. Kirjan soisi kuluvan myös työpöydillä, erityisesti päättäjien.  

Kate Raworthin kirjassa Donitsitaloustiede – seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä on riittävästi viime vuosi­tuhannen talous­tiedettä Paul Samuelsonin kierto­kaaviosta Friedrich Hayekiin, sitä tiedettä jonka rauniolla seisomme. Pääpaino on kuitenkin tulevaisuudessa, siinä 2000-luvun talous­tieteessä, joka meidän on luotava selviytyäksemme.

Raworth haluaa paljastaa toimiamme ohjaavat väärät kuvat, kuurata ne pois ja maalata tilalle uusia, jotka palvelevat paremmin aikaamme ja tarpeitamme. 

Alkajaisiksi on korjattava 1700-luvulta asti talous­tiedettä ohjannut ihmiskuva, rationaalinen ja pelkästään omaa taloudellista etuaan ajava Homo Economicus. Tuon karikatyyrin sijaan Raworth asettaa nyky­tieteeseen perustuvan kuvan vasta­vuoroisesta, toisista ja luonnosta riippuvaisesta ihmisestä.

Sillä on tutkitusti merkitystä käyttäytymisellemme ja arvoillemme, ajattelemmeko olevamme kuluttajia markkina­paikalla vai kansalaisia yhteisössä. Kirjassa on esimerkkejä siitä, kuinka markkina-arvot rapauttavat sosiaalisia normeja.

Rahalla voi parantaa lasten opiskelu­tuloksia lyhyellä tähtäimellä, mutta mitä tapahtuu oppimis­motivaatiolle ja ilolle. Myös lukuisissa ympäristö- ja yhteisö­hankkeissa on huomattu, että pienet raha­palkkiot vähentävät osallistumista ja lisäävät tyytymättömyyttä. Palkkiot syrjäyttävät ihmisten sisäistä motivaatiota sen sijaan että vahvistaisivat sitä.

Kate Raworth vertaakin markkinoita tuleen, toiseen hyödylliseen välineeseen: ”Tulitikkuja raapiessa tai markkinoita käynnistäessä on syytä olla varovainen: etukäteen on mahdoton tietää, mitä aarteita palaa tuhkaksi.”

Kirjan lukujen alut ovat herkullista luettavaa. Omaksu systeemi­ajattelu -luku alkaa pohdinnalla: jospa nuori Isaac Newton olisi äitinsä puutarhassa ihmetellyt omenan putoamis­suunnan lisäksi sen kasvamista, ”puiden ja mehiläisten, auringon ja lehtien, juurien ja sateiden sekä kukkien ja siementen kiehtovaa, alati evoluutiossa kehittyvää vuoro­vaikutusta”.

”Fysiikkakateuden” vaivaama talous­tiede olisi voinut ottaa esikuvikseen hedelmällisempiä malleja kuin fysiikan liikelait. ”Silloin emme puhuisi markkina­mekanismeista, vaan markkina­organismista, ja olisimme paljon viisaampia.”

Toinenkin kotoinen anekdootti liittyy tieteen suurmieheen. Poika­miehenä pysynyt talous­tieteen isä Adam Smith kirjoitti klassikko­teoksensa Kansojen varallisuus äitinsä ylös­pidossa. Smith eivätkä hänen seuraajansa laskeneet teorioihinsa kotitöiden osuutta talous­elämän pyörittämiseen ja vaurauden kertymiseen.

Kirja tarjoaa – paitsi maukkaita anekdootteja ja fantasioita – lujan pohjan 2000-luvun talous­tieteelle. Palattuaan Oxfamista Oxfordiin, ruohonjuuri­tasolta tieteenteon pariin, Kate Raworth alkoi piirtää kuvaa, joka yhdistäisi ihmis­kunnan pitkän aikavälin tavoitteet ja talous­tieteen.

Ja ”niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, lopputulos näytti donitsilta – juuri sellaiselta amerikkalais­tyyppiseltä, jossa on reikä keskellä”.   

Donitsin sisempi raja ovat inhimillisen elämän perusasiat, joita ilman kenenkään ei pitäisi jäädä: riittävä ruoka, energia, puhtaus, koulutus, terveys, työ jne. Donitsin ulkokehän muodostaa ekologisen kuormituksen yläraja. Kehien välissä sijaitsee turvallinen ja oikeuden­mukainen alue, jossa kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää planeettamme kanto­kyvyn puitteissa.

Donitsi pitäisi Raworthin mielestä asettaa taloudellista toimintaamme pakko­mielteisesti hallinneen kuvan tilalle, sen jossa käyrä sojottaa yläviistoon. ”Rajatta kasvavan BKT:n sijaan on aika keksiä, kuinka kukoistaa tasa­painossa.”

Tasapainoisella ympyrällä on korvattava toinenkin 1900-luvun voimallinen käyrä – ns. Kuznets-käyrä, jolla edelleen perustellaan taloudellisen eri­arvoisuuden välttämättömyyttä. Siis sitä, että erojen on revettävä ensin, ennen kuin kasvu lopulta alkaa kaventaa niitä.

Kansantalouden tilinpidon isä Simon Kuznets myönsi itsekin, että teorian takana oli enemmän arvailua ja toive­ajattelua kuin evidenssiä. Vaan hyvin on tällainen toive­ajattelu kelvannut niille, jotka ovat ajaneet rikkailta alaspäin varisevan vaurauden oppia ja talous­kuria köyhille.   

Tuloerojen hoituminen kasvulla on osoittautunut harhaksi, mutta nyttemmin tuhon tietä viitoittaa Kuznets-käppyrän ympäristö­taloudellinen serkkupoika. Sen mukaan ympäristö on ensin tärveltävä, ennen kuin talous­kasvu korjaa senkin.

Professori Raworth esittää teesinsä nöyrästi uutta suuntaa hakien ja toivoen muiden kehittävän ajatuksia eteenpäin. Edessämme oleva arvoitus on nimittäin oikeasti visainen: ”Yksikään maa ei ole päässyt eroon köyhyydestä ilman kasvavaa taloutta. Toisaalta yksikään maa ei ole pysäyttänyt luonnon tuhoutumista kasvavalla taloudella.”

Myös mitä ajatusten uutuuteen tulee, on syytä nöyryyteen. Kun Raworth ensi kerran vuonna 2011 esitteli donitsiaan YK:n kestävän kehityksen konferenssissa, hänen maan­miehensä Britannian edustaja sanoi: ”Etelä­amerikkalaiset puhuvat jatkuvasti Pachamamasta, ja se on meistä aika höttöistä, mutta tajuan, että tämä on tieteeseen perustuva tapa sellaisen asian ilmaisemiseksi, joka ei juurikaan poikkea siitä.”

Pachamaman, luonnon, kanssa tasa­painossa elämisen ajatusten – olivatpa vanhoja tai uusia – soisi tunkeutuvan talous­tieteilijöiden ja vallan­käyttäjien tietoisuuteen. Donitseja siis kabinettien kahvi­pöytiin muistuttamaan uudenlaisen ajattelun välttämättömyydestä 2020-luvulla.

Nimittäin, jos ”tahdomme ihmis­kunnan donitsin sisä­puolelle, talous­tieteilijöiden huomion siirtäminen putoavasta omenasta kasvavaan omenaan ja lineaarisesta mekaniikasta kompleksiseen dynamiikkaan on ratkaisevan tärkeätä”.

Raworthin mukaan on aika heittää hyvästit ajatukselle markkinoista mekanismina ja ripustaa insinöörin kypärä naulaan. ”On aika tarttua sen sijaan puutarha­hanskoihin.”

Myös omakuvamme on syytä muuttua. ”Haaskasimme kaksisataa vuotta tuijottamalla väärää kuvaa itsestämme: Homo economicusta, yksinäistä hahmoa rahaa kourassaan, tasku­laskin päässään, luonto jalkojensa juuressa ja tyydyttämätön nälkä sydämessään. On aika piirtää itsemme uudelleen ihmisinä, jotka kukoistavat yhteydessä toisiinsa ja tähän elävään kotiimme, joka ei ole vain meidän kotimme.”

Noin toiveikasta ihmiskuvaa on toki syytä tasa­painottaa vielä anekdootilla, joka samalla alleviivaa kirjan sanomaa mekaniikan riittämättömyydestä kompleksisen systeemin ymmärtämisessä.

Isaac Newton menetti elinikäiset säästönsä tempauduttuaan mukaan ns. Etelä­meren pörssi­kuplaan vuonna 1720 ja totesi sen jälkipyykeissä: ”Pystyn laskemaan tähtien liikkeet, mutten ihmisten mieli­puolisuutta.”

Kun maailmaa hallitaan kuvilla, kuvien olisi hyvä olla edes oikean­suuntaisia, eikä ainakaan harhaan­johtavia.

Ikoninen bkt-käyrä viestittää: hyvä on eteen- ja ylöspäin. Kun maailmaa tarkastelee donitsin läpi, ajattelee: hyvä on tasa­painossa.

Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja. 

Lue Kuznetsin hypoteesistä enemmän myös tästä Olli Savelan blogikirjoituksesta.