­Kevään korvilla mediassa käytiin keskustelua siitä, onko suomalaisilla todenmukainen käsitys hyvin­vointi­palvelujen kustannuksista. Ehdotettiin sellaistakin, että sairaala- tai päivähoito­laskuun tulisi kirjata asiakasmaksun viereen palvelun todellinen kustannus yhteiskunnalle.

Esimerkiksi vuonna 2012 vuorokausi sairaalan vuode­osastolla maksoi 740 euroa, kun potilaalle lähtevä lasku oli vajaat 40 euroa eli noin 5 prosenttia kustannuksista. Kuukausi kunnallisessa koko­päivä­hoidossa maksoi reilut 1 000 euroa lasta kohden, mutta kotitaloudelle maksu oli enimmillään 264 euroa.

Arvostaisivatko suomalaiset hyvin­vointi­palveluja enemmän, tai kasvaisiko tyytyväisten veronmaksajien osuus, jos kansalaisilla olisi omakohtaista tietoa siitä, kuinka paljon veroeuroja palautuu omaksi hyödyksi hyvin­vointi­palvelujen muodossa?

Julkisessa keskustelussa Suomen verotusta kuvataan yleensä kansainvälisesti katsoen kireäksi negatiivisessa mielessä. Tuoreet kysely­tutkimukset kuitenkin osoittavat, että taantumasta riippumatta suomalaiset haluavat säilyttää hyvin­vointi­valtion ja ymmärtävät kattavien hyvin­vointi­palvelujen vaikutuksen verotukseen.

THL:n tutkimuksessa joka toinen oli valmis jopa lisäämään terveys- ja sosiaali­palvelujen verorahoitusta nykyisestä (Aalto ym. 2016). Myös EVAn Arvo- ja asenne­tutkimuksen mukaan 77 prosenttia suomalaisista katsoo, että suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen (Apunen ym. 2016).

Hyvin­vointi­palveluihin kuluu noin neljännes julkisen sektorin menoista. Toistaiseksi on ollut aika niukalti empiiristä tietoa siitä, miten palveluihin käytetyt eurot kohdentuvat väestössä.

Toki tiedämme, että vanhukset käyttävät muita enemmän terveys­palveluja, lapsiperheet päivä­hoito­palveluja ja nuoret koulutus­palveluja, mutta millaisista summista on kyse kunkin väestöryhmän kohdalla ja kuinka suuri merkitys palveluilla on eri väestöryhmien toimeentuloon?

Näitä asioita selvitetään osana Tilastokeskuksen kulutustutkimusta. Tämä kirjoitus perustuu pääasiassa kulutustutkimuksen tietoihin, jotka ovat vuodelta 2012. Uusi tiedonkeruu on parhaillaan käynnissä ja sen tulokset julkaistaan vuonna 2017.

Paljonko kotitalous maksaa ja saa?

Vuosittain alkusyksystä Suomen hallitus viimeistelee talous­arvio­esitystään seuraavan vuoden budjetiksi. Keskustelussa vilisee kymmen­numeroisia lukuja, joiden suuruusluokkaa ja merkitystä tavallisen kansalaisen voi olla vaikea hahmottaa. Suurin osa varmasti tietää oman tulo­vero­prosenttinsa, mutta mikä on kokonais­vero­aste ja millaisista summista yksittäisen kotitalouden kohdalla silloin puhutaan.

Kuviossa 1 kuvataan, miten kotitalouksien maksamien verojen kokonaisuus muodostuu, kun pakolliset sosiaali­turva­maksut sekä kulutuksen ja omistamisen kautta kerätyt välilliset verot otetaan huomioon, ja toisaalta, mikä osa kotitalouksilta kerätyistä veroeuroista palautuu omaan käyttöön sosiaalisina tulonsiirtoina ja mikä osa hyvin­vointi­palveluina.

Kuvio 1. Kotitalouden keskimääräiset maksut ja saamiset julkisesta taloudesta 2012

Lähteet: Tilastokeskus, tulonjaon kokonaistilasto, kansantalouden tilinpito, kulutustutkimus

Vuonna 2012 kotitalous maksoi vuoden aikana välittömiä ja välillisiä veroja karkeasti arvioiden keskimäärin reilut 18 000 euroa. Tulosidonnaisten välittömien verojen ja maksujen osuus tästä oli noin kaksi kolmannesta ja välillisten verojen (esim. ALV) yksi kolmannes. Vastaavasti kotitalouksien toimeentuloa tuettiin rahallisin tulonsiirroin keskimäärin noin 14 000 eurolla vuoden aikana.

Kun summaan lisätään kotitalouksien käyttämien hyvin­vointi­palvelujen rahallinen arvo, päädytään noin 21 000 euroon. Kotitaloudet näyttäisivät siis olevan keskimäärin saamapuolella.

Hyvinvointi­palveluihin ei tässä suinkaan lueta kaikkia yhteiskunnallisia palveluja, vaan ainoastaan ns. yksilölliset palvelut kuten koulutus, terveyden­hoito­palvelut, lasten päivähoito ja kunnalliset koti­hoito­palvelut. Yhteiskunta ylläpitää myös monia muita ns. kollektiivisia palveluja, joita ovat esimerkiksi toimiva infrastruktuuri, yleiset liikuntapaikat ja puistot, poliisi, maanpuolustus ja kirjastot.

Vuonna 2012 yhden kotitalouden hyvin­vointi­palveluihin käytettiin verorahaa[1] keskimäärin 7 400 euroa. Koulutuspalvelujen järjestämiseen kului keskimäärin lähes puolet tästä summasta, 3 400 euroa, terveydenhoitoon hiukan vähemmän, 3 200 euroa ja sosiaali­palveluihin, joihin luetaan tässä lähinnä lasten päivähoito ja vanhusten kotihoito, reilu kymmenys eli 800 euroa.

Kuvio 2. Kotitalouksien käyttämien hyvinvointipalveluiden kustannusten jakautuminen 2012

Lähde: Tilastokeskus, kulutustutkimus

Jos ajatellaan, että palvelujen hinta olisi sama kuin niiden tuottamis­kustannus, ja kotitalous maksaisi käyttämänsä palvelut kokonaan itse, se tarkoittaisi keskimäärin noin viidenneksen (21 %) lisäystä kotitalouden kulutusmenoihin vuodessa.

Koulutus on merkittävin palvelu paitsi opiskelijoille myös lapsiperheille

Kotitaloutta, joka käyttäisi kaikkia palveluja ”keskimääräisesti”, ei todellisuudessa ole olemassa, vaan palvelujen käyttö vaihtelee elämäntilanteen ja kotitalouden koon mukaan.

Verovaroin kustannetuista palveluista maksetaan eniten elämän keskivaiheilla, jolloin ansiotuloista maksetaan veroa. Yleensä palvelujen tarve on kuitenkin suurin elämän alku- ja loppupuolella eli silloin, kun ansiotuloja ei ole tai ne ovat pienet.

Erilaisten kotitaloustyyppien tarkastelu kuvaa keskiarvoja paremmin sitä, kuinka palvelujen ylläpitoon käytetyt veroeurot vaikuttavat kotitalouksien toimeentuloon eri elämänvaiheissa.

Seuraavassa tarkastellaan opiskelija­koti­talouden, kahden huoltajan lapsiperheen sekä vanhus­koti­talouden käyttämien hyvin­vointi­palvelujen kustannuksia[2]. On huomattava, että kustannukset eri kotitalous­tyyppien välillä eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Esimerkiksi lapsiperheessä on keskimäärin 3,9 jäsentä, kun opiskelija- ja vanhus­talouksissa on 1,4 ja 1,5 jäsentä.

Opiskelijakotitalouden käyttämien hyvin­vointi­palvelujen kustannukset yhteiskunnalle muodostuvat yli 80 prosenttisesti koulutuksesta.

Kuvio 3. Opiskelijoiden käyttämien hyvinvointipalveluiden kustannusten jakautuminen 2012

Lähde: Tilastokeskus, kulutustutkimus

Yhden opiskelija­koti­talouden koulutus­palveluihin kului keskimäärin yli 7 300 euroa vuodessa. Terveyspalveluihin kului noin 1 200 euroa ja sosiaalipalveluihin, josta suurin osa on lasten päivähoidon kustannuksia, noin 400 euroa.

Kaikkiaan opiskelija­koti­talouden palveluihin kuluu verorahaa keskimäärin vajaat 9 000 euroa vuodessa. Jos opiskelijoiden tulisi kustantaa koulutus- ja muiden hyvin­vointi­palvelujen käyttö kokonaan itse, se tarkoittaisi lähes 50 prosentin lisäystä kotitalouden kulutusmenoihin.

Lapsiperheiden toimeentulon kannalta koulutus- ja päivä­hoito­palvelut ovat ratkaisevia. Vuoden aikana hyvin­vointi­palvelujen hintalappu on lähes 18 000 euroa[3].

Kuvio 4. Kahden huoltajan lapsiperheen käyttämien hyvinvointipalveluiden kustannusten jakautuminen 2012

Lähde: Tilastokeskus, kulutustutkimus

Eniten julkista rahaa käytetään lasten koulutukseen, jonka osuus on noin 60 prosenttia. Lasten perusasteen koulutukseen kuluu vuodessa 7 000 ja toisen asteen koulutukseen 2 600 veroeuroa lapsi­perhettä kohden.

Terveyspalveluihin kuluu neljännes – 4 500 euroa – ja sosiaali­palveluihin, eli käytännössä lasten päivähoitoon, 2 800 euroa. Jos lapsiperheiden pitäisi maksaa lasten koulutus, päivähoito ja muut hyvin­vointi­palvelut kokonaan itse, se tarkoittaisi keskimäärin lähes kolmanneksen (31 %) lisäystä perheen vuotuisiin kulutusmenoihin.

Vanhusten palvelujen kustannuksista puolet sairaalahoitoa

Kotona asuvien vanhusten käyttämiin hyvin­vointi­palveluihin kuluu veroeuroja keskimäärin noin 4 500 euroa vuodessa kotitaloutta[4] kohden.

Kuvio 5. Vanhusten käyttämien hyvinvointipalveluiden kustannusten jakautuminen 2012

Lähde: Tilastokeskus, kulutustutkimus

Summasta lähes 90 prosenttia kuluu terveydenhoitoon ja 10 prosenttia sosiaali­palveluihin eli käytännössä kotihoito­palveluihin. Sairaala­käynnit muodostavat merkittävimmän kuluerän. Vanhustalouden sairaalahoitoon kuluu keskimäärin yli 2 200 euroa vuodessa ja perus­terveyden­hoitoon reilut 700 veroeuroa kotitaloutta kohti. Lääkeostojen korvauksia maksetaan vuosittain vajaat 600 euroa per vanhustalous.

Jos kotona asuvien vanhusten pitäisi maksaa käytetyistä palveluista ja lääkkeistä täysimääräisesti, se tarkoittaisi keskimäärin noin viidenneksen (19 %) lisäystä kulutusmenoihin.

Kulutustutkimuksen tiedonkeruu on rajattu kotitalouksiin, eli laitoksissa asuva väestö puuttuu aineistosta kokonaan. Sen vuoksi esimerkiksi vanhainkotien tai sairaalan pitkäaikaishoidon palvelujen vaikutusta vanhuksien toimeentuloon ei voida arvioida aineiston perusteella.

Vanhustalouksien terveys­palvelujen kustannukset näyttävät tutkimuksen valossa varsin kohtuullisilta myös siksi, että alaikäraja on 65 vuotta. Terveys­palvelujen kustannukset alkavat kasvaa 75 ikävuoden tietämillä (Kaipiainen & Eskelinen 2014). Kaikkein huonokuntoisimmat vanhukset eivät myöskään jaksa osallistua tutkimukseen, jonka tiedonkeruuseen kuuluu haastattelun lisäksi kulutuksen seuranta kahden viikon ajanjaksolta.

Britanniassa palvelut kohdistuvat Suomea enemmän alempiin tuloluokkiin

Kaikissa kehittyneissä maissa on julkisin varoin tuettu hyvinvointi­palvelu­järjestelmä, mutta miten oma järjestelmämme vertautuu muiden maiden vastaaviin? Nykyisessä taloustilanteessa monissa maissa käydään keskustelua hyvinvointi­palvelujen kustannuksista ja erilaisista järjestelmistä kaivataan kipeästi vertailutietoa.

Tilastokeskus toteutti vuonna 2014 yhteistyössä Britannian tilastoviraston (Office for National Statistics, ONS) kanssa kokeilun, jossa verrattiin maiden hyvin­vointi­järjestelmien vaikutuksia kotitalouksien toimeen­tuloon (Tonkin ym. 2014).

Vertailua vaikeuttavat erilaiset hyvin­vointi­palvelun määrittelyyn ja järjestelmien ominaisuuksiin liittyvät tekijät, jonka takia tuloksiin tulee suhtautua varauksella.

Britanniassa ei esimerkiksi ole Suomen kaltaista lasten päivä­hoito­järjestelmää, mutta lapsiperheitä tuetaan verotuksen kautta, mikä ei tule esiin vertailussa. Lisäksi Britanniassa hyvin­vointi­palveluihin luetaan esimerkiksi julkisen liikenteen ja asumisen tuet, joita ei ole otettu huomioon Suomen aineistossa. Joitain päätelmiä vertailusta voidaan tästä huolimatta tehdä.

Vertailun mukaan palveluiden järjestämiseen käytetään Britanniassa jopa enemmän veroeuroja kotitaloutta kohti kuin Suomessa. Lisäksi Britannian järjestelmässä resurssit kohdentuvat Suomea selkeämmin alempiin tuloluokkiin.

Kuvio 6. Hyvinvointipalvelujen kustannukset Suomessa ja Britanniassa kotitalouden tuloluokan mukaan 2012

Lähteet: Tilastokeskuksen ja ONS:n kulutustutkimukset

Ero syntyy lähinnä koulutus­palveluissa. Looginen selitys on, että Britanniassa alemmissa tuloluokissa kouluttaudutaan julkisissa oppilaitoksissa, mutta yksityisten palvelujen käyttö yleistyy tulojen kasvaessa, jolloin julkisen rahan osuus vähenee. Suomessa näin ei ole toistaiseksi tapahtunut.

Toinen selkeä ero maiden välillä ilmenee terveyspalveluissa.

Brittien terveyden­hoito­järjestelmä (National Healthcare System, NHS) on hyvin kattava ja palvelunkäyttäjälle käytännössä maksuton. Järjestelmä on kallis, vertailun mukaan NHS:n kustannukset yhteiskunnalle ovat kotitaloutta kohti jopa 50 prosenttia suuremmat kuin terveyspalvelujen kustannukset Suomessa.

Valtion kohdistamien resurssien määrä ei kuitenkaan suoraan kerro palvelujen tasosta, sillä kustannuksiin vaikuttavat myös järjestelmän muut ominaisuudet.

On vaikea arvioida, kuinka paljon erot terveyspalvelujen kattavuudessa tai laadussa ja toisaalta palvelujen maksuttomuus selittävät näin suurta eroa. Yksi tulkinta voisi myös olla, että palvelut on järjestetty Suomessa tehokkaammin ja siksi vähemmin euroin.

Suomalaiset ovat laajan hyvinvointijärjestelmän takana

Suomessa palvelujärjestelmä on rakennettu universaalisuus­periaatteelle, jonka mukaisesti palvelujen tulee olla kaikkien käytettävissä tuloihin ja taustaan katsomatta. Ainakin julkiset koulutuspalvelut ovat toistaiseksi olleet riittävät, eikä yksityisiä markkinoita ole syntynyt merkittävässä määrin.

Terveyspalvelujen puolella tilanne on toinen. Perus­terveyden­huolto on merkittävältä osin siirtynyt työterveys­huollon hoidettavaksi, joka taas on enimmäkseen yksityisten toimijoiden järjestämää. Toimintaa kuitenkin tuetaan julkisella rahalla.

Julkiset sairaalat ovat tähän asti vastanneet pitkälti suomalaisten vaativasta erikois­sairaan­hoidosta, mutta viimeaikoina on ollut nähtävissä, että vakuutusyhtiöt ja muut yksityiset toimijat ovat lisänneet yksityisten sairaalapalvelujen tarjontaa.

Tähän vaikuttavat varmastikin yritysten pakolliset tapa­turma­vakuutukset, jotka ostetaan yksityisiltä vakuutusyhtiöiltä. Vakuutusyhtiö on velvollinen tapaturman sattuessa korvaamaan palkkakulut sairausajalta, jolloin jonottaminen julkisen sairaalan hoitojonossa maksaa. Myös yksityiset terveysvakuutukset ovat yleistyneet nopeasti. Nykyisin jo joka viides suomalainen on yksityisen sairaus­kulu­vakuutuksen piirissä (Finanssialan Keskusliitto 2015).

Viitteitä on siis siitä, että ne joilla on varaa ja mahdollisuus, siirtyvät yhä enenevässä määrin käyttämään yksityisiä terveyspalveluja julkisten sijaan.

Onko syy heikentyneessä palvelujen tasossa, kuten usein kuulee väitettävän, vai siinä, että kasvaneen vaurauden myötä palvelutason vaatimukset ovat kasvaneet eikä vakuutuksen hintakaan ole enää este?

Tutkimuksen mukaan yksityisen sairaus­kulu­vakuutuksen hankintaa perustellaan lähinnä arjen sujuvuudella, ajatellaan että yksityisellä puolella lääkäriin pääsee nopeammin ja vaivattomammin (Valtonen ym. 2014). Vakavan sairauden sattuessa kohdalle suomalaiset luottavat edelleen julkisen sairaanhoidon laatuun ja toimivuuteen (Aalto ym. 2016).

Olemme tottuneet ajattelemaan, että suomalainen hyvin­vointi­palvelu­järjestelmä on kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen kattava, laadukas ja palvelun käyttäjälle edullinen. Pitkään jatkuneesta taantumasta riippumatta enemmistö suomalaisista kannattaa edelleen vahvaa hyvinvointi­palvelu­järjestelmää ja on valmis maksamaan siitä verotuksen kautta.

Kirjoittaja on yliaktuaari Tilastokeskuksen väestö- ja elinolotilastot -yksikössä.

Lähteet:

Aalto, Anna-Mari & Manderbacka, Kristiina & Muuri, Anu & Karvonen, Sakari & Junnila, Marjaliisa & Pekurinen, Markku. Mitä väestö ajattelee sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamisesta? THL. Tutkimuksesta tiiviisti 4 – maaliskuu 2016.

Apunen, Matti & Haavisto, Ilkka & Hopia, Henna & Toivonen, Sarianna. Sovinnon eväät – EVAn Arvo- ja asennetutkimus 2016. EVA Raportti 1/2016.

Finanssialan Keskusliitto 2015. Sairauskuluvakuutuksen lukumäärätilasto 2009 – 06/2015.

Kaipiainen, Satu & Eskelinen, Janne 2014. Miesten ja naisten terveysmenot ikäryhmittäin 2011. THL. Raportti 17/2014.

Stiglitz, Joseph E. & Sen, Amartaya & Fitoussi, Jean-Paul 2009. Report by the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress.

Tilastokeskus. Kotitalouksien kulutus.

Tonkin, Richard & Törmälehto, Veli-Matti & Thomas, Nathan & Lewis, James & Kajantie, Mira 2014. Social Transferes in Kind in The United Kingdom and Finland: Micro-level Measurement and Distributional Impact. IARIW 2014 konferenssiartikkeli.

United Nations Economic Commission for Europe (UNECE) 2011. Canberra Group Handbook on Household Income Statistics 2nd Edition.

Valtonen, Hannu & Kempers, Jari & Karttunen, Anna 2014. Supplementary health insurance in Finland – Consumer prefenreces and behaviour. Kela. Working papers 65.

________________________________

Hyvinvointipalveluiden käytöstä uutta tietoa vuonna 2017

Tilastokeskuksen määrävuosina toteutettavan kulutustutkimuksen yhtenä osana selvitetään hyvin­vointi­palvelujen käyttöä ja kustannuksia. Edellinen tutkimus, jonka tietoihin oheinen kirjoitus perustuu, tehtiin vuonna 2012. Uutta aineistoa kerätään parhaillaan. Tiedonkeruu jatkuu vuoden 2016 loppuun asti ja sen tulokset julkaistaan vuonna 2017.

Hyvin­vointi­palvelujen kustannusten lukeminen osaksi kotitalouden kulutusta on ollut esillä kansainvälisissä toimeentulovertailuissa. Suositusten (Stiglitz ym. 2009; UNECE 2011) mukaan maiden tulisi, silloin kun mahdollista, käyttää kansainvälisissä kulutusvertailuissa ns. todellisen yksilöllisen kulutuksen käsitettä, missä hyvin­vointi­palvelut luetaan mukaan kulutusmenoihin.

Ilmaiset tai lähes ilmaiset hyvin­vointi­palvelut vapauttavat kotitalouden varoja muuhun kulutukseen toisin kuin maissa, joissa suuri osa perheen tuloista varataan esimerkiksi lasten koulutukseen tai, joissa lasten päivähoidosta joutuu maksamaan nelinumeroisia summia kuukaudessa, jolloin toisen vanhemman on edullisempaa jäädä kotiin hoitamaan lapsia.

Hyvin­vointi­palvelujen arvon määrittely kansainvälisesti vertailukelpoisella tavalla on osoittautunut vaikeaksi. Suomella on kohtuullisen hyvät lähtökohdat, koska palvelujen kustannuksista ja käytöstä on olemassa tarkkaa rekisteritietoa, jota voidaan hyödyntää laskennassa. Monissa maissa Suomen kaltaisia tietovarantoja ei ole, ja silloin kaikki tarvittava tieto on kerättävä kotitalouksilta itseltään, mikä on kallista ja työlästä.

Suomessa hyvin­vointi­palvelujen arvo lasketaan palvelujen todelliseen käyttöön perustuen. Toinen tapa on niin sanottu vakuutusperusteinen laskenta, jossa palvelujen kokonaiskustannukset kohdennetaan koko väestölle määrättyjen ”riskitekijöiden” – yleensä iän ja sukupuolen – perusteella.

Tätä menetelmää käytetään yleisesti etenkin terveyspalvelujen kohdalla. Syynä on paitsi tietojen keräämisen vaikeus, myös se, että kansallisessa tulovertailussa todelliseen käyttöön perustuvalla laskentatavalla on kyseenalainen vaikutus tuloluokkien muodostukseen. Jos vakavasti sairaan henkilön käyttämien terveyspalvelujen arvo luetaan hänelle tuloksi, henkilö päätyy kasvaneiden hoitokustannusten myötä ylempään tuloluokkaan kuin terveenä ollessaan.

Kulutustutkimuksessa tämä ei ole ongelma, koska tarkastelun kohteena on juuri palvelujen kulutus ja resurssien kohdentuminen, ei köyhyyden tai tulonjaon kuvaaminen.

________________________________

[1] Verorahalla tarkoitetaan tässä julkista rahaa, eli kaikkia veroilla tai veroluonteisilla maksuilla kerättyjä julkisia tuloja.

[2] Kustannukset ovat nettokustannuksia eli summista on vähennetty kotitalouden itse maksamat maksut.

[3] Luku ei ole vertailukelpoinen muiden kotitaloustyyppien kanssa, koska lapsiperheissä on enemmän jäseniä; keskimäärin 3,9 jäsentä, kun opiskelijatalouksissa 1,5 ja vanhuskotitalouksissa keskimäärin 1,4 jäsentä.

[4] Vanhuskotitalouden kaikki jäsenet ovat 65 vuotta täyttäneitä.