Käytännössä kaikki yhteis­kunnat ovat enemmän tai vähemmän moni­kulttuurisia siinä mielessä, että niissä puhutaan eri kieliä, kuulutaan erilaisiin uskonnollisiin yhteisöihin, yllä­pidetään erilaisia tapoja ja traditioita sekä uskotaan erilaisiin käsityksiin hyvästä elämästä. Kulttuurin käsitettä voidaan toki laajentaa vielä tätäkin pidemmälle, ja se vain lisäisi yhteis­kuntien moni­kulttuurisuutta, mutta nykyisissä oloissa tämä rajaus on käyttö­kelpoinen ja vastannee yleistä käsitystä kulttuurisen moni­muotoisuuden ulottuvuuksista.

Avaan tässä kirjoituksessa moni­kulttuurisuuden käsitettä ja sen tulkinta­mahdollisuuksia ja pohdin, missä mielessä Suomi on moni­kulttuurinen yhteis­kunta. Antavatko väestö­tilastomme Suomen moni­kulttuurisuudesta oikean kuvan?

Oikeastaan meidän ei pitäisi puhua moni­kulttuurisuudesta yleensä. Silloin kun huomion kohteena ovat yhteis­kunnassa puhutut eri kielet ja ihmisten moni­kielisyys, olisi syytä puhua moni­kielisyydestä. Jos taas halutaan tarkastella erilaisia uskontoja ja eri tavoin uskovia keskuudessamme, moni­uskontoisuus auttaisi kohdentamaan keskustelua oikeaan asiaan. Yleisesti moni­kulttuurisuudesta voitaisiin puhua silloin, kun meitä kiinnostavat erilaiset arjen ja juhlan toisistaan poikkeavat käytännöt ja niiden takana olevat erilaiset arvot ja ajattelutavat.

Lisäksi tämän päivän yhteis­kunnat ovat moni­etnisiä. Etnisyydellekin on annettu monia määritelmiä, mutta tässä yhteydessä on tarkoituksen­mukaista ymmärtää se ihmisen yhteisöllisenä tai kansallisena taustana ja siihen liittyvänä identiteettinä, itse­käsityksenä. Etnisyys on usein kytketty kulttuurisiin piirteisiin kuten kieleen ja perinteisiin. Esimerkiksi Erik Allardt ja Christian Starck (1981, 19) määrittelivät etnisen ryhmän joukoksi ihmisiä, joilla on joitain kulttuurisia, kielellisiä tai rodullisia erikois­piirteitä ja joilla on ainakin osittain yhteinen alkuperä ja jotka tuntevat kuuluvansa yhteen.

Tämän päivän maailmassa on kuitenkin tärkeätä olla tietoinen siitä, että etninen identiteetti ja yhteen­kuuluvuus tai alkuperä­tietoisuus eivät välttämättä yhdisty kieleen tai kulttuuriin kovin vahvasti tai joissain tapauksissa eivät lainkaan. Oma käsitys suomalaisuudesta Yhdys­valloissa, saamelaisuudesta Suomessa tai turkkilaisuudesta Alanko­maissa voi olla ihmisellä vahva, vaikka kieli olisi kadotettu ja vaikka vanhempien ja iso­vanhempien perinteitä ei juuri jatkettaisi. Myös toisinpäin: itseään suomalaisina pitävillä ihmisillä on useita kieliä, uskontoja, tapoja ja traditioita.

Monikulttuurisuus on siis oikeastaan etnistä, kielellistä, uskonnollista ja muuta kulttuurista moni­naisuutta. Suomi on kiistatta moni­kulttuurinen yhteiskunta tällä tavalla ajateltuna. Suomi on myös moni­puolisesti moni­kulttuurinen, sillä maassamme puhutaan lukuisia kieliä, käytännössä kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessa edustettuina ja erilaisten tapojen ja traditioiden kirjo on varsinkin suurissa kaupungeissa valtava. Etnisiä ja kansallisia identiteettejä on niin ikään leegio.

Monikulttuurisuus ja multi­kulturalismi eivät ole sama asia

Tosiasiallinen tai väestöllinen moni­kulttuurisuus sekoitetaan usein poliittiseen moni­kulttuurisuuteen, jota kannattaisi selvyyden vuoksi kutsua jollain toisella nimellä, esimerkiksi multi­kulturalismiksi.

Multi­kulturalistisessa yhteiskunnassa suhtaudutaan moni­kulttuurisuuteen myönteisesti, vähemmistöjen kielen ja kulttuurin säilymistä tuetaan julkisen vallan toimesta, ja etnisistä tai kulttuurisista seikoista johtuvaa eriarvoisuutta pyritään poistamaan (ks. tarkemmin Saukkonen 2013). Suomea voidaan pitää myös multi­kulturalistisena maana, suurta osaa Euroopan maista ei voi.

Suomalaisen multi­kulturalismin kulmakivi on perustus­lain kulttuurisia oikeuksia koskeva 17. pykälä, jossa määritellään valtion kaksi­kielisyys ja saamelaisten (alkuperäis­kansana), romanien ja muiden ryhmien oikeus kielensä ja kulttuurinsa yllä­pitämiseen ja kehittämiseen sekä viittoma­kieltä käyttävien oikeudet. Myös maahan­muuttajien osalta suomalaisessa kotoutumisen edistämisessä on korostettu Suomeen muuttavien oikeutta säilyttää kielensä ja kulttuurinsa sekä etninen identiteettinsä. Nämä oikeudet sisältävät julkisen vallan velvollisuuden edistää oikeuksien toteutumista.

Tilastot kuvaavat kielellistä ja uskonnollista moninaisuutta

Monikulttuurisuuden luonteeseen kuuluu, että sen tarkka tilastointi on vaikeata. Aihealue on laaja, ja monista asioista on vaikea saada luotettavaa, täysin objektiivista tietoa. Se, että ihmisillä on yksilöinä joitain etnisiä tai kulttuurisia piirteitä, ominaisuuksia tai käsityksiä, ei myöskään vielä tarkoita, että nämä ihmiset muodostaisivat yhdessä jonkin yhteisön.

Moni­kulttuurisuuden yhteydessä ajatellaan kuitenkin usein, että yhteis­kunta koostuu useasta etnisestä, kielellisestä, kansallisesta tai muusta yhteisöstä. Bhikhu Parekhin (1999) toimittaman kuuluisan The Future of Multi-Ethnic Britain -raportin mukaan Britannia on sekä yksilö-kansalaisten että yhteisöjen yhteiskunta (community of citizens and community of communities).

Suomen kielellisen moni­naisuuden yhteydessä viitataan yleensä väestö­rekisteriin. Se sisältää tiedon Suomessa asuvien henkilöiden äidin­kielestä heidän omaan ilmoitukseensa (lasten tapauksessa yleensä vanhempien ilmoitukseen) perustuen. Tämän tiedon perusteella vuonna 2015 Suomessa oli yli viisi miljoonaa jompaa­kumpaa kansallis­kieltä puhuvaa henkilöä, 4 865 628 suomen­kielistä, 290 161 ruotsin­kielistä. He muodostavat ylivoimaisen enemmistön maamme väestöstä.

Tuorein tilasto kertoo myös, että Suomessa oli kyseisenä vuonna hieman alle kaksi­tuhatta (1 957) saamen­kieliseksi rekisteröitynyttä henkilöä. Tämä luku sisältää pohjois­saamen, koltan­saamen ja inarin­saamen. Saamen kielellä on Suomessa virallisen kielen asema saamelaisten kotiseutu­alueella, joka koostuu Enontekiön, Utsjoen ja Inarin kunnista sekä Sodankylän pohjois­osassa sijaitsevan Lapin palis­kunnan alueesta.

Muiden kielten puhujat on luokiteltu Suomessa vieras­kielisiksi. Heitä oli vuoden 2015 lopussa 329 562, kuusi prosenttia koko väestöstä. Rekisterissä ilmeneviä kieli­ryhmiä oli noin 150, joista moniin kuuluu alle 100 henkilöä. Suurimmat vieras­kielisten ryhmät Suomessa vuonna 2015 olivat venäjän­kieliset (72 436), viron­kieliset (48 087), somalin­kieliset (17 871), englannin­kieliset (17 784), arabian­kieliset (16 713), kurdin­kieliset (11 271) ja kiinan­kieliset (10 722). Muut kieli­ryhmät olivat kooltaan alle kymmenen­tuhatta henkilöä.

Suomen lainsäädäntö ei virallisesti tunnusta vähemmistö­kieliä, mutta Euroopan neuvoston alueellisia ja vähemmistö­kieliä koskevan eurooppalaisen perus­kirjan yhteydessä Suomi raportoi kuitenkin ruotsin ja saamen lisäksi romani­kieltä, venäjän kieltä, tataari­kieltä, jiddišiä, karjalan kieltä ja viittoma­kieltä koskevista asioista. Tataari­kielen puhujiksi on itsensä virallisesti rekisteröinyt vain 184 henkilöä (vuonna 2015), mutta valtaosan Suomen noin kahdeksasta­sadasta tataarista on arvioitu puhuvan tataari­kieltä äidin­kielenään.

Romani­kielen, jiddišin ja karjalan kielen puhujien määrät eivät ilmene väestö­rekisteristä. Romani­kielen osaajia on arvioitu olevan noin puolet kyseisestä etnisestä yhteisöstä eli noin viisituhatta. Jiddišiä puhuvien ja ymmärtävien ihmisten määräksi on arvioitu noin viisi­kymmentä, ja aktiivisia karjalan kielen puhujia on arvioiden mukaan noin viisituhatta. (Saukkonen 2013, 151–152.)

Suomen uskonnollisesta rakenteesta saatavilla oleva tieto koostuu lähinnä tilastoista, jotka koskevat rekisteröityihin uskonnollisiin yhdys­kuntiin kuuluvia ihmisiä. Vuonna 2015 selvä enemmistö suomalaisista – noin neljä miljoonaa – kuului Tilasto­keskuksen väestörakenne­tietojen mukaan suurempaan kahdesta kansan­kirkostamme eli Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ortodoksisten kirkko­kuntien jäseniä oli 61 690. Kaikkiaan kristillisten uskonnollisten yhdys­kuntien jäseniä oli 4 112 681.

Muihin rekisteröityihin uskonnollisiin yhdys­kuntiin kuului kyseisenä vuonna 38 521 henkilöä. Näistä suurimpia olivat Jehovan todistajat (18 286) ja islamilaiset yhdys­kunnat (13 289). Suomen juutalais­yhteisön koko on tällä tavalla mitattuna 1 133 jäsentä. Luokkaan alkuperäis­uskonnot ja uuspakanuus kuuluvien uskonnollisten yhdys­kuntien jäseniä oli 35 vuonna 2015.

Näitä huomattavasti suurempi määrä ihmisiä on kaikkien rekisteröityjen uskonnollisten yhdys­kuntien ulkopuolella, runsaat 1,3 miljoonaa. Heistä osa on vakaumuksellisia ateisteja, osa muuten rekisteröityjen uskonnollisten yhdys­kuntien ulko­puolella ja osa puolestaan sellaisten uskonto­kuntien jäseniä, jotka eivät ole rekisteröityneet. Esimerkiksi Pelastus­armeija toimii muodollisesti säätiönä. Uskonnollisten yhdys­kuntien ulko­puolella olevista suuri osa on Suomeen muuttaneita ihmisiä.

Suomessa tilastoidaan syntymämaa, ei etnisyyttä

Jos monikulttuurisuutta tarkastellaan laajemmin, esimerkiksi elämän­tapoina, traditioina, arvoina tai vaikkapa käsityksinä hyvästä elämästä, joudumme väestörekisteri­tilastojen sijaan tyytymään esimerkiksi asenne- ja arvo­tutkimuksista saatuihin tuloksiin (ks. esim. Helkama 2015; Apunen ym. 2015). Käytettävissä olevat tilastot eivät myöskään anna meille tietoa Suomessa asuvien ihmisten etnisistä, kansallisista tai kulttuurisista identifikaatioista.

Etnisiä tilastoja kerätään väestön­laskennan yhteydessä monissa maissa kuten Virossa, Britanniassa ja Yhdys­valloissa. Suomen henkilö­tietolaki kieltää rotua tai etnistä alkuperää koskevien henkilö­tietojen käsittelyn arka­luonteisina asioina, joten näitä tietoja ei nyky­lainsäädännön mukaan voi sisällyttää väestö­rekisteriin. Erilliseen tiedon­keruuseen perustuvaa väestön­laskentaa Suomessa ei ole toteutettu pitkään aikaan.

Varsinaisen etnisyyden tai etnisen tai kansallisen taustan ja identiteetin sijaan meillä on tieto Suomessa asuvien ihmisten syntymä­maasta ja heidän vanhempiensa syntymä­maasta. Vuoden 2014 lopussa 322 711 eli vajaa kuusi prosenttia koko väestöstä oli Tilasto­keskuksen nykyisellä käsitteistöllä ulkomaalais­taustaisia. Tämä tarkoittaa ihmisiä, joiden molemmat vanhemmat ovat syntyneet Suomen ulko­puolella. Suurin osa heistä, 273 306, oli myös itse syntynyt ulkomailla, kun 49 405 oli syntynyt Suomessa. Suomessa syntyneiden ulkomaalais­taustaisten määrä kuitenkin kasvaa koko ajan.

Suomessa asuvista ulkomaalais­taustaisista suurimmat ryhmät muodostavat entisessä Neuvosto­liitossa syntyneet ja Neuvosto­liitossa syntyneiden lapset (70 648 vuonna 2014), virolais­taustaiset (44 166) sekä somalialais­taustaiset (16 626). Irakilais­taustaisia tässä määritellyssä mielessä oli Suomessa kyseisenä vuonna hieman alle 13 000 ja taustaltaan jugoslavialaisia hieman alle 11 000. Muut ryhmät ovat näitä pienempiä.

Monikulttuurisuuden tilastoinnin puutteet ja aukkopaikat

Joiltain osin meillä siis on tilastollista tietoa Suomen moni­kulttuurisuudesta. Esimerkiksi muihin Pohjois­maihin verrattuna tilanne on parempi, koska Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa väestö­rekisteri ei sisällä kielitietoja. Toinen kysymys on, antavatko nämä tilastot sittenkään oikean kuvan suomalaisen yhteis­kunnan etnisistä ja kulttuurisista jako­linjoista? Monelta osin eivät, ja ymmärrys tilastojen puutteista ja aukko­paikoista onkin olennaista maamme moni­kulttuurisuuden tiedollisen haltuun­oton kannalta.

Kielitilastoihin sisältyy kolme ongelmaa: Ensinnäkin väestötieto­järjestelmässä hyödynnetty ISO 639-1 -standardi tunnistaa vain osan maailman tuhansista kielistä. Luokkaan ”muu kieli” kuuluukin yli kuusi­tuhatta Suomessa asuvaa henkilöä. On erittäin harmillista, että perustus­laissakin mainittujen romanien kielestä ei ole Suomessa tilastollista tietoa. Nykyään kyseisessä järjestelmässä on mahdollisuus merkitä äidin­kieleksi pohjois­saame, inarin­saame tai koltan­saame, jotka yhdistetään virallisessa kieli­tilastossa saamen­kielisiksi.

Toinen ongelma on se, että kaikki ihmiset eivät ilmoita väestö­rekisteriin parasta tai edes eniten käyttämäänsä kieltä, vaan jonkin muun kielen. Jotkut käyttävät tätä menettelyä oman etnis-kulttuurisen ryhmä­yhteenkuuluvuutensa ilmaisemiseen: esimerkiksi paluu­muuttaja Suomeen saattaa rekisteröidä äidin­kielekseen suomen, vaikka kielitaito olisikin jo pahasti ruostunut. Toiset voivat puolestaan jättää todellisen äidin­kielen ilmoittamatta, koska pelkäävät ”vieras­kieliseksi” rekisteröitymisen johtavan syrjintään tai muihin kielteisiin seurauksiin.

Ehkä suurin ongelma on kuitenkin se, että suomalainen järjestelmä sallii vain yhden kielen ilmoittamisen. Suuri osa suomalaisista on kuitenkin kaksi- tai jopa moni­kielisiä, eli he osaavat hyvin useita kieliä ja voivat jopa samastua useampaan kuin yhteen kieli­ryhmään. Tämä yksilö­tason moni­kielisyys jää tällä hetkellä kokonaan näkymättömiin suomalaisessa tilastoinnissa.

Sitä mukaa kun Suomessa syntyy eri tavoin ulkomaalais- tai maahanmuutto­taustaisia ihmisiä, yksilö­tason moni­kielisyys lisääntyy merkittävästi. Samalla kielen rekisteröinti irtautuu osittain tausta­maasta, koska osa lapsista rekisteröidään suomen- tai ruotsin­kielisiksi, osa puolestaan vanhempien kieli­ryhmän mukaisesti.

Suomeen muuttaneen henkilön taustamaa kertoo siis tarkkaan ottaen vain syntymä­maata koskevan tiedon. Julkisessa keskustelussa otetaan kuitenkin usein askel pidemmälle ja kutsutaan Venäjällä syntyneitä venäläisiksi, Virossa syntyneitä virolaisiksi ja niin edelleen. Tällöin taustamaan perusteella laaditaan yhteis­kuntaan etnisiä ja kansallisia kategorioita. Toisinaan näin kohdellaan myös Suomessa syntyneitä ulkomaalais­taustaisia.

Todellisuudessa nämä päätelmät ovat parhaimmillaankin suuntaa antavia, pahimmillaan harhaan­johtavia. Entisessä Neuvosto­liitossa syntyneiden joukossa on hyvin paljon erilaisia kieliä, uskontoja ja kansallisuuksia, Virosta on Suomeen tullut viron- ja venäjän­kielisiä, Turkista sunneja ja shioja ja muita kuin muslimeja sekä niin turkin- kuin kurdin­kielisiä. Ruotsista on muuttanut Suomeen paljon ruotsin­suomalaisten jälkeläisiä, mutta myös perinteisessä mielessä ”riikin­ruotsalaisia”.

Myöhempää kehitystä ajatellen on toisaalta syytä huomioida, että Suomessa syntyneen somalialais­taustaisen ja ulkomailla syntyneen somalialais­taustaisen Suomessa syntyvä lapsi kuuluu kanta­väestöön. Sen sijaan kahden Somaliassa syntyneen henkilön lapsi on ulkomaalais­taustainen. Jossain etnisessä mielessä somali­yhteisöksi katsotusta ryhmästä ei siten saa enää tilastoista täsmällistä käsitystä.

Myöskään uskontoa koskevat tilastot eivät kaikilta osin anna tarkkaa kuvaa suomalaisesta moni­kulttuurisuudesta. Jotkin uskonnollisuuden muodot eivät noudata sellaista organisoitumis­muotoa, joka istuu luontevasti ajatukseen muodollisesti järjestäytyneestä uskonnollisesta yhdys­kunnasta ja sen rekisteröimisestä. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että vaikka Suomessa on arvioitu olevan ainakin 60 000–70 000 muslimia, rekisteröityneiden islamilaisten seura­kuntien jäseniä oli vuoden 2015 lopussa vain edellä mainittu 13 289 (vrt. Martikainen & Pyykkönen 2013).

Uskonnon tapauksessa yhdys­kunnan jäsenyys ei myöskään kerro kovin paljoa ihmisten uskonnollisuudesta. Moni­kulttuurista yhteis­kuntaa ajateltaessa ja analysoitaessa olennaisempaa on kuitenkin se, miten ihmiset uskovat ja miten uskonto esiintyy heidän elämässään, kuin minkä yhdys­kunnan jäseniä he ovat.

On myös hyvä muistaa, että väestö­rekisteri ei sisällä kaikkia Suomessa asuvia ihmisiä. Sen pohjalta esitetyissä tilastoissa on mukana ihmisiä, jotka eivät enää asu Suomessa. Lisäksi maassamme asuu ihmisiä, joilla ei ole kotikunta­lain mukaista kotikuntaa ja jotka eivät näin ollen myöskään sisälly väestö­rekisteriin. Osa heistä on Suomessa Euroopan unionin vapaan liikkuvuuden säädösten puitteissa, osa muuten tilapäisesti, osa puolestaan vailla oleskelu­lupaa. Väestö­rekisterin ulko­puolella ovat toistaiseksi myös turvapaikan­hakijat, joiden määrä kasvoi merkittävästi vuonna 2015. (Ks. myös Alastalo ym. 2016.)

Tilastoinnin kehittämisen mahdollisuuksia

Voitaisiinko tilastoja kehittää niin, että moni­kulttuurisuudesta saataisiin tarkempi kuva? Kysymyksen taakse kätkeytyy peri­aatteellisen tason pohdinta siitä, onko tällainen tarkempi kuva ylipäätään tarpeellinen tai muuten hyvä idea. Erottelujen tekeminen tarkoittaa aina myös erojen korostamista, jako­linjojen rakentamista meidän ja muiden välille. On ymmärrettävää, että monet ihmiset eivät halua tulla jatkuvasti muistutetuksi erilaisuudestaan (ks. esim. Mikkonen 2016).

Toisaalta tilastoilla voidaan myös tunnustaa yhteis­kunnan tosi­asiallista etnistä ja kulttuurista moni­muotoisuutta ja sillä lailla myöntää todeksi vallitsevat olosuhteet. Lisäksi moni­kulttuurisuudella on tosi­asiallisia vaikutuksia ja seurauksia ihmisten elämään suomalaisessa yhteis­kunnassa sekä esimerkiksi julkisten palvelujen tuottamiseen ja käyttöön.

Tiedämme hyvin, että yhden­vertaisuus ei täysin toteudu eikä hyvin­vointi jakaudu tasaisesti väestö­ryhmien kesken. Kun näin on, eikö silloin olisi myös parempi, että toimittaisiin mahdollisimman tarkan ja luotettavan tiedon varassa? (Vrt. Weiste-Paakkanen 2014.)

Uskonnon ja uskonnollisen elämän osalta ei liene paljon tehtävissä. Tarkempi tieto vaatisi sen, että kaikki uskonnolliset yhteisöt rekisteröityisivät suomalaisen rekisteröimis­järjestelmän mukaisesti, eivätkä kaikki uskonto­kunnat halua syystä tai toisesta niin tehdä. Lisäksi kaikkien Suomessa asuvien pitäisi itse vahvistaa jäsenyydellä kuulumisensa siihen yhdys­kuntaan, joka vastaa omaa uskonnollista suuntautumista (mikäli heillä sellainen on), eivätkä kaikki ihmiset halua niin tehdä. Tältä osin olemme jatkossakin yhä nykyisen käytännön mukaisen puutteellisen tiedon sekä aiheesta muuten tehtävien tutkimusten ja selvitysten varassa.

Etnisyyden osalta Suomessa käytiin vuonna 2013 jonkin verran keskustelua etnisyyttä koskevien tietojen keräämisen mahdollisuuksista. Kansan­edustaja Olli Immosen asiasta esittämä kirjallinen kysymys sai tyrmäyksen sekä julkisuudessa että edus­kunnassa. Asiaan voi suhtautua periaate­tasolla kriittisesti siten, että tämän asian kysyminen ei ylipäätään ole sopivaa. Vaikka suhtautuminen ei olisi lähtö­kohtaisesti kielteinen, etnisyyden perusteellinen selvittäminen koko väestöltä olisi varsin hankalaa ja kallista.

Vastikään toteutetussa Ulko­maista synty­perää olevien työ ja hyvin­vointi (UTH) -tutkimuksessa kerättiin maahan­muuttajien kotoutumista ja elinoloja koskevia tietoja käynti­haastatteluilla. Tämän tutkimuksen kysymys­patteristoon sisältyi myös kysymyksiä siitä, kuinka suomalaiseksi vastaaja itsensä koki, kuinka venäläiseksi, somalialaiseksi ym. (siis taustamaan mukaan) hän itsensä koki, sekä tunsiko vastaaja kuuluvansa johonkin toiseen ryhmään. Tutkimuksen tästä osiosta ei ole vielä raportoitu (ks. muilta osin Nieminen ym. 2015). Tällä tavalla on mahdollista saada suuntaa antavaa tietoa koko ulkomaalais­taustaisen väestön etnisistä identifikaatioista, ja tämän tyyppinen tutkimus kannattaisikin ehkä toistaa muutaman vuoden välein.

Kielen osalta tilastoinnin kehittämiselle tarjoutuu enemmän mahdollisuuksia. Varsin yksin­kertainen ratkaisu olisi antaa ihmisille oikeus rekisteröidä useampi kuin vain yksi kieli. Käytäntö ei olisi edes Suomessakaan uusi, sillä 1950-luvulla väestön­laskennassa kysyttiin äidin­kielen (tai pääkielen) lisäksi myös toisen kansallis­kielen taitoa.

Kanadassa kysytään väestön­laskennassa useita kielellistä repertoaaria koskevia kysymyksiä: äidinkieltä, kotona puhuttua kieltä, työssä puhuttua kieltä sekä englannin kielen taitoa. Tällainen lisäys ei kovin paljon moni­mutkaistaisi nykyistä rekisteröinti­käytäntöä, mutta toisi Suomen moni­kielisyyden paljon nykyistä täsmällisemmin ja moni­ulotteisemmin esille. (Ks. myös Latomaa 2012.)

Kielen rekisteröinnissä ja tilastoinnissa pitäisi myös saada parannettua terminologiaa. Suurin ongelma on niiden henkilöiden, joiden rekisteröity äidin­kieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame, kutsuminen vieras­kielisiksi. Ilmaisu on sikäli outo, että kukaan ei voi puhua äidin­kielenään itselleen vierasta kieltä. Koska moni näistä kielistä on ollut Suomessa käytössä jo hyvin kauan, niiden kutsuminen ”vieraiksi kieliksi” ei myöskään anna oikeata kuvaa suomalaisen yhteis­kunnan todellisuudesta. Se ylläpitää tarpeettomasti jakolinjaa aidon suomalaisuuden ja muiden, vieraiden elementtien välillä.

Joissain yhteyksissä on yritetty korvata vieras­kielisyys muun­kielisyydellä. Tällä tavalla saadaan lievennyttyä vieras-sanaan usein liitettyjä kielteisiä mielle­yhtymiä (vrt. vieras­lajit Suomen luonnossa). Varsinaista ongelmaa se ei kuitenkaan ratkaise: muut kielet kuin mitkä kielet?

Asia voitaisiin ehkä ratkaista luomalla jokin napakka ilmaisu. Esimerkiksi jollain kirjain­lyhenteellä voitaisiin viitata niihin ihmisiin, joiden rekisteröity äidin­kieli on jokin muu kuin toinen kansallis­kielistä tai jokin saamen­kielistä? Australiassa on käytössä LOTE-lyhenne, jolla viitataan muihin kieliin kuin englantiin (Languages Other Than English). Mikä tuo lyhenne olisi Suomen tapauksessa? Voisiko se olla MURSU (MUu kieli kuin Ruotsi, SUomi tai saame)?

Kirjoittaja on erikois­tutkija Helsingin kaupungin tieto­keskuksessa sekä yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa ja kulttuuri­politiikan dosentti Jyväskylän yliopistossa.

Lähteet:

Alastalo, Marja & Homanen, Riikka & Kynsilehto, Anitta & Rantanen, Pekka 2016. Maistraatin tiskiltä tilastoksi: ulko­maalaisten rekisteröinnin ja tilastoinnin käytännöt Suomessa. Tutkimuksia A 54. Turku: Siirtolaisuus­instituutti.

Apunen, Matti & Haavisto, Ilkka & Sipola, Johanna & Toivonen, Sarianna 2015. Ken on maassa jämäkin? EVAn Arvo- ja asenne­tutkimus 2015. Helsinki: Elinkeino­elämän valtuus­kunta.

Helkama, Klaus 2015. Suomalaisten arvot: mikä meille on oikeasti tärkeää? Helsinki: SKS.

Latomaa, Sirkku 2012. Kieli­tilasto maahan­muuttajien väestö­osuuden mittarina. Yhteiskunta­politiikka 37: 5.

Martikainen, Tuomas & Pyykkönen, Miikka 2013. Muuttoliike ja kansalais­yhteiskunta. Teoksessa: Tuomas Martikainen & Pasi Saukkonen & Minna Säävälä, Minna (toim.): Muuttajat. Kansain­välinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus.

Mikkonen, Nadja 2016. Ulkomaalaisuus ei lähde Suomessa syntymällä. YLE Näkökulma. 

Nieminen, Tarja & Sutela, Hanna & Hannula, Ulla 2016. Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi Suomessa. Helsinki: Työterveys­laitos, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Tilasto­keskus.

Parekh, Bhikhu 1999 (toim.). The Future of Multi-Ethnic Britain: The Parekh Report. London 1999.

Saukkonen, Pasi 2013. Erilaisuuksien Suomi: vähemmistö- ja kotouttamis­politiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.

Weiste-Paakkanen, Anneli 2014. Vähemmistöjen väestö­tutkimukset – mihin niitä tarvitaan? Yhteiskunta­politiikka-lehden blogi.