Israelilaisen historian professorin nousu alle 40-vuotiaana täydestä tuntemattomuudesta hallitsemaan lukevan maailman best­seller-listoja on viime aikojen hämmästyttävimpiä menestys­tarinoita. Yuval Noah Harari kirjoitti ihmis­kunnan historiansa alun perin koti­kielellään hepreaksi vuonna 2011. Kolme vuotta myöhemmin kirja käännettiin englanniksi ja syksyllä 2016 sille ilmestyi kansain­välisille markkinoille tulevaisuuden historiaksi nimetty jatko-osa.

Nämä mainiot esseet eivät ole harvinais­laatuista historian­kirjoitusta pelkästään siksi, ettei moni ole yrittänyt ihmis­kunnan koko tarinaa kertoa. Historia on valjastettu palvelemaan sekä tieteellistä että moraalista agendaa. Moraalinen pää­teema on nyky­ihmisen kautta historiansa muulle eläin­kunnalle aiheuttama hävitys ja kärsimys.

Tieteellisenä antina Harari keskittyy käsittelemään ihmis­kunnan historian suuria linjoja. Uusia historiallisia faktoja hän ei tarjoile ja mainitsee historian konkreettisia tapahtumia harvakseltaan, silloinkin usein anekdootin­omaisesti. Ennen kaikkea hän esitteleekin tärkeimmiksi katsomiensa ihmis­kunnan historian käänne­kohtien kulttuureja yhtenäistävää ja yhdentävää vaikutusta.

Ilahduttavan kunnian­himoisesti Harari pyrkii selittämään, miten yhden ihmis­eläin­lajin, nyky­ihmisen, onnistui nousta suvereeniksi eliö­kunnan valtiaaksi. Hararilla on antaa kysymykseen yleis­päteväksi ihmis­yhteisöjen toiminnan selittäjäksi tarkoitettu vastaus: fiktio, kyky kielen avulla luoda yhteisölle tosi­asiallisesti olemassa olematon yhteinen todellisuus, johon kuitenkin joukolla uskotaan, koska ei huomata, ettei sellaista itse asiassa ole olemassa.

Esimerkkeinä fiktioista Harari mainitsee muun muassa rahan, kansa­kunnat, ihmis­oikeudet, lait ja uskonnot. Fiktion synonyymina Harari käyttää varsinkin kuvitteellista tai yksilöiden­välistä todellisuutta.

Ihmiskunnan voittokulku muun luonnon kustannuksella alkoi Hararin mukaan noin 70 000 vuoden takaisesta kognitiivisesta vallan­kumouksesta. Silloin syntyi fiktioon kykenevä kieli, kulttuuri ja sen mukana historiakin, käänne­kohtinaan kognitiivisen jälkeen maa­talous- ja tieteellinen vallan­kumous.

Harari katsoo ihmis­kunnan kompassin seonneen pahasti runsaat 10 000 vuotta sitten. Maa­talous on peräti historian suurin huijaus. Elanto lisääntyi, mutta yksi­puolistui ja muuttui niin ennustamattomaksi, että väestö­räjähdykset alkoivat vuorotella nälän­hätien kanssa. Eläin- ja kasvi­kunta yksi­puolistuivat. Koti­eläimet orjuutettiin luonnottomiin oloihin. Metsästäjä-keräilijän muutaman tunnin päivä­urakan sijaan töitä sai alkaa paiskia auringon­noususta auringon­laskuun. Sato alkoi lisääntyvästi sataa uuden eliitin laariin, kun oli siirrytty vakituisiin asumuksiin.

Teollisen vallankumouksen Harari laskee viisi vuosi­sataa sitten alkaneen tieteellisen vallan­kumouksen ala­kohdaksi. Tieteen nousu ihmis­kunnan johto­tähdeksi perustui ennen kaikkea tietämättömyyden tunnustamiseen, mutta myös kokeisiin ja havaintoihin tukeutuvaan tiedon­hankintaan sekä viime kädessä tieteen yhteis­kuntaa mullistaviin sovelluksiin.

Uusimpana kulttuuri­vallan­kumouksena on meneillään informaatio- ja bio­teknologian vallan­kumous. Yhteis­kunta alkaa Hararin ennusteessa rakentua ihmis­älyä korkeamman ei-tietoisen teko­älyn ehdoilla. Pääosa ihmis­kunnasta jää taloudellisesti tarpeettomana heikkoon yhteis­kunnalliseen asemaan, lopulta ehkä koko ihmis­laji itse­oppivan tekoälyn armoille. Tähän ei mene välttämättä kuin sata­kunta vuotta. Parhaassa tapauksessa älyn geeni­doping ehtii hätiin.

Fiktion syvin olemus

Historianselityksensä avain­oivalluksella, kieleen perustuvalla fiktiointi­kyvyllä, Harari viittaa ihmisten yhteiseen mieli­kuvitukseen. Harari väittää ihmisen saaneen tämän kyvyn biologisen perimänsä satunnais­mutaation kautta noin 70 000 vuotta sitten ja sen laittaneen kulttuuri­vallan­kumouksen vyörymään.

Mielikuvituksen sisällöt eivät pelkästään tule ihmisille yhteisiksi kielen avulla vaan mieli­kuvitus peräti syntyi kielen evoluution kliimaksina. Ihmisille mahdollistuivat ensi kerran välittömän havainnon ylittävät kokemukset eli yhteiset ja yksityiset fiktiot. On helppo myöntyä Hararin kantaan, että kaiken­tyyppisten fiktioiden on täytynyt syntyä vasta kielen synnyn jälkeen.

Vaikkei Harari asiaa kovin selvästi sanokaan, fiktion tunnus­merkki on sen uskon­varainen olemassa­olo. Suurinkin seteli muuttuu pelkäksi paperin­palaksi heti, kun lakkaamme uskomasta sen olevan rahaa. Kun huomaamme rahan olemassa­olon uskon­varaisuuden, huomaamme rahan olevan fiktio. Sitä on parempi olla kovin usein huomaamatta, jotta pärjää kapitalistisessa arjessa.

Mikä koskee rahaa, pätee kaikkiin muihinkin sosiaalisiin konstruktioihimme. Yhteis­kuntaamme sopeutuminen edellyttää monien fiktioiden pitämistä realiteetteina ja siinä harhassa elämistä. Tärkeää ei ole olla oikeassa tiedostamalla fiktiot fiktioiksi vaan väärässä samalla tavalla kuin muut eli yhteisiin fiktioihin uskoen.

Esimerkiksi mielenterveydeksi kutsuttukin on tosi­asiassa sitä, että on mielen­vikainen samalla tavalla kuin muut, kun taas mielen­terveyden ongelmat ovat merkkejä siitä, että aavistelee virallisen mielen­terveyden olevan fiktio. Oikea mielen­terveys­kuntoutuja onkin yhteis­kunta kokonaisuudessaan ja terapian tavoite vähittäinen kollektiivisista fiktiivisistä harhoistamme vapautuminen. Tällaisten fiktion käsitteen konkreettisten sovellusten puuttuminen Hararilta osoittaa käsitteen kehittelyn jääneen häneltä kesken­eräiseksi.

Hararin historianteoria ottaa epä­suorasti kantaa kahteen sen arvioimisen kannalta oleelliseen kysymykseen. Toinen kysymyksistä on, onko mieli­kuvituskin mieli­kuvituksen tuotetta, ja toinen on, ovatko mieli­kuvituksen sisällöt olemassa.

Rivien välistäkin luettuna Hararin vastaus kumpaankin kysymykseen on selvästi kieltävä. Mieli­kuvitusta hän pitää mielikuvitus­sisältöjä hallinnoivana kieleen pohjautuvana aivojen kykynä, joka mystisesti on myös elämyksellinen. Mieli­kuvitus ei siis ole Hararille mieli­kuvituksen tuotetta. Mieli­kuvituksen sisällöt taas eivät ole Hararille olemassa, koska ne ovat fiktiota.

Molempiin kriittisiin kysymyksiin Harari vastaa väärin. Mielikuvitus­sisällöt eivät ole totta, mutta ovat todellisuutta ja siis olemassa. Se, mikä ei ole olemassa, ovat niiden viittaus­kohteet. Mieli­kuvitus taas on silkkaa mieli­kuvitusta, koska se on kaikkien mielikuvitus­sisältöjen joukko. Aivot tietysti kieltä käyttäen tuottavat mieli­kuvituksen sisältöineen, mutteivät aivoissa sijaitsevalla mieli­kuvituksella, kuten Hararin kehä­päätelmä kulkee.

Kuinka tahansa rakenteellisesti kehittynyt kieli onkaan, mieli­kuvituksen syntyyn tarvitaan merkitys­elementtejäkin. Lisä­vaatimus on, että kielen avulla kehittyy mieli­kuvituksen käsite, koska ilman sitä kieli ei voi mielikuvitus­sisältöihin viitata, ja samalla niitä luoda. Tämä kaikkien fiktioiden äiti jää kohtalokkaasti puuttumaan Hararin fiktioiden listalta.

Hararin filosofiset virheet johtavat hänen historian­selityksensä harha­teille. Hän ajoittaa mieli­kuvituksen synnyn liian varhaiseksi ja tulee ali­arvioineeksi mieli­kuvituksen historiallisen vaikutuksen.

Fiktio ihmiskunnan historiassa

Ensimmäisenä mieli­kuvituksen oivalsi mieli­kuvituksen tuotteeksi Hararille tuntematon Princetonin yli­opiston psykologi Julian Jaynes 1970-luvulla. Hän ymmärsi myös asian­tilan kriittisen merkityksen ihmis­kunnan historialle ja kutsui mieli­kuvitusta hyvin perustein tietoisuudeksi, vaikkei olekaan saanut määritelmälleen yleistä hyväksyntää.

Harari näyttää ajattelevan suora­viivaisesti, että yhteiset fiktiot koordinoivat ihmiset omissa yhteisöissään toimintaan yhteisten pää­määrien puolesta ja ovat aatteineen ja myytteineen koko kognitiivisen vallan­kumouksen jälkeisen historian perimmäinen selitys. Mieli­kuvitukseen perustuva kollektiivinen toiminta tarvitsee kuitenkin paremman selityksen. Fiktiot sinänsä eivät ole riittävä selitys. Ratkaisevaa on, että fiktiota luullaan yhteisemmäksi kuin se aidosti on. Silloin se on omiaan joukko­liikkeen synnyttämiseen.

Ihmiset luulevat ajavansa samaa asiaa, vaikka mennä paahtavat kukin oman suosikki­harhansa vallassa. Fiktio valjastaa ihmiset yhteiseen projektiin sitä tehokkaammin, mitä hämärämpi sen merkitys on – kunhan sen luullaan olevan sama kuin muilla – ja mitä ankarampi on yhden­mukaistava sosiaalinen paine. Hararilla selitys­perustana on pelkkä fiktion yhteisyys, mikä ei kerro, miksi juuri tietyt fiktiot kukoistavat ihmis­yhteisöissä. Fiktion hämäryys on uskontojen ja muiden ideologioiden suuren menestyksen synkkä salaisuus.

Kun ihmiskunnan mieli­kuvitus oli nuori, kuta­kuinkin kaikki sen sisältö otettiin todesta, kuten pienet lapset nykyisinkin tekevät. Jaynes tulkitsee historioitsija Herodotosta niin, että vielä antiikin Ateenan ensimmäinen tragedia­näytäntö vuonna 493 eKr. suisti kaupungin väestön syvälle pelon syövereihin. Kaupunki­elämä olisi halvaantunut päivä­kausiksi, kun persialaisten hyökkäys Miletokseen kävi kansalle fiktion sijaan faktasta. Joka tapauksessa kirjailijaa rangaistiin ja näytelmä kiellettiin.

Hararin tyrkyttämä kognitiivinen vallan­kumous onkin selvästi liian aikainen ajan­kohta fiktioiden esiin­marssille. Arkeologien siltä ajalta löytämä laajentunut käyttö­esine­kirjo heijastanee fiktion kehittymisen sijasta vain kielen rakenteen moni­puolistumista. Maa­talouden vallan­kumouskaan ei tarvinnut fiktioilta apua, sillä ensimmäiset säilyneet tekstit tuhansia vuosia sen alun jälkeen ovat lähinnä inventaareja.

Selviä ja varmoja fiktion merkkejä löytyy vasta ensimmäisellä vuosi­tuhannella eKr. kirjoitetuista teksteistä. Harari onkin onnistunut olemaan huomaamatta noin kolme tuhatta vuotta sitten tapahtunutta fiktion vallan­kumousta, vaikka fiktion voimaa jatkuvasti hehkuttaakin.

Maailmanhistorian ensimmäisten varsinaisten imperiumien synty saman vuosi­tuhannen puoli­välin tienoilla aloitti yhteisten fiktioiden lopullisen voitto­kulun. Harari ansaitsee tunnustuksen erityisesti siitä, että on oivaltanut isot yhteis­kunnat fiktion tuotteiksi, vaikkei hän fiktion mekanismia ja ajoitusta kohdalleen saakaan.

Fiktion vallankumous merkitsi uutta kykyä kuvitella mielessään mennyttä ja tulevaa ja muuta läsnä­olematonta. Aikaisemmin niitä voitiin käsitellä vain sanojen ja lauseiden ääni- tai kirjoitus­asun avulla, nyt paljon tehokkaammin käsitteillä, fiktion luomassa virtuaali­todellisuudessa, tietoisessa ihmis­mielessä. Fiktion merkitystä maailman­historialle on arvioitava kolmen viime tuhannen vuoden kehityksen perusteella.

Harari on oikeassa siinä, että historian nuoli osoittaa yhdentymisen suuntaan. Fiktion satona meillä alkaa olla yksi ainoa globaali kulttuuri. On ollut mahdollista ajatella tulevaisuutta ja läsnä­olematonta. Maailman fiktio­perustainen integraatio ei ole ollut hararilaista yhteis­työn juhlaa vaan päin­vastoin mitä julminta menoa, jossa fiktiivisten harhojen vallassa muukalaisia ja naapureita on pakotettu alistumaan yhteisille jumalille tai likvidoitu.

Fiktion tulevaisuus

Vaikka Harari korottaa talous­kasvun peräti tosi­asialliseksi globaaliksi uskonnoksemme, hän ei käsittele sen fiktio­luonnetta perusteellisesti. Hänen olisi tullut päätellä, ettei brutto­kansan­tuote kuvaa materiaalista todellisuutta vaan vain mieli­kuvituksemme raha­taloutta.

Tällöin reaalitalous on parhaimmillaankin vain nolla­summa­peli ja talous­kasvuksi luulemamme on riistetty muun ihmis- ja eläin­kunnan, kasvi­kunnan ja tulevien suku­polvien hyvin­voinnista. Optimaalinen yhteis­kunnallinen ja ekologinen strategia keskittyy heikoimmassa asemassa olevien aseman parantamiseen parhaassa asemassa olevien aseman kustannuksella, jotta nolla­summa­peliin lopulta yllettäisiin.

Sen sijaan, että luonnon­lakeja halveksien pyrittäisiin talous­kasvun utopiaan, tavoiteltaisiin poispääsyä miinus­summa­pelin dystopia­kierteestä, jollaisen syövereissä täysin uskottavasti tällä hetkellä ilmaston­muutoksinemme, sukupuutto­aaltoinemme ja Donald Trumpeinemme uimme. Pako kohti nolla­summa­peliä voi onnistua vain vapaa­ehtoisen yhteis­työn tietä, koska kaikki keskinäinen kilpailu loitontaa tästä parhaasta mahdollisesta maailmasta kasvattamalla häviäjien tappioita voittajien voittoja enemmän.

Fiktion maailma on ollut oman edun maailma, josta olisi päästävä nopeasti ulos, jotta maa­pallolla säilyisi edes siedettävät elin­olot. Yhteisöä lujittavista myyteistä ja muista fiktioista on yhteisölle hyötyä sen kilpailussa muita yhteisöjä vastaan, mutta se on kilpailua, jossa kaikki yhteisöt häviävät, vaikka jotkut vähemmän kuin toiset.

Kestävää yhteiskunta­kehitystä syntyy vain fiktiivisiä kulttuurisia rakenteita purkamalla, mikä on hyvän tieteen kriittinen kriteeri. Riippuvuus vallitsevista fiktioista on kuitenkin tunnustettava eikä esimerkiksi rahan käytöstä tai tulevaisuuden suunnittelusta voida luopua niin kauan kuin ne palvelevat aitoa yhteis­kunnallista tarvetta eli niin kauan kuin niiden fiktioihin yleisesti uskotaan.

Fiktioiden fiktioluonteen tiedostamisen tulisi kuitenkin toimia ohje­nuorana kohti parempaa, vähemmän fiktio­riippuvaista maailmaa. Sata­vuotias Suomi kaipaakin talous­kasvun temppeliä kipeämmin fiktion­purkuinstituuttia osoittamaan maailmalle kestävän kehityksen suuntaa.

Hararin dataismi, tarjous lähi­tulevaisuuden ajan­hengen mukaiseksi, data­virran vapautta palvovaksi uskonnoksi, on massiivisena fiktiona jätti­loikka väärään suuntaan. Eihän se toki yksi­käsitteisen fiktion uskontona ole elin­kelpoinenkaan.

Kollektiiviset fiktiot katoavat yhteis­kuntaa romahdus­vaaraan saattamatta vain luovan tuhon kautta, kun ne ovat ensin korvautuneet muun­laisella institutionaalisella rakenteella. Fiktion­purun edellytys on, ettei harari­maisesti – tai yli­päätään materialistisesti – kielletä mielikuvitus­sisältöjen todellisuutta vaan vain niiden totuus. Olemassa olemattomaksi uskottua on mahdotonta purkaa. Fiktion aika­kauden viimeisenä jäänteenä katoaa vähitellen fiktion fiktiokin.

Mielikuvituksen sijaan ihmis­kunta alkaa taas käyttää toiminnan koordinointiin siihen alun perin kehittynyttä, kulttuurimme nykyisin pahasti runtelemaa aivojemme peilisolu­järjestelmää. Sellaisen olemassa­olon Giacomo Rizzolatti ja Vittorio Gallese kollegoineen huomasivat 1990-luvulla. Spontaani empatia korvaa tietoisen mieli­kuvituksen yhteis­työn mediana, kunhan ennen totuuden tielle paluuta ei päästetä hararilaisia geeni­teknologia­friikkejä peukaloimaan peili­solujen perimää.

Lähteet:

Jaynes, Julian 1990/1977 The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind. Boston: Houghton Mifflin.

Rizzolatti, Giacomo & Sinigaglia, Corrado 2008 Mirrors in the Brain: How Our Minds Share Actions and Emotions. Oxford: Oxford University Press.