Suomessa on keskusteltu 1970-luvun lopusta lähtien aktiivisesti nuorten poliittisen kiinnittymisen ohenemisesta (esim. Martikainen 1978; Martikainen ja Yrjönen 1980, 1984). Keskiöön on nostettu erityisesti nuorten vanhempia ikäryhmiä matalampi äänestysaktiivisuus. Vaaleissa äänestäminen laskee ensimmäisinä vuosina äänioikeuden saavuttamisen jälkeen ja on huipussaan vasta eläkeikää lähestyttäessä. Nuorten osallistuminen ei myöskään näytä enää kasvavan iän myötä samassa mitassa kuin edeltävillä sukupolvilla, mikä viittaa monessa muussakin länsimaassa havaittuun sukupolvivaikutukseen (Wass 2008).

Nuorten poliittisen osallisuuden tarkastelu on ollut huomattavan yksilökeskeistä ja painottanut motivaation merkitystä. Etenkin julkisessa keskustelussa poliittinen ”passiivisuus” mielletään yhä edelleen pitkälti nuorten viitseliäisyyden tai kiinnostuksen puutteesta johtuvaksi valinnaksi. Kyseinen tulokulma korostuu erityisesti vaaliosallistumisen yhteydessä, jossa käsitteet ”sohvalla makoilijat”, ”nukkujat” ja ”laiskat äänestäjät” ovat muotoutuneet osaksi yleistä puhetapaa.

Motivaatioon keskityttäessä jää kuitenkin helposti huomaamatta, että nuorten poliittinen osallisuus on voimakkaasti sosioekonomisen aseman mukaan eriytynyttä. Tilastokeskuksen tuottama yksilötason rekisteriaineisto, jossa äänestystieto on yhdistetty henkilötunnuksen pohjalta äänestäjän muihin taustatietoihin, osoittaa dramaattisia eroja koulutusryhmien äänestämisessä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa (kuvio 1). Nuorten aikuisten ryhmässä (25 – 34-vuotiaat) korkeakoulutettujen osallistumisaste oli 2,5-kertainen ainoastaan perusasteen koulutuksen suorittaneisiin nähden (31 % vs. 79 %).

Huomionarvoista on myös, että väitteet nuorten ”laiskasta” äänestämisestä pitävät vain osittain paikkansa. Kuvio 1 osoittaa, että nuoret ovat sisäisesti varsin heterogeeninen ryhmä.

Kuvio 1. Äänestysaktiivisuus vuosien 1999 ja 2015 eduskuntavaaleissa iän ja koulutuksen mukaan

Lähde: Vuoden 1999 eduskuntavaalien osalta ”Elinolot ja kuolinsyyt” -aineisto (Tilastokeskuksen tuottama yksilötason rekisteriaineisto, jossa 11 % satunnaisotos Suomen väestöstä), Eduskunta­vaali­tutkimus 2015 (Tilastokeskuksen tuottama yksilötason rekisteriaineisto niiltä äänestysalueilta, joissa on käytössä sähköinen äänioikeusrekisteri).

Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden nuorten äänestysprosentti on lähemmäs 90 ja korkeasti koulutettujen nuorten osallistuminen on jopa lisääntynyt vuoden 1999 eduskuntavaaleihin verrattuna. Toisaalta nuorten aikuisten vaaliosallistuminen on polarisoitunut myös sen myötä, että matalasti koulutetut äänestävät aiempaa vähemmän. Tämä voi osaltaan heijastaa sitä, että vain peruskoulutuksen saaneilla on myös yleisesti suurempi riski huono-osaisuuden eri muotoihin, kuten työttömyyteen (yhteenvetona ks. Kallio ym. 2016, 650).

Äänestäminen toimiikin yhtenä indikaattorina yhteiskunnan jakautumisesta yhä vahvemmin hyvä- ja huono-osaisiin. Koko yhteiskunnan läpileikkaavan inklusiivisen demokratian ihanteen toteutumisen kannalta tämä on erityisen ongelmallista, sillä osallistumiskäytäntöjen tulisi olla mahdollisimman avoimia erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille (Young 2000).

Nuorten oma sosioekonominen asema ei kuitenkaan ole poliittisen osallisuuden kannalta ainoa resurssi, vaan myös lapsuudenkodin tarjoamilla lähtökohdilla on merkitystä. Kuten koulutus tai varallisuus, myös äänestäminen ja puoluekanta siirtyvät sukupolvelta toiselle (Tiihonen ym. 2016; Wass & Borg 2016).

Tässä artikkelissa tarkastelemme lapsuudenperheen havaittujen ja havaitsemattomien tekijöiden vaikutusta äänestysaktiivisuuteen. Äänestämässä käyminen on valittu tässä tarkastelun keskiöön siitä syystä, että se on ainut rekisteritietojen pohjalta yksilötasolla mitattavissa oleva poliittisen osallistumisen muoto. Äänestysaktiivisuuden tasaisella jakautumisella on myös suora yhteys poliittisen edustuksen toteutumiseen.

Tutkimuksen aineistona on käytetty 1980 –1989 syntyneiden vuoden 2015 eduskuntavaalien äänestystietoja, joihin on Tilastokeskuksessa yhdistetty tieto vanhempien äänestämisestä vuoden 1999 vaaleissa sekä muita taustatietoja heidän samoina vuosina syntyneistä sisaruksistaan ja vanhemmistaan (N=122 917 yksilöä 104 642 perheestä). Tarkasteltava ikäryhmä koostuu siten vaalien aikaan 26 – 35-vuotiaista. Perhetekijöiden vaikutus muuttuu kuitenkin yleensä siinä määrin hitaasti, että tässä saatujen tulosten voi olettaa pääsääntöisesti pätevän tai olevan jopa hieman vahvempia myös tätä nuorempien ikäluokkien kohdalla.

Lapsuudenperhe poliittisen osallisuuden muodostumisen resurssina

Poliittisen osallisuuden tutkimuksessa kiinnitetään nykyisin yhä enemmän huomiota yhtäältä sosioekonomisten resurssien ja toisaalta lapsuudenperheen vaikutuksen tarkastelemiseen. Toisaalta on myös esitetty kritiikkiä siitä, että näitä kahta painopistettä ei toistaiseksi ole riittävästi yhdistetty (Brady ym. 2015).

Osallistumisen ylisukupolvista periytymistä käsittelevä tutkimuskirjallisuus on keskittynyt pitkälti poliittiseen sosialisaatioon – eli kulttuurisiin seikkoihin ja opittuihin käytösmalleihin – ja sivuuttanut sosioekonomisen aseman siirtymisen vaikutuksen.

Vanhempien vaikutus voi välittyä sekä sosioekonomisen aseman periytymisen että sosiaalisen oppimisen kautta (yhteenvetona Gidengil ym. 2016), joten on tärkeää kyetä tarkastelemaan niitä analyysissa samanaikaisesti. Kuviossa 2 on esitetty tiivistys eri mekanismeista, joiden välityksellä lapsuudenperhe voi vaikuttaa nuoren poliittisen osallisuuden muodostumiseen. Jotta näihin päästään täysimittaisesti kiinni, käytössä on oltava tämän tutkimuksen kaltainen sisarusaineisto.

Kuvio 2. Tutkimuksessa mitatut vanhempien aseman mittarit ja niiden oletettu vaikutus lasten äänestämiseen

Lähde: Lahtinen ym. 2016

Sisaruksia vertailemalla voidaan arvioida paitsi perheen kokonaisvaikutusta myös sitä, miten suuren osan sisarusten samankaltaisuudesta havaitut perhetekijät selittävät (kuvio 3).

Kuvio 3. Sisarusasetelma lapsuudenkodin vaikutuksen mittaamisessa

Tausta ja vanhempien äänestäminen vaikuttavat vaaliosallistumiseen

Edellä esitetyn tarkastelukehikon mukaisesti toteutettujen monitasoanalyysien tulokset osoittavat, että perhetausta selittää 20 prosenttia äänestysaktiivisuuden kokonaisvaihtelusta (kuvio 4).[1] Havaitut perhetaustaan liittyvät tekijät – vanhempien koulutus, ammattiluokka ja tulot sekä äänestäminen 1999 vaaleissa – selittävät yhteensä 30 prosenttia tästä perhe-efektistä.

Kuvio 4. Sisarusten äänestämässä käymisen yhdenmukaisuus vuoden 2015 eduskuntavaaleissa

Lähde: Lahtinen ym. 2016

Kuviossa 5 on tarkasteltu eri perhetaustaan liittyvien tekijöiden painoarvoa. Vanhempien koulutuksen ja ammattiluokan merkitys on keskenään suunnilleen yhtä suuri kun taas tulojen selitysvoima on vähäisempi. Vanhempien äänestäminen vuonna 1999 selittää jälkikasvun äänestämistä 2015 likipitäen yhtä paljon kuin vanhempien sosioekonominen asema. Isän ja äidin merkitys on lähes saman vahvuinen, äidin aavistuksen isää suurempi.

Kuvio 5. Eri tekijöiden merkitys sisarusten äänestämässä käymisen yhdenmukaisuuden selittäjänä (kuvio suurenee klikkaamalla)

Lähde: Lahtinen ym. 2016

Yleisesti ottaen tulokset osoittavat lapsuudenperheen sosiaalisen aseman olevan moniulotteinen ilmiö, jonka mittaamiseen on myös äänestysaktiivisuutta tutkittaessa hyödyllistä käyttää useita eri indikaattoreita.

Tulostemme mukaan tarkasteltavan ikäryhmän äänestysaktiivisuudesta 24 prosenttia on palautettavissa lapsuudenkodin (ja muiden sisarusten mahdollisesti jakamien tekijöiden, kuten koulun ja asuinympäristön) vaikutukseen. Toisin sanoen suurin osa sisarusten jakamasta vaihtelusta selittyy jollain muulla kuin isän ja äidin sosioekonomisella asemalla ja äänestämisellä.

Toisaalta analyyseissämme on eräs tekninen rajoite. Käyttämämme mallit eivät pysty ennustamaan äänestämässä käymistä 100-prosenttisesti, koska äänestäminen voi muuttujana saada vain kaksi arvoa (0=ei äänestänyt, 1=äänesti). Lapsuudenkodin merkitystä äänestämisen kannalta voidaankin parhaiten arvioida vertaamalla sitä aineistomme pohjalta muihin kaksiluokkaisena mitattuihin ilmiöihin (kuvio 6).

Kuvio 6. Sisarusten jakaman vaihtelun osuus kokonaisvaihtelusta äänestämisessä, korkea­koulututkinnon suorituksessa ja vähintään yhden lapsen saamisessa (%)

Lähde: Lahtinen ym. 2017

Tällöin havaitaan, että sisarusten äänestämässä käymisen samankaltaisuus on lähes yhtä vahvaa kuin koulutuksen – joka tunnetusti periytyy vahvasti – ja huomattavasti suurempaa kuin lasten saamisen, joka periytyy kohtalaisessa määrin.

Nuoruuden elinolot ja sosialisaatio tuottavat eriarvoisuutta äänestämiseen

Tulostemme mukaan lapsuudenperhe on merkittävä äänestämässä käyntiä erotteleva tekijä. On erityisen huomionarvoista, että vanhempien vaikutus ei rajaudu vain nuorimpiin vaan on näkyvissä myös tässä tarkastellussa nuorten aikuisten ja varhaiskeski-ikäisten ryhmässä. Lapsuudenkodista saadut erilaiset lähtökohdat yhdistyneenä äänestystavan muodostukseen aiheuttavat helposti poliittisen osallisuuden pysyvää eriytymistä.

Vanhemmilta omaksuttu käsitys itsestä yhteiskunnallisena toimijana jää usein ”päälle”. Tällöin osallistuminen alkaa kasautua siten, että korkean sosiaalisen ja poliittisen pääoman kodeista lähtöisin olevat nuoret ovat myös aikuisina selvästi muita aktiivisempia.

Hyväosaisten yliedustus äänestäneissä tuottaa helposti hyväosaisia huono-osaisten kustannuksella suosivaa politiikkaa. Etenkin yhdysvaltalaisissa, mutta myös vertailevissa tutkimuksissa on tehty hälyttäviä havaintoja taloudellisen hyväosaisuuden, poliittisen aktiivisuuden ja edustuksen yhteen kietoutumisesta (esim. Butler 2014; Enns & Wlezien 2011; Giger ym. 2012; Gilens 2012).

Tiivistetysti kyse on siitä, että hyvin toimeentulevien, aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit näkyvät selvemmin poliittisen päätöksentekoprossin tuotoksissa. Tällöin marginaalissa sijaitsevien kansalaisten osallistumismotivaatio vähenee helposti entisestään ja äänestäjiltä poliittiseen järjestelmään saatava syöte kapeutuu. Tilanne muodostaa otollisen kasvualustan niin vasemmisto- kuin oikeistopopulismin kannatuksen kasvulle. Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta toimivat myös poliittista radikalisoitumista edistävinä olosuhteina (Malkki 2015).

Nuorten poliittisen osallistumisen eriytyminen on monelta osin rinnakkainen kehityskulku yleisen eriarvoistumisen kanssa. Siten osallisuuden vahvistaminen vaatii ”it takes a village” -lähestymistapaa. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa laajalti sovelletun kansalaisaktivismimallin mukaan osallistumiseen tarvitaan resurssien ohella myös motivaatiota ja erilaisten järjestöjen, työpaikan epävirallisten verkostojen, kirkkojen ja poliittisten toimijoiden kautta tapahtuvaa mobilisaatiota (Verba ym. 1995, 16 – 17).

Kansalaiset eivät kiinnity politiikkaan asiakysymysten vaan sosiaalisten identiteettien ja lojaliteettien pohjalta (Achen & Bartels 2016). Osallisuus erilaisissa järjestöissä, yhteisöissä ja verkostoissa muodostaa ja vahvistaa erilaisia kollektiivisia identiteettejä, joiden kautta syntyy myös motivaatio yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Kuten jo Erik Allardt (1976) hyvinvointitutkimuksiensa tuloksena osoitti, poliittinen osallisuus on tärkeä yksilön hyvinvoinnin osatekijä. Poliittisen osallisuuden tasapuolisen jakautumisen edistäminen on siis olennainen ulottuvuus pohdittaessa keinoja eriarvoisuuden hillitsemiseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Ylisukupolvinen poliittisen marginalisoitumisen kierre on mahdollista katkaista. Tuoreet tutkimustulokset (Lahtinen ym. 2017) esimerkiksi osoittavat, että äänestäjän sosioekonomisen aseman kohentuminen aikuisiällä lisää osallistumisintoa. Sukupolven sisäinen sosiaalinen liikkuvuus on siten yksi konkreettinen ammatti- ja tuloryhmien välisiä äänestyseroja kaventava mekanismi.

Hannu Lahtinen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

Hanna Wass on akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.

Jani Erola on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Lähteet:

Achen, Christopher H. & Bartels, Larry M. 2016. Democracy for realists: Why elections do not produce responsive governments? Princeton: Princeton University Press.

Allardt, Erik 1976. Dimensions of welfare in a comparative Scandinavian study. Acta Sociologica, 19(3), 227 – 239.

Brady, Henry E., Verba, Sydney & Schlozman, Kay Lehman 1995. Beyond SES: A resource model of political participation. American Political Science Review 89(2), 271 – 294.

Butler, Daniel M. 2014. Representing the advantaged: How politicians reinforce inequality. Cambridge: Cambridge University Press.

Enns, Peter E. & Wlezien, Christopher toim. 2011.

Who gets represented? New York: Russell Sage Foundation, 1 – 25.

Gidengil, Elisabeth, Wass, Hanna & Valaste, Maria 2016. Political socialization and voting: The parent-child link in turnout. Political Research Quarterly 69(2), 373 – 383.

Giger, Nathalie Rosset, Jan & Bernauer, Julian 2012. The poor representation of the poor in a comparative perspective. Representation 48(1), 47 – 61.

Gilens, Martin 2012. Affluence & influence: Economic inequality and political power in America. Princeton: Princeton University Press.

Kallio, Johanna M., Kauppinen, Timo M. & Erola, Jani 2016. Cumulative socio-economic disadvantage and secondary education in Finland. European Sociological Review 32(5), 649 – 661.

Lahtinen, Hannu, Erola Jani ja Wass, Hanna 2016. Childhood family, parental socioeconomic position and voter turnout: A register-based analysis of siblings in the 2015 Finnish parliamentary elections. Julkaisematon käsikirjoitus.

Lahtinen, Hannu, Wass, Hanna & Hiilamo, Heikki 2017. Gradient constraint in voting: The effect of intra-generational social class and income mobility on turnout. Electoral Studies 45(1), 14 – 23.

Malkki, Leena 2015. Suomi ja poliittinen väkivalta – kaltevalla pinnalla. Politiikasta.fi

Martikainen, Tuomo 1978. Ikä ja sitoutuminen politiikkaan. Tutkimus eri ikäryhmien, erityisesti nuorten osallistumisesta vuoden 1975 valtiollisiin vaaleihin. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskuksen julkaisuja 36.

Martikainen, Tuomo & Yrjönen, Risto 1980. Nuoret ja politiikka. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskuksen julkaisuja 40.

Martikainen, Tuomo & Yrjönen, Risto 1980. Nuorten poliittinen suuntautuminen. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskuksen julkaisuja 1984.

Verba, Sydney, Schlozman, Kay Lehman & Brady, Henry E. 1995. Voice and equality: Civic voluntarism in American politics. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Wass, Hanna 2008. Generations and turnout. The generational effect in electoral participation in Finland. Acta Politica 35. Helsinki: Department of Political Science, University of Helsinki.

Young, Iris Marion 2000. Inclusion and democracy. Oxford: Oxford University Press.

[1] Perhe viittaa tässä Tilastokeskuksessa käytössä olevaan luokitteluun, jossa vanhemmuus määrittyy biologisen siteen perusteella.