Koteihin vietävät hoiva- ja tuki­palvelut koostuvat kuntien vastuulla olevista koti­hoidon palveluista ja saman­tyyppisistä kotitalous­vähennykseen oikeuttavista kotitalous-, hoiva- ja hoito­palveluista. Kuntien tehtävänä on järjestää koti­hoitoa arjessa selviytymiseen ja asumiseen liittyen.

Sosiaalihuoltolain mukaan koti­hoidolla tarkoitetaan koti­palvelun ja koti­sairaanhoidon muodostamaa kokonaisuutta. Koti­palveluun sisältyvinä tuki­palveluina annetaan myös ateria-, vaate­huolto- ja siivous­palveluja sekä sosiaalista kanssa­käymistä edistäviä palveluja.

Kuntarahoitteisen kotihoidon palvelu­kysyntä oli Suomessa arviolta 1,091 miljardia euroa ilman hallintoa ja palveluseteli­menoja vuonna 2016. Kuntien oma tuotanto oli 819 miljoonaa euroa, asiakas­palvelujen ostot muilta julkis­yhteisöiltä 185 miljoonaa ja yksityiset osto­palvelut 87 miljoonaa euroa piilevä viiden prosentin arvonlisä­vero mukaan lukien (kuvio 1).

Perusajatuksena laskelmissa on, että kunnat vastaavat viime kädessä koti­hoidon palvelujen järjestämisestä kuntalaisille ja ovat siitä rahoitus­vastuussa.

Palvelukysynnän pohjana on kuntalaisten palvelu­tarve, joka voidaan tyydyttää omalla palvelu­tuotannolla tai ostamalla lopputuote­palvelut yksityisiltä palvelun­tuottajilta tai muilta julkis­yhteisöiltä, kuten kunta­yhtymiltä.

Palveluseteleillä rahoitettu toiminta nosti kunnallisen koti­hoidon ja muiden kotiin vietävien sosiaali- ja terveys­palvelujen kuten omais­hoitajille tarkoitettujen palvelujen kysyntää 23 miljoonalla eurolla 110 miljoonaan euroon vuonna 2016. Samalla kunta­rahoitteisten yksityisten kotiin annettavien palvelujen arvo nousi 1,114 miljardiin euroon mukaan lukien piilevä arvonlisä­vero.

Eri rahoitus, samat palvelun­tuottajat

Kotitalousvähennykseen oikeuttavat hoiva- ja hoito­työt sekä kotitalous­työt kuten siivous­palvelut, kauppa- ja asiointi­palvelut tai ateria­palvelut vastaavat pitkälti kunnallisena koti­palveluna ja niiden tuki­palveluina toimitettuja töitä tai palveluseteli­palveluina tarjottuja töitä. Asiasta tehtyjen selvitysten mukaan eri tavoin rahoitettuja palveluja tarjoavat monesti samat palvelun­tuottajat.  

Verovähennykseen oikeuttavien palvelujen tuottajina voivat olla pää­sääntöisesti ennakkoperintä­rekisteriin merkityt tuloveron­alaista toimintaa harjoittavat yritykset ja yrittäjät, joille maksetuista työ­korvauksista vero­velvollinen voi vähentää omassa verotuksessaan tulovero­lain mukaan 50 prosenttia. Kotitalous­vähennyksen maksimi­määrä on 2 400 euroa vero­velvollista kohden vuodessa.

Pääsäännöstä poiketen vero­velvollinen voi vähentää koti­talous-, hoiva- ja hoito­töiden osalta myös yleis­hyödylliselle yhteisölle maksetusta työ­korvauksesta 50 prosenttia, vaikka yhteisö ei ole ennakkoperintä­rekisterissä eikä harjoita tulon­veronalaista toimintaa.

Vaihtoehtoisesti vero­velvollinen voi palkata työn­tekijän, jonka palkasta voi vähentää 20 prosenttia ja palkkaan liittyvät sivu­kulut.

Verohallinnon tilastojen pohjalta päätellen koti­taloudet maksoivat Suomessa kotitalous­vähennykseen oikeuttavista kotitalous-, hoiva- ja hoito­töistä arviolta 324 miljoonaa euroa mukaan lukien vähennys­kelvottomat kustannukset kuten matka-, aine- ja tarvike­kustannukset. Summa vastasi 270 miljoonan euron liike­vaihtoa ilman yksityisille palvelun­tuottajille maksettua arvonlisä­veroa.

Neljännes yksityistä toimintaa

Kotiin vietävien palvelujen kokonais­arvo oli noin 1,447 miljardia euroa vuonna 2016, jos kuntien rahoitus- ja järjestämis­vastuulla olevat koti­hoidon palvelujen tuotos ja saman­tyyppisten kotitalous­vähennyksen oikeuttavien palvelujen tuotos lasketaan yhteen. Summasta kuntien ja kunta­yhtymien tuotoksen osuus oli 74 prosenttia ja yksityisen toiminnan osuus 26 prosenttia.

Maakunnittain tarkasteltuna Uusimaa muodosti neljänneksen eli 356 miljoonaa euroa kotiin vietävien palvelujen kokonais­arvosta vuonna 2016. Osuus oli kuitenkin viisi prosentti­yksikköä pienempi kuin Uudenmaan osuus koko maan väestöstä.

Palvelujen kokonais­arvo nousi yli sataan miljoonaan euroon myös Pirkan­maalla, Varsinais-Suomessa ja Pohjois-Pohjanmaalla.

Rahamääräisesti yksityisen toiminnan arvo oli 380 miljoonaa euroa. Siitä kotitalous­vähennyksen alaiset palvelut olivat 71 prosenttia, kuntien yksityiset osto­palvelut 23 prosenttia ja palvelu­setelit 6 prosenttia.

Tilastojen katveeseen voi jäädä hieman Kela-korvauksiin oikeuttavia palveluja, työn­antajien maksamia palveluja ja koti­talouksien täysin itse kustantamia palveluja.

Yksityisen palvelu­tuotannon osuus oli vuonna 2016 suurin Uudella­maalla, Keski-Suomessa, Pirkan­maalla ja Etelä-Pohjanmaalla, eli yli 30 prosenttia kotiin vietävien palvelujen kokonais­arvosta. Uudella­maalla osuutta nostavat kotitalous­vähennykseen oikeuttavat palvelut ja Keski-Suomessa, Pirkanmaalla ja Etelä-Pohjanmaan kuntien yksityiset koti­hoidon asiakas­palvelujen ostot (kuvio 2).

Yksityisestä tarjonnasta vastaavat pää­asiassa pienet ja mikro­yritykset sekä muutamat keski­suuret toimijat ja järjestöt.

Kotitalousvähennykseen oikeuttavien palvelujen piirissä on enemmän yritysten pienintä koko­luokkaa edustavia ammatin­harjoittajia kuin kunta­rahoitteisissa yksityisissä palveluissa.

Etenkin kuntien kilpailuttamat osto­palvelut menevät hieman suuremmille yrityksille.

Ikääntyneet ostavat eniten vero­vähennyksellä

Kotitalousvähennykseen oikeuttavilla koti­talous-, hoiva- ja hoito­töillä on merkitystä etenkin vanhus­talouksille ja myös lapsi­perheille.

Ikäihmisten oma­toimisen arjessa selviytymisen merkitystä korostaa se, että Suomessa oli 75 vuotta täyttäneitä 501 800 henkilöä vuonna 2017 ja jo vuoteen 2030 mennessä määrää kasvaa väestö­ennusteiden mukaan reiluun 800 000 henkilöön (kuvio 3).

Ikääntyneiden kotitalous­vähennys eroaa nuorempien ikä­luokkien vero­vähennyksestä siten, että ikääntyneillä koti­talous-, hoiva- ja hoito­töiden osuus oli kaikista vero­vähennykseen oikeuttavista kustannuksista 28 prosenttia, jos myös vero­vähennyksen alaiset asuntojen ja rakennusten remontti­työt lasketaan mukaan. Kaikilla vähennyksen saaneilla vero­velvollisilla vastaava osuus oli puolta pienempi (kuvio 4).

Ikääntyneiden merkitys korostuu edelleen hoiva- ja hoito­töissä, sillä 75 vuotta täyttäneiden osuus oli 74 prosenttia kaikkien kotitalous­vähennykseen oikeuttavien hoiva- ja hoito­töiden kustannuksista. Tosin kotitalous­vähennyksen saajia oli 75 vuotta täyttäneiden ikä­ryhmässä vain 27 000, eli kahdeksan prosenttia koko ikäryhmästä. Piilevää palvelu­kysyntää on siis runsaasti.

Verovähennyksen painopiste arjen tuki­palveluihin

Olisi tärkeää palauttaa vuotuisen kotitalous­vähennyksen enimmäis­määrä 3 000 euroon ja työkorvaus­prosentti kotitalous-, hoiva- ja hoito­töissä takaisin ennen vuotta 2012 vallinneelle 60 prosentin tasolle, sillä palvelu­työn osuus on kotitalous-, hoiva- ja hoito­töissä usein yli 90 prosenttia kokonais­kustannuksista. Tämä vaatisi muutoksia tulovero­lakiin ja hallituksen esityksen asiasta.

Uudistus voitaisiin rahoittaa rajaamalla kotitalous­vähennys vain vero­velvollisen vakituisessa asunnossa tehtäviin töihin mukaan lukien remontti­palvelut. Rajauksella vero­vähennys voitaisiin suunnata paremmin niille koti­talouksille, joilla ulko­puolisen avun tarve on kaikkein suurin (pieni­tuloiset vanhus­kotitaloudet, yms.). Tämä vähentäisi samalla julkisiin palveluihin suuntautuvaa painetta.

Järjestelmää voisi uudistaa jopa siten, että 75 vuotta täyttäneille ostetusta kotitalous-, hoito- ja hoiva­työstä lapsi tai lapsen­lapsi voisi tehdä kotitalous­vähennyksen ilman että se vähentäisi täysi­määräisesti palvelun­ostajan oman vero­vähennyksen enimmäis­määrää, kuten nykyisin tapahtuu. Tämä lisäisi yhteis­kunnassa sosiaalista vastuun­kantoa ja vähentäisi julkisiin palveluihin suuntautuvaa rasitusta.

Samalla voitaisiin siirtyä Ruotsissa käytössä olevaan sähköiseen laskutus­järjestelmään, jossa palvelun­tuottaja hakee ja saa vero­vähennyksen ostajan puolesta vero­hallinnolta. Uudessa järjestelmässä vero­velvollinen saisi heti ennakollisen vero­vähennyksen maksaessaan palvelun­tuottajalle tehdyn työn osuudesta vain 50 prosenttia tai osuuden sen mukaan, mitä hänellä on vero­vähennysoikeutta jäljellä.

Laskutusjärjestelmässä palvelun­tuottajat saisivat palvelun­ostajan vero­vähennystä vastaavan osuuden nopeasti vero­hallinnolta ja vero­velvolliset pääsivät pankki­tunnuksilla katsomaan vero­hallinnon verkko­sivuilta tietoja vero­vuoden aikana kertyneestä vero­vähennyksen määrästä.

Järjestelmää voisi yksin­kertaistaa luopumalla myös palvelun­ostajan 100 euron vuotuisesta omavastuu­osuudesta.

Viranomaistyö helpottuu ja pienet yritykset hyötyvät

Viranomaisille laskutus­malli tarjoaisi mahdollisuuden järjestelmän massa­valvontana tapahtuvaan etukäteis­seurantaan. Nyky­järjestelmään sisältyy paljon väärinkäytös­mahdollisuuksia. Tiedot kotitalous­vähennyksestä moni­puolistuisivat samalla, kun palvelun­ostajista ja -tuottajista voitaisiin tuottaa entistä ajan­tasaisempia tilastoja viran­omaisten ja muiden eri käyttäjien tarpeisiin.

Pienille kotiin vietäviä palveluja tarjoaville hoiva- ja siivous­alan yrityksille vero­vähennyksen alainen palvelu­myynti antaa helpommin uusia työ­tilaisuuksia kuin kuntien kilpailuttamat osto­palvelut, joissa suuret toimijat ovat vahvoilla. Vero­vähennykseen oikeuttaviin palveluihin sisältyy vähiten julkista sääntelyä ja rekisteröintiä, eikä niiden tuottaminen asiakkaille vaadi tarve­harkintaa.

Sote ja kotiin vietävät palvelut

Hallituksen suunnitelmien ja laki­ehdotusten mukaan sosiaali- ja terveyden­huollon palvelujen järjestämis- ja rahoitus­vastuu siirtyy vuoteen 2021 mennessä kunnilta 18 maa­kunnalle. Sote-uudistuksen keskiössä ovat palvelujen integrointi ja asiakkaan valinnan­vapaus. Uutta on se, että julkiset ja yksityiset palvelun­tuottajat voisivat kilpailla asiakkaista samalta lähtö­viivalta.

Sote-uudistuksessa kotiin vietäviä palveluja tuottavat maa­kuntien liike­laitokset. Ne voisivat myöntää myös asiakas­seteleitä sote-palvelujen ostoon yksityiseltä palvelun­tuottajalta vuodesta 2022 lukien. Vanhus- ja vammais­asiakkaat voisivat saada liike­laitokselta määrä­ajaksi tai toistaiseksi henkilö­kohtaisen budjetin, jonka puitteissa asiakkaat voivat päättää, mistä haluavat palvelut hankkia.

Asiakassetelin ja henkilö­kohtaisten budjettien välinen rajan­veto ei ole selkeä, mutta asiakas­setelit sopivat parhaiten tila­päiseen tarpeeseen.

Sen sijaan henkilö­kohtaisilla budjeteilla voidaan kustantaa pitkä­aikaista, jatkuvaa ja laaja-alaista palvelu­tarvetta.

Asiakas voi tietysti kieltäytyä asiakas­setelistä ja henkilö­kohtaisesta budjetista, jolloin liike­laitoksen on järjestettävä palvelut muulla tavoin.  

Ikääntyvän väestön­osan kasvaessa varsinkin maa­kunnallisten liike­laitosten myöntämillä henkilö­kohtaisilla budjeteilla voisi olla tärkeä merkitys yksityisten palvelun­tuottajien näkö­kulmasta. Tosin valinnan­vapauden pelätään uhkaavan tasa­vertaisuutta, sillä yksityistä palvelu­tuotantoa on enemmän suurissa asutus­keskuksissa ja taajamissa kuin maaseudun haja-asutus­alueella. 

Yksityiset palvelun­tuottajat ovat uudistuksen suhteen odottavalla kannalla. Yksityisten kotiin vietävien palvelujen merkitys voi lisääntyä uudistuksessa. Asia riippuu asiakas­seteleitä ja henkilö­kohtaisia budjetteja myöntävien maakuntien liike­laitosten linjauksista ja niiden oman palvelu­tuotannon laajuudesta ja siitä, toteutuuko sote-uudistus tai millaiseksi se lopulta muotoutuu.

Kirjoittaja työskentelee tutkijana omistamassaan yrityksessä (Suunnittelu- ja tutkimus­palvelut Pekka Lith)

Lähteitä: 

Lith, Pekka: Kotiin vietävien sosiaali- ja terveys­palvelujen markkinat, Suunnittelu- ja tutkimus­palvelut Pekka Lith, Helsinki 2018.

Tilastokeskus: Alueellinen yritystoiminta­tilasto, kuntien talous­tilastot, yritysten rakenne- ja tilinpäätös­tilastot ja väestö­tilastot 

Verohallinto: Kotitalous­vähennys 11/12/2017, Diaarinumero: A259/200/2017. ja tilastoja kotitalous­vähennyksestä

Laki sosiaali- ja terveyden­huollon palvelu­seteleistä (569/2009), laki yksityisistä sosiaali­palveluista (922/2011), sosiaali­huoltolaki (1301/2014), terveyden­huoltolaki (1326/2010) ja tulovero­laki (1535/1992).