Työajan pituus voidaan määritellä työsopimuksessa eri tavoin. Tyypillisin tapa on sopia tietyn pituiseksi määritellystä kiinteästä viikkotyöajasta, olipa kyse sitten kokoaika­työstä tai osa-aikatyöstä: esimerkiksi 38 viikkotyötunnista tai 20 tunnista.

Kun Työvoimatutkimuksessa alettiin vuonna 2021 kerätä tietoa työsopimuksessa sovitusta viikkotyöajasta sekä sovitusta työaika­tyypistä, kävi ilmi, että kahdella kolmesta palkansaajasta oli työsopimuksensa mukaan juuri kiinteä viikkotyöaika.

Kiinteä viikkotyöaika ei vielä tarkoita sitä, että joka viikko olisi työskenneltävä sama sovittu määrä tunteja. Toteutunut työaika voi vaihdella esimerkiksi työaikaliukuma­järjestelmän puitteissa, kun yhtenä viikkona tehdään vähemmän ja toisena viikkona enemmän tunteja. Työaikasaldon plussat ja miinukset lasketaan kuitenkin sovitun kiinteän viikkotunti­määrän mukaisesti.

Työajan pituudesta on voitu sopia myös muilla, epätyypillisemmillä tavoilla: määrittelemällä työaika esimerkiksi kahden tai kolmen viikon jaksoa kohti eli jakso- eli periodityönä, kokonais- tai vuosityöaikana, nollatunti­sopimuksena, vähimmäistunti­sopimuksena tai urakka- tai provisiotyönä. Vuoden 2021 työvoima­tutkimuksen avulla voidaan tarkastella myös näiden epä­tyypillisempien työajan pituudesta sopimistapojen yleisyyttä.

Kiinteä työaika yleisempi miehillä

Niin sanottujen epätyypillisten työsuhteiden kuten määräaikaisten, osa-aikaisten ja vuokratyö­suhteiden tiedetään olevan yleisempiä nais- kuin mies­palkansaajille. Sama näyttää pätevän jossain määrin myös työsopimuksen työaika­tyyppiin.

Kiinteä viikkotyöaika oli vuonna 2021 sovittu työaikatyyppi 70,5 prosentilla miespalkansaajia ja 63,4 prosentilla naispalkansaajia. Naiset tekivät lähes kaksi kertaa yleisemmin jaksotyötä (13,9 %) kuin miehet (7,1 %).

Kokonais- tai vuosityöaika oli taas miehille hieman yleisempää kuin naisille samoin urakka- tai provisiotyö.  Viimeksi mainittuun luokkaan lukeutuvat myös ne palkansaajat, joiden työsopimuksessa ei ole sovittu työajan pituudesta.

Nollatuntisopimuksissa ei ole suurta eroa sukupuolten välillä, vaan sekä nais- että miespalkansaajista noin 5 prosentin työsopimuksessa ei luvata tai edellytetä työtä tuntiakaan viikossa (naiset 5,2 %, miehet 4,6 %). Jonkinlaisesta vähimmäis­tuntimäärästä oli sen sijaan sovittu yleisemmin naisten kuin miesten työsopimuksissa (5,6 % vs. 2,9 %).

Kaiken kaikkiaan kolmisen prosenttia palkansaajista ei tiennyt työsopimuksessaan määriteltyä työaikaa tai sanoi, ettei heillä ollut työsopimusta. (Kuvio 1)

Epätyypilliset työaikatyypit yleisiä nuorilla ja vanhoilla

Epätyypilliset työsuhteet ovat tavallisimpia yhtäältä kaikkein nuorimmille ja toisaalta kaikkein vanhimmille palkansaajille. Sama ilmiö pätee pitkälti myös työsopimuksen työaikatyyppiin.

Kaikissa 25–64-vuotiaiden palkansaajien 10-vuotisikäryhmissä noin 70 prosentilla oli kiinteä työaika. Alle 25-vuotiaista kuitenkin vain vajaalla puolella ja 65–74-vuotiaista alle kolmanneksella työsopimukseen kirjattu viikkotyöaika oli kiinteä vuonna 2021. (Kuvio 2)

Toisaalta myös jaksotyön osuus nousi suurimmaksi, noin 10 prosenttiin, 25–64-vuotiailla. Kokonais- tai vuosityöajan osuus oli sekin suurin, noin 8 prosenttia, näissä keskimmäisissä ikäryhmissä.

Nollatuntisopimuksia oli sen sijaan yleisimmin alle 25-vuotiailla (18,3 %) sekä yli 65-vuotiailla (18,0 %). Myös urakka- tai provisiotyö oli yleisempää yli 65-vuotiailla (9,9 %) sekä alle 25-vuotiailla (6,0 %) kuin keskimmäisissä 10-vuotisikäryhmissä.

Vähimmäistuntimäärästä oli sovittu yleisemmin alle 25-vuotiaiden kanssa. Merkillepantavaa on se, että 65–74-vuotiaiden palkansaajien joukosta useammalla kuin joka viidellä ei ollut työsopimusta tai he eivät tienneet siinä sovitusta työajasta.

Nolla- ja vähimmäistunti­sopimukset, urakka- tai provisio työ sekä ilman työsopimusta työskentely on siis yleisintä kaikkein nuorimmille ja kaikkein iäkkäimmille palkansaajille eli niille, joille myös osa-aikatyö on yleisintä.

Näiden ikäryhmien palkansaajilla lienee muita ikäryhmiä useammin elämäntilanne, jossa tällaisiin työaika­järjestelyihin liittyvä joustavuus sopii. Alle 25-vuotiaista Työvoimatutkimuksessa työllisiksi luokittuvista nuorista noin 40 prosenttia piti opiskelua pääasiallisena toimintanaan vuonna 2021 ja vain vajaa 60 prosenttia sanoi olevansa pääasialliselta toiminnaltaan työllisiä.

Yli 65-vuotiaat työllisiksi luokittuvat taas kokivat itse huomattavasti yleisimmin olevansa ensisijaisesti eläkkeellä (61,8 %) kuin työllisiä (35,3 %).

Keskimmäisissä 10-vuotisikäluokissa itsensä pääasiassa työlliseksi kokevien osuus nousee 90–97 prosenttiin kaikista työllisiksi tilastoiduista.

Sovitussa työaikatyypissä eroja sosioekonomisen aseman ja ammatin mukaan

Kiinteä viikkotyöaika on yleisempi työaikatyyppi ylemmille toimihenkilöille (75 %) kuin alemmille toimihenkilöille tai työntekijöille (63–64 %) (kuvio 3).

Tilastokeskuksen vuoden 2010 ammattiluokituksen 1-numerotasolla tarkasteltaessa poikkeuksiakin tosin löytyy. Rakennus-, korjaus- ja valmistus­työntekijöillä kiinteän viikkotyöajan osuus oli jopa suurempi (85,0 %) kuin erityis­asiantuntijoilla (77,5 %).

Ylemmillä toimihenkilöillä kokonais- tai vuosityöaikaa tekevien osuus nousee varsin suureksi (13,0 %), mutta muiden työaikatyyppien osuudet jäävät pariin kolmeen prosenttiin. Johtajista lähes joka neljäs tekee kokonais- tai vuosityöaikaa, erityis­asiantuntijoistakin useampi kuin joka kymmenes.

Alemmilla toimihenkilöillä korostuu muita sosioekonomisia ryhmiä selvemmin periodi- tai jaksotyö. Se on yleistä palvelu- ja myyntityön­tekijöillä (22,0 %) sekä asiantuntijoilla – viimeksi mainittuun ammattiluokkaan lukeutuvat esimerkiksi sairaanhoitajat ja sosiaalialan ohjaajat. Tätäkin useampi, lähes 80 prosenttia, tosin tekee jaksotyötä pienessä ammattiryhmässä sotilaat.

Työntekijäasemassa työskentelevät eroavat muista sosioekonomisista ryhmistä sen suhteen, että lähes joka kymmenes työskentelee nollatunti­sopimuksella. Ammatti­ryhmittäin nollatunti­sopimuslaisten osuus on suurin ryhmässä muut työntekijät (12,7 %), mutta nousee 8–10 prosenttiin myös ryhmissä palvelu- ja myyntityöntekijät, maanviljelijät ja metsätyöntekijät sekä prosessi- ja kuljetustyöntekijät.

Vähimmäistuntimäärä on käytössä erittäin harvalla ylemmällä toimihenkilöllä, kun taas alemmista toimihenkilöistä ja työntekijöistä siitä on sovittu 5–6 prosentin kanssa.

Ylivoimaisesti eniten vähimmäistuntisopimuksia on tehty palvelu- ja myyntiyön (10,9 %) ammateissa sekä ammattiryhmässä ”muut työntekijät” (8,7 %) työskentelevien palkansaajien kanssa. Myös toimisto- ja asiakaspalvelu­työntekijöillä tällaiset työsopimukset ovat keskimääräistä yleisempiä (5,7 %).

Urakka- tai provisiotyön yleisyys ei juurikaan vaihtele sosioekonomisissa ryhmissä. Kuten jo edellä todettiin, Työvoimatutkimuksen kysymyksessä tähän luokkaan lukeutuvat ylipäänsä ne palkansaajat, joiden työsopimuksessa ei ole sovittu työajan pituudesta mitään. Tällainen työ on yleisintä johtajilla (7,4 %) sekä maatalouden ammateissa (7,4 %) ja hieman keskimääristä yleisempää myös prosessi- ja kuljetustyöntekijöillä (5,6 %) sekä ”muilla työntekijöillä” (4,3 %).

Työntekijät kertovat muista sosioekonomisia ryhmiä yleisemmin, ettei heillä ole työsopimusta tai he eivät tiedä siinä sovittua työaikaa. Ammattiryhmässä maanviljelijät, metsätyöntekijät ym. työskentelevillä osuus nousee suurimmaksi, viidennekseen (20,2 %). Sopimuksettomien osuus nousee keskimääräistä suuremmaksi myös keskenään niinkin erilaisissa ammattiryhmissä kuin johtajat (6,5 %) sekä prosessi- ja kuljetus­työntekijät (6,7 %). 

Työaikatyyppien yleisyys vaihtelee suuresti toimialoittain

Työsopimuksissa sovittujen työaikatyyppien yleisyydessä on suuret toimialakohtaiset erot. Sukupuolirakenne eri toimialoilla vaihtelee sekin paljon. Juuri toimialakohtaiset erot selittävätkin pitkälti tämän artikkelin alussa kuvattuja sukupuolten välisiä eroja työaikatyyppien yleisyydessä.

Kiinteää viikkotyöaikaa tekevien palkansaajien osuus nousee korkeimmaksi, 80–86 prosenttiin mies­enemmistöisillä toimialoilla teollisuus, sähkö-, kaasu- ja vesihuolto jne., rakentaminen sekä informaatio ja viestintä. Se on vastaavaa suuruusluokkaa myös sukupuoli­rakenteeltaan tasaisemmilla aloilla rahoitus- ja vakuutustoiminta sekä ammatillinen, tieteellinen ja tekninen toiminta. (Kuvio 4)

Miesenemmistöisistä aloista kuitenkin kuljetus ja varastointi sekä maa- ja metsätalous ovat toimialoja, joissa kiinteää viikkotyöaikaa tekee vain alle puolet palkansaajista. Osuus on yhtä alhainen myös nais­enemmistöisessä majoitus- ja ravitsemistoiminnassa.

Jaksotyötä tehdään ennen kaikkea nais­enemmistöisellä terveys- ja sosiaali­palvelujen toimialalla, joilla siitä on sopinut noin kolmannes palkansaajista. Myös majoitus- ja ravitsemis­toiminnan sekä kuljetuksen ja varastoinnin toimialoilla vastaava osuus nousee noin viidennekseen ja julkisen hallinnon ja maanpuolustuksen sukupuoli­rakenteeltaan suhteellisen tasaisella toimialalla kuudesosaan palkansaajista. Muilla toimialoilla jaksotyön osuus jää selvästi pienemmäksi.

Kokonais- tai vuosityöaika on varsin yleinen työaikatyyppi ennen kaikkea nais­enemmistöisellä koulutuksen toimialla (27,3 %). Kokonais- tai vuosityöaikaa tekevien osuus on 6–7 prosenttia eli keskimääräistä isompi myös toimialoilla teollisuus, sähkö-, kaasu-, vesi- jne. huolto, informaatio ja viestintä, ammatillinen, tieteellinen ja tekninen toiminta sekä taiteet, viihde ja virkistys, julkinen hallinto ja maanpuolustus sekä muu palvelutoiminta.

Urakka- tai provisiotyö – tai ylipäänsä se, ettei työajan pituudesta ole sovittu – on huomattavan yleistä rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöalalla. Jos näistä tarkastellaan erikseen vain kiinteistöalaa, nousee ilman sovittua työaikaa työskentelevien osuus lähes viidennekseen (17,6 %).

Urakka- tai provisiotyötä tekee myös lähes joka kymmenes (8–9 %) palkansaaja maa- ja metsätalouden, kuljetuksen ja varastoinnin, taiteiden, viihteen ja virkistyksen sekä muu palvelutoiminnan aloilla. Keskimääräistä yleisempää se on lisäksi rakentamisen toimialalla (6,3 %).

Nollatuntisopimuksia on solmittu erityisesti majoitus- ja ravitsemistoiminnan (14,7 %) toimialalla. Myös maa- ja metsätalouden, kuljetuksen ja varastoinnin, taiteiden, viihteen ja virkistyksen sekä muun palvelutoiminnan toimialoilla noin joka kymmenes palkansaaja työskentelee nollatunti­sopimuksella.

Nollatuntisopimuksia löytyy keskimääräistä hieman enemmän (noin 5–6 %) myös terveys- ja sosiaalipalvelujen, kaupan sekä hallinnon ja tukipalvelu­toiminnan toimialoilla

Vähimmäistuntimäärä selvästi yleisintä majoitus- ja ravitsemis­toiminnassa (14,7 %) sekä kaupan (13,6 %) toimialalla. Osuus on keskimääräistä suurempi - maa- ja metsätalouden toimialaa lukuun ottamatta – kaikilla muilla edellä mainituilla toimialoilla, joilla myös nollatunti­sopimuksia käytetään keskimääräistä enemmän.

Ei työsopimusta -osuus on erityisen suuri maa- ja metsätaloudessa (18 %), mutta keskimääräistä isompi myös muussa palvelutoiminnassa.

Toimialoittaiset erot heijastuvat eri työaikatyyppien yleisyyteen naisilla ja miehillä

Työtehtävien, toiminnan luonteen ja työvoiman käyttötapojen eroista johtuen eri työaikatyyppien yleisyys vaihtelee suuresti toimialojen ja ammattiryhmien kesken. Vaikka kahdella kolmesta palkansaajasta työsopimuksessa onkin sovittu kiinteästä viikkotyöajasta, on myös toimialoja, joilla ”epätyypillisyys on tyypillistä” eli alle puolella palkansaajista on kiinteä viikkotyöaika.

Sukupuolen mukaan jakautuneilla työmarkkinoilla toimialojen väliset erot heijastuvat suoraan myös siihen, miten yleisiä tietyt työaikatyypit ovat eri sukupuolilla.

Kiinteä työaika on keskimääräistä yleisempää monilla mies­enemmistöisillä toimialoilla kuten teollisuudessa ja rakentamisessa, ja erilaiset vaihtoehtoiset tavat järjestää työaikaa ovat keskimäärin yleisempiä nais­enemmistöisillä aloilla, ennen kaikkea majoitus- ja ravitsemistoiminnassa.

Koska työsopimuksessa sovitusta työaikatyypistä ei ole kerätty tietoa Työvoimatutkimuksessa ennen vuotta 2021, vertailutietoa ei ole saatavissa siitä, onko kiinteän työaikatyypin suosio pysynyt ennallaan tai muuttunut suuntaan tai toiseen vuosien kuluessa.

Kirjoittaja toimii erikoistutkijana Tilastokeskuksen yhteiskuntatilastoissa.