”Syntyvyys romahti ja Suomi on näivettymisen tiellä!” (MTV 30.9.2019)

”Vauvoja vähemmän kuin kuutteja!” (Suomen Kuvalehti 10.7.2018)

”Jos suomalaisnaiset eivät ala pian synnyttää, meitä odottaa julma tulevaisuudenkuva – koiriakin on kohta enemmän kuin lapsia” (Aamulehti 1.10.2021)

Huoli syntyvyydestä ja puheet vauvakadosta yltyivät 2010-luvulla, kun syntyvyys väheni yhtäjaksoisesti vuosikymmenen ajan. Vuonna 2010 syntyi 60 980 lasta, vuonna 2019 enää 45 613 lasta. Myös syntyvyyttä mittaava kokonaishedelmällisyysluku, lasten määrä naista kohden, oli historiallisen matala. Vuonna 2021 kokonaishedelmällisyysluku oli 1,46 lasta naista kohden. Vuonna 2019 luku laski 1,35:een, mittaushistorian matalimmaksi. (SVT, Syntyneet.)

Tutkijat arvioivat nyt hedelmällisessä iässä olevien naisten lapsiluvun jäävän pienemmäksi kuin aiempien sukupolvien (Hellstrand ym. 2020). Suomi on lyhyessä ajassa pudonnut korkean syntyvyyden maiden joukosta matalan syntyvyyden maaksi Etelä-Euroopan maiden ja Japanin seuraan (World Population Review 2022).

Parin viime vuoden aikana uumoiltiin, että kehitykseen olisi tullut käänne: ensimmäisenä koronavuonna 2020 syntyvyyden supistuminen pysähtyi, ja myös 2021 syntyi edellisvuotta enemmän lapsia. Alkuvuoden 2022 pienten syntyvyyslukujen perusteella näyttää kuitenkin siltä, ettei syntyvyyden laskeva trendi ole heti kääntymässä.

Alhainen syntyvyys aiheuttaa kiistatta suuren haasteen väestörakenteellemme. Tilastokeskuksen vuoden 2019 väestöennusteen mukaan maamme väkiluku alkaa pienentyä vuonna 2031, mikäli viime vuosien väestönmuutosten trendit jatkuvat. Tässä ennusteessa vuonna 2050 väkiluku olisi jo noin 100 000 henkeä pienempi kuin 2010-luvun lopussa. Tuorein väestöennuste (2021) arvioi väkiluvun pienenevän hieman tätä hitaammin.

Vanheneva väestö yhdistettynä pienenevään työssäkäyvään väestöön on ongelma yhteiskunnan toiminnalle ja palveluille, ja tämä huoltosuhteen heikkeneminen on herättänyt viime vuosina huolta. Huoltosuhteeseen liittyvässä huolipuheessa selvästi eniten painoa on saanut syntyvyyden lasku, ja muista huoltosuhteeseen vaikuttavista tärkeistä kysymyksistä kuten maahanmuuton kasvattamisesta, eläkeiän nostamisesta tai terveemmistä vanhoista ikävuosista on keskusteltu julkisuudessa vähemmän.

2010-luvun aikana virinnyt syntyvyyskeskustelu Suomessa ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun syntyvyyden lasku on herättänyt suurta huolta yhteiskunnassa. Syntyneiden lasten määrä sekä parien lastenhankinta ovat herättäneet aiemminkin kiivasta keskustelua ja niitä on käytetty perusteluina tiukoillekin väestöpoliittisille toimille eri aikoina.

Keskusteluissa yhteiskunnan kokonaisetu on kytkeytynyt väistämättä yksilön toiveisiin, valintoihin ja suunnitelmiin – niitä enemmän vai vähemmän kunnioittaen.

Tässä artikkelissa tarkastelen syntyvyyden kehitystä osana suomalaisen yhteiskunnan vaiheita, syntyvyyteen liittyvän huolipuheen historiaa sekä sitä, miten syntyvyyttä on pyritty eri aikoina muovaamaan. Artikkeli perustuu Tilastokeskuksen väestötilastojen tietoihin sekä väitöskirjatyöhöni Helsingin yliopistossa.

Syntyvyyden historiaa ja väestötransitiot

Syntyvyyden lasku ei tietenkään ole uusi ilmiö, vaan syntyvyyden pitkä trendi on ollut laskeva Suomessa jo 1910-luvulta alkaen. (Kuvio 1.)

Väestötieteessä syntyvyyden ja kuolleisuuden laajoista trendeistä puhutaan yleensä väestöllisinä muuntumina eli transitioina. Historiallisesti väestön muuntuminen on perinteisesti jaettu viiteen vaiheeseen:

Ensimmäisessä vaiheessa syntyvyys ja kuolleisuus ovat molemmat korkealla tasolla, kuten esimerkiksi oli vielä 1800-luvun puolivälin Suomessa (ks. kuvio 2). Toisessa vaiheessa kuolleisuus alkaa laskea, näin kävi Suomessakin 1800-luvun loppupuolella.

Kolmannessa vaiheessa syntyvyys lähtee laskuun yhteiskuntien teollistuessa, ja neljännessä sekä syntyvyys että kuolleisuus ovat matalalla tasolla ja väestönkasvu on hidasta. Kolmas ja neljäs väestöllinen vaihe saavat siis voimansa pitkälti juuri syntyvyyden laskusta. 

Viidennessä vaiheessa syntyvyys laskee alle uusiutumistason (2,1) ja väestönkasvua ei juurikaan ole. (Vrt. kuvio 1 ja kuvio 2.) Tähän vaiheeseen Suomi ja useat teollistuneet maat ovat nyt siirtymässä.

Väestöllisen muuntumisen teorioita voi perustellusti kritisoida siitä, etteivät ne vastaa todellista kehitystä kaikkialla. Ne eivät myöskään ota huomioon maahanmuuton vaikutusta väestönkasvuun. Teoriakehikkoina ne kuitenkin auttavat hahmottamaan monia suuria siirtymiä.

Parien lapsiluku pieneni jyrkästi 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla

Syntyvyyden historiallista kehitystä Suomessa voidaan tarkastella kahden väestöllisen transition kautta: Ensimmäinen syntyvyyden transitio, eli pitkä syntyvyyden laskeva trendi, alkoi Suomessa 1910-luvulta ja jatkui 1900-luvun puoliväliin jälkeiseen aikaan. Syntyvien lasten määrä naista kohti eli kokonaishedelmällisyysluku laski tänä aikana jyrkästi 1900-luvun alkuvuosien lähes viidestä lapsesta 1930-luvun 2,3 lapseen naista kohden. (Vrt. kuvio 1.)

Syntyvyyden ensimmäisessä transitiossa parit oppivat säännöstelemään lapsilukuaan. Lapsilukua pyrittiin rajoittamaan ja äitien ja vauvojen terveyttä säästämään pidentämällä synnytysvälejä ja päättämällä lisääntyminen äidin ikääntyessä tai kun perheen toivottu lapsiluku oli saavutettu.

Osaltaan lastenhankinnan rajoittamispyrkimyksiä vauhditti myös se, että yhä useampi lapsi selvisi ensimmäisestä elinvuodestaan. Imeväiskuolleisuus laski Suomessa 1800-luvun loppupuolella selvästi parantuneen ravinnon, puhtaan veden ja monien kansanterveystoimien johdosta.

Imeväiskuolleisuuden lasku nosti myös keskimääräistä elinikää ja elinajanodotteita selvästi. Sekä syntyvyys että imeväiskuolleisuus laskivat Euroopassa laajemminkin, pohjoisessa Suomessa hieman myöhemmin kuin muualla.

Perheen perustamisen lykkäämiselle erilaisia kannustimia

Toisen syntyvyyden transition taas voi katsoa Suomessa alkaneen 1960-luvulla ja jatkuneen vuosikymmeniä. Tämän siirtymän myötä kuolleisuus ja syntyvyys olivat lopulta molemmat matalalla tasolla.

1900-luvun jälkipuoliskolla yleiset lastensaantia rajoittavat motiivit ovat meille ehkä tästä päivästä tutumpia: karkeasti 1950- ja 1960-luvulta alkaen lapsiluku pieneni kaupungistumisen, myös naisten koulutus- ja työmahdollisuuksien kasvun sekä individualistisemman elämäntavan seurauksena.

Myös 1960–1970-luvuilla yleistyneet ehkäisyvälineet ja -neuvonta takasivat sen, että lastenhankintaa pystyi entistä paremmin suunnittelemaan ja ajoittamaan toivottuun ajankohtaan sosiaaliluokasta riippumatta. Tarjolla oli siis paitsi yhä laajenevat mahdollisuudet myös kannusteet lykätä perheen perustamista myöhempään ajankohtaan.

Perheen perustamisen myöhentyminen on myös keskeinen tekijä viimeisen vuosikymmenen matalassa syntyvyydessä. Sekä naisten että miesten keski-iät ensimmäisen lapsen syntyessä ovat nousseet viime vuosikymmeninä selvästi ja ensimmäinen lapsi saadaan nykyään keskimäärin yli kolmekymppisenä (ks. SVT, Syntyneet).

Suurimpia syitä 2010-luvun syntyvyyden laskulle onkin ollut se, että parit saavat ensimmäiset lapsensa yhä vanhemmalla iällä. Tämän lisäksi yhä isompi osa ihmisistä on jäänyt kokonaan lapsettomiksi. (Ks. esim. Rotkirch 2021.)

Syntyneistä ei heti apua huoltosuhteelle

1900-luvun loppupuolen aikana myös kuolleisuus vakiintui hyvin matalalle tasolle elintason nousun, rokotusten ja muun terveydenhuollon kehittymisen myötä. Äitiys- ja lapsihuollon kehitys ja etenkin neuvolajärjestelmä lisäsi äitien ja vauvojen terveyttä ja auttoi laskemaan imeväis- ja lapsikuolleisuutta kansainvälisestikin vertaillen matalalle tasolle. Elinajanodote on noussut viime vuosikymmeninä huomattavasti.

Vaikka kuolleisuus on historiallisesti hyvin alhainen – ikävakioituna trendi on edelleen laskeva – ovat vanhenevat ikäluokat lukumäärällisesti niin suuria, että kuolleita on väistämättäkin tulevina vuosina enemmän kuin syntyneitä. Muutamalla paremmalla syntyvyyden vuodella huoltosuhteen nykyistä kehitystä ei muuteta.

Huoltosuhde tulee heikkenemään tulevaisuudessa, vaikka syntyvyys palautuisikin 2000-luvun alun verraten korkealle tasolle. Seuraavina vuosina syntyvät tulevat työikäisiksi vuosikymmenten päästä eivätkä näin ehdi pian paikkaamaan huoltosuhteen kasvavaa ongelmaa.

Toki huoltosuhde olisi tulevaisuutta ajatellen kestävämmällä pohjalla, jos syntyvyys nyt nousisi. Nykyisiä, jo syntyneitä ikäluokkia kasvattanee tulevina vuosina joka tapauksessa maahanmuutto (ks. Myrskylä 2022). Tämä parantaa osaltaan väestöllistä huoltosuhdetta.

Syntyvyyshuolet 1930–40-luvuilla johtivat ankaraan väestöpolitiikkaan

Syntyvyyshuolella on historiansa. Suomessa ja Euroopassa huoli vähenevästä väestöstä oli suurta 1930–40-luvuilla, kun syntyvyys oli vähentynyt jo pidempään ja syntyneiden ikäluokkien koko pienentynyt aiempiin sukupolviin verrattuna selvästi (kuvio 3).

Tilastollinen päätoimisto julkaisi vuonna 1934 väestöennusteen, joka kohautti valtaapitäviä, talousasiantuntijoita ja lääkäreitä: yliaktuaari Gunnar Modeenin mallinnukset ennustivat, että jos silloinen kehitys jatkuisi ja syntyvien lasten lukumäärät pysyisivät yhtä matalalla tasolla, väestön määrä ei ylittäisi koskaan neljää miljoonaa vaan alkaisi supistua jo 1970-luvun puolella.

Maailman sotien välillä kansakunnan taistelukyky kytkettiin vahvasti väestön määrään. Sotien jälkeen Suomessa esitettiin, että sota olisi ollut voitettavissa, jos Suomen väestömäärä olisi ollut suurempi (Ritamies 2006). Väestöpolitiikka käsitettiin keskeiseksi osaksi kansojen selviytymiskykyä. Määrän lisäksi myös väestön laatu kiinnosti.

Pienenevä syntyvien lasten määrä oli 1940-luvulle tultaessa yksi keskeisimpiä yhteiskunnallisen keskustelun aiheita. Vuonna 1941 huolesta vastaamaan perustettiin myös Väestöliitto. Väestöpoliittinen herääminen kytkeytyi konservatiivisiin ja nationalistisiin näkemyksiin, joissa naisen tehtävä oli yhteiskunnallinen velvollisuus kasvattaa maalleen kansalaisia ja turvata maan taistelukyky. (Helen 1997; Bergenheim 2019; Nätkin 1997.)

Yhteisön etu ajoi kirkkaasti yksilön edun ja hyvinvoinnin ohi, eikä naisen omaa oikeuttaa päättää itse lisääntymisestä juurikaan nostettu esiin.

Ennen 1900-luvun puoliväliä lapsi- ja perheellistymispäätökset olivat kuitenkin verraten harvoille yksilötason päätöksiä – lastentulo oli pikemminkin luonnollinen ja väistämätön osa elämää. Raskaudet olivat usein odottamattomia, eikä ehkäisyvälineitä ollut vielä yleisesti käytössä.

Tavallinen elämänkulku oli se, että raskaus johti seurustelevan parin avioliittoon: 1960-luvun alussa tilastoitiin, että 36 prosenttia avioituneista naisista oli naimisiin mennessään raskaana (Komiteamietintö 1968).

Osa naisista ja pareista pyrki ratkaisemaan ei-toivotun raskauden keskeyttämällä sen, ja 1900-luvun alkupuolella laittomien aborttien käytännöt kehittyivät ja tieto niistä levisi. Syntyi sikiönlähdettäjien ammattikunta, jonka palveluksia käytti kymmenet, ellei sadat tuhannet naiset. Vuosittain laittomia abortteja arvioitiin tehtävän 25 000–30 000 (ks. Ervasti 1994).

Yhteiskunta ryhtyi käyttämään sekä kovia että pehmeitä keinoja syntyvyyden nostamiseksi: Abortti laillistettiin tiukoin perustein, jotta aborttia pyytävät naiset saatiin yhteiskunnan haaviin ja heitä pystyttiin taivuttelemaan äitiyteen. Perheiden ja naisten inhimillistä hätää ei aborttitoiveina kuultu. (Keski-Petäjä 2012.)

Toisaalta perheellistymistä tuettiin terveys- ja sosiaalipolitiikan keinoin perustamalla äitiys- ja lapsineuvolat sekä taloudellisesti lapsilisäjärjestelmän, perheitä suosivan verotuksen ja asuntopolitiikan avulla.

Siirtymä yksilöä kunnioittavampaan perhepolitiikkaan

Sodan jälkeen syntyneet 1940-luvun lopun suuret ikäluokat takasivat sen, että Suomen väkiluku ylitti yliaktuaari Modeenin aiemmin epäilemät neljä miljoonaa jo vuonna 1950. Toisaalta valtion voimakkaan pronatalistinen eli syntyvyysmyönteinen väestöpolitiikka ei kuitenkaan pysäyttänyt ihmisten toiveita pienentää perhekokoa tai siirtää lastenhankintaa: syntyvyys alkoi pienentyä hitaasti jo 1950-luvun taitteessa.

Sekä laillisia että laittomia abortteja tehtiin vielä 1960-luvullakin tuhansittain joka vuosi, ja ehkäisyvälineiden käyttö yleistyi – vaikkakin hitaasti. Tiukan väestöpolitiikan perusteet alkoivat tulla tiensä päähän.   

Osana 1960–1970-lukujen individualisoitumiskehitystä yksilöille annettiin laajemmat mahdollisuudet itse päättää lastenhankinnastaan, ja konservatiivisen, nationalistisen väestöpolitiikan sijaan alettiin painottaa hyvinvointivaltion lempeämpää politiikkaa. Vuonna 1970 abortti vapautettiin sosiaalisin perustein, vuonna 1972 kansanterveyslaki velvoitti kunnat tarjoamaan ehkäisyneuvontaa ja peruskoulu-uudistuksessa seksuaalikasvatus sisällytettiin opetussuunnitelmiin.

Abortin vapautuessa laittomien aborttien tarve poistui, syntyvyys romahti hetkellisesti ja laillisten aborttien määrät kohosivat. Kuitenkin ehkäisyvälineiden yleistyessä ja ehkäisytietouden kasvaessa tilanne tasaantui 1970-luvun aikana. (Kuvio 4.)

Nykyään abortteja tehdään Suomessa kansainvälisestikin vertaillen vähän ja ehkäisyneuvonta on suhteellisen hyvällä tasolla. Aborttiluvuista voi päätellä, että 1980-luvulle tultaessa ei-toivottujen raskauksien määrä oli jo pieni ja on pysytellyt siitä lähtien kansainvälisesti vertaillenkin matalalla tasolla.

Tämän päivän lapset syntyvät usein hyvin erilaisella ajatuksella kuin ennen. Myös julkinen puhe on muuttunut. Yhteiskunnassamme lapset lienevät enimmäkseen paitsi toivottuja, usein jopa ”hankittuja” eli tarkkaan suunniteltuja. Lisäksi koetaan tärkeäksi auttaa naisia ja pareja, joiden lapsitoiveet eivät ole vielä toteutuneet.

Kohti tämän päivän vähäistä syntyvyyttä

Suomi ei ole laskevan syntyvyytensä kanssa ainutlaatuinen yhteiskunta nykymaailmassa, mutta on selvää, että 2010-luvulla syntyvyys on notkahtanut eurooppalaisittainkin matalalle tasolle. Vaikka Pohjois-Euroopassa syntyvyys on yleisesti vähentynyt, on Suomi ainoa Pohjoismaa, jossa kokonaishedelmällisyysluku on laskenut alle 1,4 lapseen naista kohden (vuosina 2019 ja 2020, vrt. Eurostat).

Suomessa oli pitkään verraten korkea syntyvyys: 1,73 lasta naista kohden vuonna 2000 ja 1,87 vuonna 2010. Tätä perusteltiin onnistuneella perhepolitiikalla ja tasa-arvoisella yhteiskunnalla. Kiitos kattavan perhetukijärjestelmän ja perheille verraten edullisen päivähoitojärjestelmän, Suomessa ja muissa pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa naisten oli mahdollista yhdistää perhe ja täysipäiväinen työ. Oletusarvoisesti äiti ei esimerkiksi siirtynyt osa-aikatyöhön kuten Keski- tai Etelä-Euroopassa oli usein tapana. (Ks. myös Hiilamo 2021.)

Toisaalta 1990-luvun laman aikaan Suomessa laajennettiin kotihoidontukijärjestelmää, joka tarjosi vanhemmille – käytännössä äideille – taloudellista tukea nimenomaan lapsenhoitoon kotona. Tämäkin lisäsi syntyvyyttä, jopa laman aikana.

Suomalainen perhepolitiikka on toki kansainvälisesti katsoen anteliasta, eli perhe-etuuksia ja -tukia on, mutta toisaalta etujen ja tukien tasoa on meillä vuoroin kiristetty ja höllennetty, rajattu ja laajennettu politiikan ja suhdanteiden mukaan.

Voi kysyä, onko Suomen perhepolitiikka sittenkään niin avokätistä, tasa-arvoista ja edistyksellistä verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin tai nykyisin Viroon, jossa systemaattisen ja avokätisen perhepolitiikan on arveltu johtaneen myös pitkään syntyvyyden nousuun?

Toisaalta tutkimustulokset myös osoittavat tasa-arvoisissa yhteiskunnissa äitien uupuvan herkemmin, mikä voi myös heikentää intoa lastensaantiin. (Vrt. Roskam ym. 2022.)

2010-luvun syntyvyyden laskuun ei vastattu millään merkittävillä perhepoliittisilla toimilla, vaan pikemminkin politiikka oli tempoilevaa esimerkiksi päivähoito-oikeuden suhteen. On myös epäilty, että 2000-luvun alun verraten korkea syntyvyys on mahdollisesti ollut yhtenä tekijänä viivästyttämässä perhepolitiikan uudistamista ja muun politiikan lapsivaikutusten vakavasti ottamista (Hiilamo 2021).

Yksi harvoista viime vuosien suuremmista perhepoliittista uudistuksista on ollut tänä vuonna voimaan tuleva perhevapaiden uudistus, joka pyrkii jakamaan vapaat tasaisemmin vanhempien kesken ja huomioimaan moninaisemmin perheiden eri tilanteet.

Tekeekö väestöpolitiikka paluun?

2010-luvun syntyvyyden laskua on selitetty erilaisista näkökulmista, joista tärkeimpinä on nostettu esiin koettu epävarmuus sekä taloudesta ja toimeentulosta että omasta tulevaisuudesta ja parisuhteesta (Rotkirch 2021). Pelkästä toimeentulopeloista ei kuitenkaan ole kyse, vaan siirtymä linkittynee suurempaan kulttuuriseen muutokseen individualisoituneessa ja epävarmassa maailmassa (Rotkirch ym. 2017).

Lisäksi on tulkittu, että nuorten vähentynyt halu perustaa perhe voisi johtua myös ilmastoahdistuksesta ja synkästä tulevaisuudenkuvasta. (Hiilamo 2021, 47.)

Moniin lastenhankintaan koskeviin epävarmuuksiin on mahdollista vaikuttaa yhteiskuntapolitiikan keinoin. Onkin jo pieniä merkkejä, että 2020-luvulle tultaessa väestöpolitiikka olisi tekemässä laajemminkin paluuta. Erityisesti on painotettu modernia, ihmislähtöistä ja kannustavaa väestöpolitiikkaa. (Ks. Rotkirch 2021.)

Väestöpolitiikalla on aika tavalla negatiivista historiallista painolastia. Viime vuosikymmeninä perhepolitiikka onkin keskittynyt enemmän tukemaan perheitä, ja tutkijat ovat painottaneet yhteiskunnan toimia sen eteen, että ihmisten lapsilukutoiveet ja todellisuus kohtaisivat paremmin. Historian valossa voikin todeta, että kehotukset tai patistelut eivät ole saaneet ihmisiä lisääntymään, sen sijaan konkreettiset tukitoimet ovat.

Lapsi, tulevaisuuden myyttinen veronmaksaja

Vaikka nykyistä syntyvyyskeskustelua käydään pitkälti yksilön vapauksia kunnioittavassa yhteiskunnassa, vienoja menneisyyden kaikuja on aistittavissa: Syntyviin lapsiin viitataan julkisessa keskustelussa usein resursseina. Tänä päivänä lapsista puhutaan tulevaisuuden veronmaksajina, ennen sotilaina.

Nykyistä syntyvyyskeskustelua dominoivat historiasta tutut seurannan mittarit ja hypoteesit; naisten kokonaishedelmällisyysluku, naisten oletettu haluttomuus synnyttää kansalaisia.

Moniarvoisessa nyky-yhteiskunnassa väestötieteen käsitteet ovat edelleen monessa mielessä konservatiivisia seuratessaan äitejä, avioliittoja ja heteropareja. On virkistävää, että aineistohaasteista huolimatta kokonaishedelmällisyyttä on tarkasteltu viime vuosina ajoittain myös miesnäkökulmasta (esim. Dudel & Klüsener 2019; Myös Tilastokeskus 2020).

Syntyvyyskeskustelussa huolta on aiheuttanut myös lapsettomien matalasti koulutettujen miesten kasvaneet osuudet (Jalovaara & Miettinen 2022) sekä miesten heikon työllisyysaseman yhteys perheettömyyteen (Pyykkönen 2022).

Ehkä tulevaisuudessa näemme enemmän otsikoita siitä, miten tukea myös miehiä perheen perustamisessa. Toisaalta on hyvä muistaa, että lastenhoitovastuu on väestötasolla edelleen hyvin sukupuolittunut.

Tilastoista näkee, miten vielä 2000-luvullakin naiset kantavat lapsista suuremman vastuun kuin miehet, pitävät valtaosan vanhempainvapaista ja tekevät miehiä enemmän kotitöitä. Naisten osaksi on koitunut valtaosa lastenhankinnasta aiheutuvista tulonmenetyksistä ja sitkeä palkka- ja eläke-ero miesten eduksi. (Tilastokeskus 2021.)

Jos syntyvyyshuoli on aiemmin ollut huolta kansan taistelukyvystä, nyt puhe on huoltosuhteesta. Kaikkialle ulottunut talouspuhe ja kansantalouden kantokyky kummittelevat myös syntyvyyskeskustelun taustalla. Sosiologi Ritva Nätkinin (2019) mukaan nykynuorten silmin huoltosuhdeajattelu voi näyttää nationalistisena ja itsekkäänä verrattuna ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ja luontokadon tuomiin pelottaviin skenaarioihin.

1940-luvun syntyvyyshuoli katkesi suurten ikäluokkien syntyyn. Nyt vastaavaa syntyvyysbuumia ei ole näköpiirissä. Niin Tilastokeskuksen väestöennusteet kuin muutkin tulevaisuuden kuvamme perustuvat olettamuksiin, että nykytrendit jatkuvat, vaikka varmuutta tästä ei ole.

Monista epävarmuustekijöistä huolimatta on nähtävillä, että yksilön ja yhteiskunnan väliset intressit ovat ristipaineessa tulevaisuudessakin. Nainen ja hänen kehonsa lapsen synnyttäjänä ja hoivaajana lienee jatkossakin kulttuuristen kamppailujen ja yhteiskunnallisen suunnan haun keskiössä.

VTM Miina Keski-Petäjä on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian oppiaineessa ja yliaktuaari Tilastokeskuksen väestö- ja tasa-arvotilastoissa. 

Kirjoittajan väitöskirjatyö käsittelee ei-toivottuja raskauksia, abortteja ja väestöpolitiikan inhimillisiä kokemuksia sotienjälkeisessä Suomessa. Väitöskirja on osa Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Valta, väestö ja seksuaalisuus, ja hankkeen tulosten pohjalta on tekeillä kirja väestö- ja seksuaalipolitiikan vaikutuksista ihmisten elämänkulkuihin.

Lähteet:

Bergenheim, Sophy (2020). Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla: Järjestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Helsinki.

Dudel, Christian & Klüsener (2019). New opportunities for comparative male fertility research: Insights from a new data resource based on high-quality birth registers. MPIDR Working Paper WP 2019-023. [Viitattu: 28.5.2022.]

Eurostat. Total fertility rate [viitattu: 7.6.2022].

Helén, Ilpo (1997). Äidin elämän politiikka: Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Helsinki.

Hellstrand, Julia & Nisén, Jessica & Myrskylä, Mikko (2020). All-time low period fertility in Finland: Demographic drivers, tempo effects, and cohort implications. Population Studies 74:3, 315-329.

Hiilamo, Heikki (2021). Syntymättömät lapset. Väestökysymys Suomen perhepolitiikassa. Helsinki: Into.

Jalovaara, Marika & Miettinen, Anneli (2021). The highly educated often have two children — childlessness and high numbers of children more commonly seen among low- and medium-educated persons. FLUX Policy brief 1/2022. [Viitattu: 1.6.2022.]

Keski-Petäjä, Miina (2012). Aborttitoiveet ja abortintorjunta: raskaudenkeskeytyksen hakeminen 1950–60-lukujen Suomessa. Väestöliitto, Helsinki.

Komiteanmietintö 1968: A11. Aborttilakikomitean mietintö.

Nätkin, Ritva (2019). Nuorten ilmastoahdistus ylittää kansallisen syntyvyyshuolen. Alusta. Tampereen yliopisto [Viitattu 1.6.2022].

Nätkin, Ritva (1997). Kamppailu suomalaisesta äitiydestä: Maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki.

Pyykkönen, Jussi (2022). Nuorten miesten perheettömyys käy yhteiskunnalle kalliiksi. Pp-esitys. Elinkeinoelämän keskusliitto. [Viitattu: 1.6.2022.]

Ritamies, Marketta (2006). Sinappikylvystä ehkäisypilleriin: Suomalaisen perhesuunnittelun historia. Väestöliitto, Helsinki.

Roskam Isabelle ym. (2022). Gender Equality and Maternal Burnout: A 40-Country Study. Journal of Cross-Cultural Psychology. 2022;53(2):157-178.

Rotkirch, Anna (2021). Syntyvyyden toipuminen ja pitenevä elinikä. Linjauksia 2020-luvun väestöpolitiikalle. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 2021:2. Helsinki.                                                                     

Rotkirch, Anna & Tammisalo, Kristiina & Miettinen, Anneli & Berg, Venla (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöliitto, Helsinki.

Suomen virallinen tilasto (SVT): Perheet [verkkojulkaisu].

ISSN=1798-3215. 2019. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 4.5.2022].

Saantitapa: http://www.stat.fi/til/perh/2019/perh_2019_2020-05-22_tie_001_fi.html

Suomen virallinen tilasto (SVT): Syntyneet [verkkojulkaisu].

ISSN=1798-2391. 2020. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 4.5.2022].

Saantitapa: http://www.stat.fi/til/synt/2020/synt_2020_2021-04-23_tie_001_fi.html

Suomen virallinen tilasto (SVT): Työssäkäynti [verkkojulkaisu].

ISSN=1798-5528. ammatti ja sosioekonominen asema 2020, 1. Taloudellinen huoltosuhde oli 142 vuonna 2020 . Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 9.5.2022]. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/tyokay/2020/01/tyokay_2020_01_2022-03-10_kat_001_fi.html

Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestöennuste [verkkojulkaisu].

ISSN=1798-5137. 2019. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 4.5.2022].

Saantitapa: http://www.stat.fi/til/vaenn/2019/vaenn_2019_2019-09-30_tie_001_fi.html

Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestörakenne [verkkojulkaisu].

ISSN=1797-5379. vuosikatsaus 2019. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 4.5.2022].

Saantitapa: http://www.stat.fi/til/vaerak/2019/01/vaerak_2019_01_2020-10-23_tie_001_fi.html

Suomen virallinen tilasto (SVT) (1953–1975): Yleinen terveyden- ja sairaanhoito, oikeuslääketieteelliset toimenpiteet, vuodet 1950–1973. Helsinki: Lääkintohallitus.

Suomen virallinen tilasto (SVT) (1976–1982): Terveydenhuolto, vuodet 1974–1980. Helsinki: Lääkintöhallitus.

World Population Review (2022). Total fertility rate [viitattu: 5.6.2022].

Tilastokeskus (2020). Maaseutualueilla korkeampi syntyvyys, kaupunkialueilla enemmän syntyneitä.

Tilastokeskus (2021). Sukupuolten tasa-arvo Suomessa 2021. Tilastokeskus, Helsinki. [Viitattu 6.6.] Saantitapa: https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_sts_202100_2021_23460_net.pdf