Suomen koulutustason junnaaminen paikoillaan on herättänyt huolta jo pitkään. Keskeiset verrokkimaat ovat menneet ohi vasemmalta ja oikealta.

Myös koulutustason pysähtymisen syyt on tiedostettu jo pidempään: korkeakoulutuksen aloituspaikkoja leikattiin 2010-luvulla samaan aikaan kun ikäluokat vielä kasvoivat. Uusien yliopisto-opiskelijoiden määrä säilyi käytännössä muuttumattomana koko 2000-luvun (SVT: Opiskelijat ja tutkinnot). Samaan aikaan koulutuksen volyymin laskiessa osa aloituspaikoista kohdentui henkilöille, joilla oli jo ennestään yksi tai useampi korkeakoulututkinto.

Ikäluokkien kasvaessa aloituspaikat eivät riittäneet kaikille halukkaille, minkä seurauksena korkeakoulutukseen muodostui kymmenien tuhansien hakijoiden jono. Jonon purkaminen on osoittautunut hitaaksi.

Koulutuspolitiikan taustalle ja ongelmien ratkaisemisen avuksi on ollut tarjolla laadukkaita rekisteriaineistoja, joilla on voitu seurata opiskelijoiden ja tutkinnon suorittaneiden työllistymistä, opintojen läpäisyä sekä sosioekonomisten taustatekijöiden vaikutusta koulutusvalintoihin.

Samaan aikaan kun Suomessa on tuskailtu koulutustason pysähtymisen kanssa, on maahanmuutto Suomeen lisääntynyt merkittävästi. Kasvu on ollut erityisen voimakasta työ- ja opiskeluperusteisessa maahanmuutossa.

Väestön koulutusrakenteen seurannan näkökulmasta maahanmuutto aiheuttaa kuitenkin merkittävän tilastollisen haasteen. Ulkomailla suoritettuja tutkintoja ei kerätä säännöllisesti eikä kattavasti tutkintorekisteriin, minkä vuoksi maahanmuuttaja näkyy suomalaisissa koulutustilastoissa usein lähtökohtaisesti perusasteen varassa olevana henkilönä. Suomeen korkeakouluopintoihin tai asiantuntijatehtäviin tulevakin henkilö voi näyttäytyä koulutustilastoinnissa perusasteen varassa olevana tai luokassa "tuntematon".

Tilastokeskuksen tutkintorekisterin laadun heikkeneminen on merkittävä haaste koulutustilastoille ja tietoon perustuvalle päätöksenteolle. Tutkintorekisteriä hyödynnetään koulutustilastojen lisäksi myös monien muiden tilastojen koulutustasotietojen lähteenä. Lisäksi se muodostaa keskeisen tietopohjan useille tutkimuksille ja tutkijapalveluaineistoille. Ongelman ratkaiseminen on osoittautunut haastavaksi, mutta sen korjaamiseksi on tehty useita kehittämistoimenpiteitä.

Pohjoismaiden välinen tietojenvaihto ja pistemäiset täydennyskeruut ulkomaalaisväestölle ovatkin tuoneet hetkellisiä parannuksia rekisterin peittävyyteen, mutta ydinongelmaan näistä ei ole ratkaisua. Tutkintorekisterin alipeitto kasvaa maahanmuuton lisääntyessä ja samalla heikkenee väestön koulutusrakenne -tilaston laatu.

Suomalaisen koulutuspolitiikan keskeisiä tavoitteita viime vuosina ovat taas olleet oppivelvollisuuden laajentaminen sekä koulutustason nostaminen. Käytännössä tavoitteena on ollut varmistaa, että mahdollisimman suuri osa ikäluokasta suorittaa vähintään toisen asteen tutkinnon, sekä kasvattaa korkeakoulutettujen osuutta väestössä.

Tässä artikkelissa tarkastelen koulutustason kehitystä näiden kahden tavoitteen näkökulmasta. Analyysi perustuu tutkintorekisteritietoihin, joita tarkastelen syntyperäluokituksen valossa. Siten on mahdollista havainnollistaa puuttuvien tutkintotietojen vaikutusta koulutustason mittaamiseen ja tulkintaan. Näin saadaan tarkempi kuva siitä, miten koulutustaso on todellisuudessa kehittynyt ja miten maahanmuuton aiheuttamat tilastolliset haasteet vaikuttavat seurattavien indikaattorien tuloksiin.

Kaikenlainen koulutus kannattaa – moniko jää perusasteen varaan?

Korkeakoulututkinto tarjoaa keskimäärin parhaan suojan työttömyyttä vastaan ja johtaa korkeimpiin ansiotuloihin, mutta myös toisen asteen tutkinto on työmarkkinoille kiinnittymisen kannalta merkittävä koulutus. Toisen asteen suorittaneiden mahdollisuudet työllistyä ovat selvästi paremmat kuin pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevien. EU:n tilastoviraston Eurostatin vuoden 2025 tietojen mukaan 20-64-vuotiaiden työllisyysaste oli Suomessa 76,3 prosenttia. Korkein työllisyysaste oli korkea-asteen suorittaneilla, 88,1 prosenttia. Toisen asteen tutkinnon suorittaneista työllisiä oli 73,7 prosenttia ja ilman perusasteen jälkeistä tutkintoa olevista työllisiä oli 47,9 prosenttia.

Eurostatin mukaan koulutuksen kesken jättäneiden (Early leavers from education and training) osuus 18–24-vuotiaista oli EU-maissa keskimäärin 9,1 prosenttia. Kyseessä on keskeinen koulutuspolitiikan seurantaindikaattori, joka kuvaa niiden 18–24-vuotiaiden osuutta, joilla ei ole toisen asteen tutkintoa ja jotka eivät osallistu koulutukseen tutkimusjaksolla. Indikaattorilaskenta pitää sisällään niin tutkintotavoitteisen tutkintoon johtamattoman koulutuksen.

Kansainvälisissä vertailuissa Eurostat käyttää työvoimatutkimuksen (EU-LFS) otospohjaisia tietoja. Samaa ilmiötä voidaan kuitenkin tarkastella myös rekisteriaineistojen avulla. Rekisteripohjaisessa tarkastelussa koulutuksen kesken jättäneiksi luokitellaan ne 18–24-vuotiaat, joilla ei ole perusasteen jälkeistä tutkintoa ja jotka eivät osallistu tutkintoon johtavaan koulutukseen tarkasteluhetkellä, syyskuun 20. päivänä.

Kansainvälisissä vertailuissa opiskelutieto puolestaan perustuu henkilön osallistumiseen koulutukseen tutkimushaastattelua edeltäneiden neljän viikon aikana. Menetelmällisistä eroista huolimatta molemmilla mittareilla kuvataan samaa ilmiötä.

Rekisteritietojen perusteella Suomessa 11,7 prosenttia 18–24-vuotiaista oli vuonna 2024 ilman perusasteen jälkeistä tutkintoa eikä osallistunut tutkintoon johtavaan koulutukseen läsnäolevana 20. syyskuuta. Osuus on kasvanut koko 2020-luvun ajan: vuonna 2020 ikäryhmästä koulutuksen ulkopuolella oli 9,8 prosenttia (kuvio 1).

Indikaattoriarvon nousu ei kuitenkaan sellaisenaan tarkoita koulutuspolitiikan epäonnistumista. Syntyperäisistä suomalaisista koulutuksen kesken jättäneiden osuus on selvästi pienempi, 8,7 prosenttia. Osuus kasvoi erityisesti vuosina 2020–2022, kun se nousi 7,8 prosentista 8,5 prosenttiin. Kasvun taustalla saattoivat osaltaan vaikuttaa koronapandemian aiheuttamat poikkeusolot. Vuoden 2022 jälkeen nousu on kuitenkin käytännössä pysähtynyt.

Koko väestön tasolla kehitykseen vaikuttaa merkittävästi ulkomailla syntyneen ulkomaalaistaustaisen väestön määrän kasvu. Maahanmuuton lisääntyessä ja ulkomailla suoritettujen tutkintojen järjestelmällisen tiedonkeruun puuttuessa tutkintorekisterin alipeitto kasvaa. Tällöin niiden henkilöiden määrä kasvaa, jotka tilastoituvat ilman perusasteen jälkeistä tutkintoa, vaikka he olisivat todellisuudessa suorittaneet esimerkiksi toisen asteen tai korkea-asteen tutkinnon lähtömaassaan.

Osa koulutuksen kesken jättäneiden osuuden kasvusta selittyykin rekisteritietojen puutteellisuudella eikä välttämättä koulutustason todellisella heikkenemisellä.

Syntyperäryhmien kohdalla huomio kiinnittyy Suomessa syntyneisiin ulkomaalaistaustaisiin eli toisen polven ulkomaalaistaustaisiin, joista koulutuksen ulkopuolella oli 16 prosenttia. Osuus on lähes kaksinkertainen Suomessa syntyneisiin suomalaistaustaisiin verrattuna (kuvio 2).

Nuorilla miehillä on perinteisesti ollut naisia enemmän haasteita koulutuspolulla, ja sama ilmiö näkyy myös toisen polven ulkomaalaistaustaisessa väestössä. Vuoden 2024 tietojen mukaan toisen polven ulkomaalaistaustaisista miehistä 21 prosenttia oli koulutuksen ulkopuolella, kun syntyperäisistä suomalaismiehistä vastaava osuus oli 11 prosenttia. Naisilla osuudet olivat vastaavasti 12 prosenttia toisen polven ulkomaalaistaustaisten kohdalla ja 7 prosenttia suomalaistaustaisten kohdalla.

Kasvua selittää osaltaan tutkintoon johtamattoman koulutuksen lisääntyminen. Erityisesti tutkintokoulutukseen valmentava TUVA-koulutus on kasvattanut suosiotaan. Koulutus otettiin käyttöön vuonna 2022, jolloin alle 20-vuotiaita TUVA-opiskelijoita oli 950. Vuotta myöhemmin opiskelijamäärä oli jo 3 400, ja vuoden 2025 tietojen mukaan opiskelijoita oli 3 800.

Suomalaisten koulutuspolitiikan onnistumisia on ollut perhetaustojen vaikutuksen häivyttäminen koulutuspolulta: kaikista taustoista on ollut mahdollista kouluttautua aina tutkijakoulutusasteelle. Syntyperämuuttujan valossa tilanne näyttää toiselta, kun maahanmuuttajien lapset näyttävät kohtaavan syntyperäisiä suomalaisia enemmän haasteita koulutuspolullaan.

Tärkeä tutkimuskysymys on, kuinka suuri osa ulkomaalaistaustaisten oppilaiden syntyperäisiä suomalaisia heikommasta koulumenestyksestä voidaan selittää sosioekonomisilla taustatekijöillä. Lisäksi on syytä selvittää, onnistuuko koulujärjestelmä parhaalla mahdollisella tavalla sosioekonomisten erojen tasaamisessa.

Eteneekö tavoite 25–34-vuotiaiden koulutusasteen nostosta?

Suomi on asettanut tavoitteekseen nostaa korkeakoulutettujen osuus 25–34-vuotiaista 50 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on kunnianhimoinen ja nykykehityksen valossa siihen pääseminen näyttää haastavalta.

Vuonna 2025 korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus 25–34-vuotiaista oli 38,1 prosenttia. Kymmenen vuotta aiemmin osuus oli 35,6 prosenttia. Kasvua on siten kertynyt vuosien 2015–2025 aikana vain 2,5 prosenttiyksikköä.

Vaatimaton koulutustason nousu pitää sisällään kuitenkin hopeareunuksen: vuodesta 2024 vuoteen 2025 korkeakoulutettujen osuus ikäryhmästä nousi 0,8 prosenttiyksikköä. Näin nopeaa vuosikasvua on nähty viimeksi vuonna 2018, jolloin lähdeaineistona toimivaa tutkintorekisteriä täydennettiin muiden Pohjoismaiden tilastotiedoilla sekä ensimmäisellä ulkomaalaisväestölle kohdennetulla täydennyskeruulla.

Tutkintorekisterin kattavuuden parantaminen nosti siis tuolloin koulutustasoa, mutta kyseessä oli tilastojen peittävyyteen liittyvä parannus, ei rakenteellinen muutos. Vastaavansuuruista koulutustason nousua pitää etsiä niinkin kaukaa kuin vuodesta 1998, jolloin korkea-asteen suorittaneiden osuus 25–34-vuotiaasta väestöstä kasvoi 1,1 prosenttiyksikköä.

Trendi siis on kääntynyt, ja tämänhetkisten korkeiden opiskelijamäärien perusteella on oletettavissa, että hyviä uutisia tulee jatkossakin. Takamatkaa muihin EU-maihin on kuitenkin kertynyt: korkeakoulutettujen osuus kasvoi viimeisen kymmenen vuoden aikana EU-maissa keskimäärin kahdeksan prosenttiyksikköä ja oli vuonna 2025 jo 45 prosenttia.

Suomi ei siis ole ainoastaan jäänyt jälkeen tavoitteestaan, vaan myös lähimmistä verrokkimaistaan ja teollistuneiden maiden keskimääräisestä kehityksestä.

Korkeakoulutettujen osuutta 25–34-vuotiaasta väestöstä tarkasteltaessa on kuitenkin huomioitava osalta ulkomailla syntyneistä ulkomaalaistaustaisista puuttuvat tutkintotiedot. Ulkomaalaisten osuus ikäryhmästä on kasvanut viimeisten vuosien aikana huomattavasti, joten puuttuvat tutkinnot vaikuttavat jo koko ikäryhmän koulutustasoon. 2020-luvun aikana ulkomailla syntyneiden ulkomaalaistaustaisten osuus 25–34-vuotiaista on kasvanut 8 500 henkilöllä, jolloin suhteellinen osuus on myös kasvanut 4,5 prosenttiyksikköä.

Luotettavasti voidaan kuvata suomalaistaustaisten sekä Suomessa syntyneiden ulkomaalaistaustaisten eli toisen polven ulkomaalaistaustaisten koulutustasoa. Suomalaistaustaisista 25–34-vuotiaista korkea-asteen tutkinnon oli vuonna 2025 suorittanut 41,3 %, ja osuus kasvoi prosenttiyksikön edellisvuoteen verrattuna (kuvio 3). Suomessa syntyneistä suomalaistaustaisista korkea-asteen tutkinnon oli suorittanut 41,4 %, ja tässä ryhmässä kasvua edellisvuoteen oli niin ikään yhden prosenttiyksikön verran.

25–34-vuotiaista toisen polven ulkomaalaistaustaisista korkea-asteen tutkinnon oli suorittanut 31,7 %, mikä on 1,6 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisvuonna ja 2,6 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuonna 2023.

Kasvu on edelleen EU-maiden keskiarvoa hitaampaa, mutta voimakkaampaa kuin koko ikäryhmää tarkasteltaessa. Tämä viittaa siihen, että osa koulutustason kasvusta häviää väestötason tarkastelussa rekisteritietojen puutteiden vuoksi. Vaikka joidenkin väestöryhmien koulutustaso nousee, koko väestön koulutusrakenne ei näytä vahvistuvan samassa tahdissa, koska tutkintorekisteristä puuttuvien tutkintojen määrä kasvaa nopeasti.

Korkeakoulutettujen osuuden tarkastelu pelkästään rekisterissä näkyvien tutkintojen perusteella voi antaa harhaanjohtavan kuvan koulutustason kehityksestä. Mitä suurempi osa väestöstä kuuluu ryhmiin, joiden ulkomailla suorittamista tutkinnoista ei ole kattavia tietoja, sitä enemmän koulutustason mittaaminen alkaa heijastaa rekisterin kattavuutta eikä väestön todellista osaamistasoa.

Koulutuspolitiikan arvioinnin kannalta keskeinen kysymys ei siis ole ainoastaan se, kuinka nopeasti korkeakoulutettujen osuus kasvaa, vaan myös se, kuinka luotettavasti tätä kasvua pystytään mittaamaan. Ilman kattavampaa tietoa ulkomailla suoritetuista tutkinnoista vaarana on, että koulutustason kehitystä koskevat johtopäätökset perustuvat yhä kasvavassa määrin rekisteriaineistojen puutteisiin eivätkä väestön todelliseen koulutusrakenteeseen.

Eri menetelmät antavat erilaisen kuvan

Eurostatin julkaisemissa koulutustiedoissa Suomen koulutustaso ei näytä kehittyvän samalla tavalla kuin väestön koulutusrakenne -tilastossa. Eurostatin vuoden 2025 koulutustietojen mukaan 25–34-vuotiaasta väestöstä korkea-asteen tutkinnon oli suorittanut 38,2 prosenttia, kun väestön koulutusrakennetilastossa vastaava osuus on 38,1 prosenttia. Eri lähteiden mukaan ero on siis 0,1 prosenttiyksikköä, käytännössä luvut ovat siis samat.

Mielenkiintoiseksi asian tekee eri suuntiin kulkeva trendi: rekisteripohjaisessa tilastoinnissa koulutustaso nousi 0,8 prosenttiyksikköä verrattuna edellisvuoteen, kun taas työvoimatutkimukseen perustuvassa EU-LFS tilastoinnissa korkea-asteen suorittaneiden osuus laski 0,9 prosenttiyksikköä edellisvuoteen verrattuna.

Työvoimatutkimukseen perustuvia koulutustasotietoja käytetään myös kansainvälisissä koulutustasovertailuissa kattavuuden ja standardoidun menetelmän takia. Kattavia tutkintorekisteritietoja on saatavissa lähinnä Pohjoismaissa, joten rekisteripohjaisia tietoja ei voida käyttää laajasti kansainvälisissä vertailuissa.

Suomi käyttää työvoimatutkimuksen koulutustietona tutkintorekisteritietoa, jota täydennetään henkilön itse ilmoittamalla koulutuksella sellaisissa tilanteissa, joissa henkilölle ei löydy tietoa suoritetusta tutkinnosta. Täydentävä kysymys kohdennetaan ulkomaalaistaustaisille henkilöille ja tällä pyritään paikkaamaan tutkintorekisterin alipeiton aiheuttamaan vinoumaa.

Tilastointimenetelmien yhteinen haaste on, ettei kumpikaan menetelmä kuvaa ulkomaalaistaustaisten henkilöiden koulutustasoa täysin kattavasti. Työvoimatutkimuksen menetelmällä on periaatteessa paremmat mahdollisuudet tunnistaa ulkomailla suoritetut tutkinnot, mutta käytännössä tutkimuksen kautta saatava lisätieto on määrällisesti melko vähäinen.

Merkittävämpi syy tilastointimenetelmien välisiin eroihin liittyy työvoimatutkimuksen vastaajarakenteeseen. Korkeammin koulutetut henkilöt osallistuvat kyselytutkimuksiin tyypillisesti matalammin koulutettuja useammin, minkä vuoksi korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus korostuu otospohjaisissa tilastoissa. Tämä johtaa siihen, että työvoimatutkimuksen tuottama koulutustasoestimaatti on yleensä korkeampi kuin rekisteripohjaisissa tilastoissa.

Työvoimatutkimuksen koulutustason yliestimointia korjattiin vuonna 2021 laajemman menetelmäuudistuksen yhteydessä. Ennen menetelmäuudistusta ero tilastointimenetelmien välillä oli reilusti nykyistä suurempi. Esimerkiksi 25–34-vuotiaiden ikäryhmässä ero oli jopa 8 prosenttiyksikköä vuonna 2020.

Vuonna 2021 työvoimatutkimuksessa otettiin käyttöön uusi menetelmä: koulutustason mukainen kalibrointi, jonka tavoitteena on korjata vastauskadosta aiheutuvaa vinoumaa suhteessa työvoimatutkimuksen otokseen, ei siis suhteessa tutkintorekisterin väestöjakaumaan. Koulutukseen liittyvä vastauskatovinouma voidaan korjata varsin tehokkaasti, mutta työvoimatutkimuksen koulutusjakaumien ei voida odottaa olevan automaattisesti identtisiä tutkintorekisterin kanssa. Kalibrointimenettely toteutetaan kolmen pääluokan tasolla (perusaste, toinen aste ja korkea-aste).

Vaikka vastauskatovinoumaa voidaan korjata painotuksen avulla, painotus ei poista otantavaihtelua. Yksittäisen otoksen koulutusjakauma voi siten poiketa jonkin verran koko kohdejoukon vastaavasta jakaumasta. Näin ollen osa mahdollisista eroista työvoimatutkimuksen ja tutkintorekisterin välillä voi johtua normaalista otantavaihtelusta.

Otantavaihtelun lisäksi menetelmät kuvaavat eri ajankohtia. Eurostatin julkaisemien koulutustietojen pohjalla ovat edellisvuoden tutkintorekisteritiedot: vuoden 2025 tietojen pohjalla on vuoden 2024 tutkintorekisteritiedot, kun väestön koulutusrakennetilaston vuoden 2025 tiedot perustuvat vuoden 2025 tietoihin. Erojen tulkinnassa on siis huomioitava useita eri tekijöitä, kuten eri ajankohdat, otantavaihtelu tai eri ikäryhmien väliset erot koulutustasossa.

Eurostatin dataan perustuvassa vertailussa Suomi jää sijalle 27, kun vertailussa on mukana dataa 35 maasta (kuvio 4). Parhaiten kouluttautuneita 25–34-vuotiaita olivat irlantilaiset, joista korkea-asteen tutkinnon oli suorittanut 67 prosenttia ikäluokasta. Pohjoismaista korkeimmin koulutettuja olivat norjalaiset, joista korkea-asteen tutkinnon oli suorittanut 57 prosenttia. Ruotsalaisista korkea-asteen tutkinnon oli suorittanut 54 prosenttia ja tanskalaisista 53 prosenttia. 

Tarkempi tieto olisi tarpeen

Koulutus on edelleen yksi tärkeimmistä työllisyyttä tukevista tekijöistä. Korkeakoulututkinto tarjoaa keskimäärin parhaan työmarkkina-aseman, mutta myös toisen asteen tutkinnon merkitys on suuri, sillä ilman perusasteen jälkeistä koulutusta työttömyysriski on selvästi korkeampi.

Koulutustason kehityksen seurantaa vaikeuttaa kasvava maahanmuutto. Rekisteripohjaisissa tilastoissa ulkomailla suoritetut tutkinnot jäävät usein näkymättömiksi, mikä johtaa koulutustason aliarviointiin. Työvoimatutkimus puolestaan täydentää tietoja kyselyaineistolla, mutta siihen liittyy vastaajarakenteesta johtuvaa vinoumaa. Käytännössä molemmat menetelmät antavat hieman erilaisen näkökulman samaan ilmiöön, mutta niiden välinen ero on nykyisin melko pieni.

Koulutustason seurannassa käytettävien tietolähteiden valinnalla on keskeinen merkitys tulosten tulkinnan ja vertailtavuuden kannalta. Eri lähteiden tuottamien lukujen väliset erot korostavat menetelmällisen läpinäkyvyyden ja avoimen raportoinnin tärkeyttä.

Kansallisessa tarkastelussa tutkintorekisteri ja väestön koulutusrakenne muodostavat, puutteistaan huolimatta, luotettavan perustan koulutustason seurannalle. Työvoimatutkimus puolestaan tuottaa kansainvälisesti harmonisoitua ja vertailukelpoista tietoa, minkä vuoksi se on keskeinen tietolähde arvioitaessa Suomen koulutustason kehitystä suhteessa muihin maihin.

Koulutustaso Suomessa on viime vuosina noussut, mutta nousun suuruutta on vaikea arvioida täysin tarkasti puutteellisten tutkintotietojen vuoksi. Koulutuspolitiikan onnistumisen seuranta edellyttääkin sekä koulutustason nostamiseen tähtääviä toimia että entistä kattavampaa tietoa Suomessa asuvan väestön koulutuksesta.

Kirjoittaja on yliaktuaari Tilastokeskuksen yhteiskuntatilastot-osastolla. Hän työskentelee koulutustilastojen parissa.