Varhaisin tilastomuistoni on 1960-luvun alusta, kun olin kansakoulu­ikäinen. Seisoin serkku­poikani kanssa vasta­valmistuneen kolmos­tien ylittävällä sillalla Hyvinkäällä. Seurasimme ohi­kulkevia autoja, jotka olivat matkalla Helsinkiin, oli Eläin­tarhan ajot.

Serkkupoikani huuteli autojen merkkejä, ja minä tein pahville tukki­miehen kirjan­pitoa niistä. Kyseessä oli siis yksin­kertainen otos­tutkimus auto­merkkien yleisyydestä Suomen maan­teillä.

Tilastokeskukseen pääsin töihin 1. loka­kuuta 1979 osa-aikaiseksi virasto­työntekijäksi aktuaarin nimikkeellä tulonjako­tilastoon, työllistämis­rahoilla. Myös siihen aikaan esiintyi akateemista työttömyyttä.

Olin valmistunut joulukuussa 1978 valtio­tieteen maisteriksi Helsingin yli­opistosta pää­aineena kansantalous­tiede. Vuoden 1979 mittaan tilapäis­töistä ansaitut rahat alkoivat loppua, ja oli hakeuduttava koulutusta vastaaviin töihin. Kun kerroin äidille, mihin olin päässyt töihin, hän totesi: ”nyt olet oikeassa paikassa”.

Puolen vuoden jälkeen pääsin koko­aikaiseksi aktuaariksi palkka­tilastoihin. Vuoden 1981 alusta siirryin kansan­talouden tilin­pitoon. Työ­haastattelussa kysyttiin, mikä on huolto­tase.

Minulla ei ollut aavistustakaan, sopersin jotakin viennistä ja tuonnista. Siitä huolimatta minut valittiin. Ehkä se riitti, että lupasin tehdä työni.

Ensimmäinen tehtäväni oli laskea voittoa tavoittelemattomia yhteisöjä. Silloin tehtiin lääni­tilinpitoa eli nykyisen aluetilin­pidon edeltäjää. Jaoin voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen lukuja läänien kesken erilaisilla kriteereillä.

Välillä piti käyttää mieli­kuvitusta, koska ei ollut nykyisen kaltaisia rekisteri­tietoja. Kun ammatti­liittojen toiminta piti jakaa läänien kesken, soittelin ja pyysin niiden sisäisiä puhelin­luetteloita. Laskin niistä, missä lääneissä toimitsijoiden työ­paikat sijaitsivat. Samassa suhteessa sitten jaettiin palkat ja työllisyys läänien kesken. Itse laskelmat toteutettiin Texas-merkkisillä laskimilla.

Voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen jälkeen laskin muun muassa talon­rakentamista, asumista ja kiinteistö­palveluita sekä ulkomaat-sektoria eli vaihto­tasetta. Siihen liittyen olin vuonna 1987 pari kuukautta Suomen Pankissa tutustumassa vaihto­taseen laskentaan siellä. Samalla sain seurata ulko­maisten pääoma­liikkeitten vapauttamista, millä oli oma osuutensa myöhempään lamaan.

Vuonna 1989 siirryin neljännesvuosi­tilinpitoon eli varttiin. Pian elettiin 90-luvun alun suurta lamaa ja käänteen merkkejä seurattiin tiiviisti. Tilasto oli suurennus­lasin alla. Sisäpiiri­säädökset eivät olleet vielä voimassa ja tieto tulevista julkistus­teksteistä kantautui aina pää­ministerille asti.

Vuonna 1995 tuli kutsu vuosi­tilinpidon laskennan vetäjäksi. Siinä ohessa laskin aluksi myös koti­talouksien sektori­tilejä. Vuosi­laskennan vetäjänä eli laadun valvojana toiminkin sitten 20 vuotta.

Olen oppinut, että tilin­pidossa on kolme tärkeää talous­luokitusta: tuote­luokitus, sektori­luokitus ja toimiala­luokitus ja nimen­omaan tässä järjestyksessä.

Tuoteluokitus on tärkein. Se kertoo, mitä taloudessa tuotetaan ja kuinka paljon. Sitähän talous on, tavaroiden ja palveluiden tuottamista ja kuluttamista.

Sektoriluokitus ja toimiala­luokitus kertovat vain, missä tuotanto tapahtuu.

Sektoriluokitus jakaa talouden päätöksenteko­yksiköihin ja kertoo lähinnä, onko tuottaja yksityinen vai julkinen sektori.

Toimialaluokitus kertoo, millä toimi­alalla tuotanto tapahtuu.

Olen oppinut, että desimaaleilla ei ole juuri merkitystä. Useimmat tunnus­luvut voitaisiin huoletta pyöristää lähimpään kokonais­lukuun. Desimaalit mahtuvat virhe­marginaalin sisään.

Olen oppinut, että jos jokin luku näyttää väärältä, se on myös väärä – melkein aina.

Olen oppinut, että kaikkein huonoin perustelu jollekin luvulle on sanoa, että laskenta­menetelmäni tuotti tämän tuloksen.

Olen oppinut, että käypä­hintaiset luvut ovat kaikkein tärkeimmät.

Toki tarvitsemme tietoja brutto­kansantuotteen volyymin kasvusta tai koti­talouksien reaali­tuloista. Mutta esimerkiksi viennin volyymi­kasvu ei paljon ilahduta, jos samaan aikaan vienti­hinnat laskevat. Olennaista on, paljonko kansan­talous saa käypä­hintaisia vienti­tuloja.

Ja eri toimialojen vaikutus talouden kasvuun pitäisi oikeastaan laskea käypä­hintaisten tietojen pohjalta, koska toimi­alat ovat keskenään vertailu­kelpoisia vain käyvin hinnoin.

Ylipäänsä taloudessa kaikki talous­toimet suoritetaan vain käyvin hinnoin. Eli kuten joku joskus tiivisti: ”Only real prices are current prices.”

Vielä toivon, että ihmis­kunta ja yhteis­kunta oppisivat, että talous on ihmistä varten eikä ihminen taloutta varten. Ja että oppisimme, että tuotanto ja kulutus on sopeutettava luonnon määrittämiin reunaehtoihin.

On monta hyvää syytä jäädä ajoissa eläkkeelle. Ensinnäkin, saadaan nuorille töitä, kun vanhat väistyvät.

Toiseksi, saamme ylisuuret eläke­rahastomme siihen käyttöön, mihin ne on tarkoitettu eli eläkkeiden maksuun.

On myös muita syitä jäädä juuri nyt eläkkeelle. Kunto­sali meni remonttiin, jumppa­ryhmä lopetti. Uusissa työ­tiloissa ei ole edes omaa työ­pistettä vaan se pitää etsiä joka aamu. Olen sitä mieltä, että omaa työ­huonetta ei voita mikään.

Yksi elämänvaihe on nyt takana ja toinen alkamassa. Tilastoja tulen aina seuraamaan ja niitä käyttämään, ehkä tekemäänkin jossakin muodossa.

Kirjoitus on lyhennetty kansantulolaskennan asian­tuntijan läksiäis­puheesta Tilasto­keskuksessa 1.3.2018. Olli Savela jatkaa kirjoittamista Tieto&trendit-alustalla.