Vanhan sanonnan mukaan aika on rahaa.

Raha puolestaan on velkaa, sanovat asiaa pohtineet. Raha on ikään kuin kirjanpitoa kaikkien velkojen vyyhdistä, kirjanpitoa joka vapauttaa meidät vaihtokaupan käymisen vaikeuksista.

Ja niinhän se on. Voin periä tililläni olevan satasen pankilta. Sillä satasella voin sitten periä saataviani muulta maailmalta, ostaa haluamiani tuotteita tai palveluita. Minun ei tarvitse vaihtaa ojankaivamistani vaikkapa bussilippuun, kiitos rahan. Töitä kuitenkin on paiskittava.

Raha on vaihdon väline. Ja koska vaihto tapahtuu luotolla, raha on myös luottamusta.

Sillä hetkellä kun lakkaamme luottamasta rahan arvoon, se menettää arvoaan toimia vaihdon välineenä. Raha alkaa silloin olla kuin velkakirja kaverille, josta tiedämme ettei siltä mitään saa perittyä. Paitsi jos tyhjätaskulle löytyy työtä.

Sanotaan myös, että aika on harhaa. Että aika venyy.

Mitä nyt siis tapahtuu, kun otamme suunnattomia velkoja valtiona selvitäksemme kriisistä? Tilastokeskuksen juuri julkistetut tiedot kertovat julkisyhteisöjen velan nousseen 163,4 miljardiin euroon ja kasvaneen hiuksia nostattavalla 17,7 miljardilla viime vuoden puolivälistä.

Pelaamme nyt aikaa, niin kuin joukkue joka koettaa varjella tulosta taululla. Se on vaikeaa, vaarallistakin.

Yksilön aika loppuu kerran, ja siihen mennessä velat pitäisi olla maksettu. Pankki ainakin toivoo niin.

Toisin kuin ihminen, jonka päivät ovat luetut, valtio voi periaatteessa maksaa aina vanhat velat uusilla. Se mahdollistaa ajan kanssa pelaamisen meille, jotka yhdessä tulevien polvien kanssa muodostamme yhteiskunnan.

Mutta koska aika = rahaa = luottoa, ajan venyttämiselläkin on rajansa jota ei pidä ylittää. Viimeiseen asti on vaalittava luottamusta. Luottamusta siihen että ajan myötä saamme aikaan tuotteita ja palveluita kaikkien näiden velkakirjojemme katteeksi. 

Luottamusta voi horjuttaa soittelemalla turhan päiten hälytys­kelloja tuhoisasta velkaantumisesta. Joko siksi ettei ymmärrä rahan ja ajan ja luoton luonnetta. Tai poliittisista syistä.

Mutta tietenkin luotto voi murentua myös tosiasiallisista syistä. Siksi että aikaa ja velkaa ja sen katteeksi tulevaisuudessa paiskittavaa työtä yhdistävä säie katkeaa. 

Säiettä voi kutsua vaikka uskoksi, jonka Isossa Kirjassa sanotaan olevan "sen todellisuutta mitä toivotaan, sen näkemistä mitä ei nähdä".

Nyt tarvitaan toivoa ja näkökykyä. Jos velkaantumisella voidaan rakentaa tulevaisuuden uskoa, sillä voidaan velka myös hoitaa.

Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja.