Koronatilanne on valitettavasti jälleen pahentunut monissa maissa: meilläkin rokottamattomat kuormittavat teho-osastoja aiheuttaen hoitovelkaa ja kasvattaen sosiaalista velkaa. Mikä rooli salaliittoteorioilla on rokotekeskustelussa? Mistä nuo teoriat oikein kumpuavat? Ja mitä niille voisi tehdä?

Vastauksia voi etsiä Juha Räikän alkukesästä ilmestyneestä teoksesta ”Salaliittoteorioiden filosofia – Temppeliherroista liskoihmisiin. Räikkä toimii Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professorina, ja teos perustuu vuosina 2009–2020 filosofian aikakauslehdissä ja salaliittoteorioita koskevissa tieteellisissä teoksissa julkaistuihin artikkeleihin.

Räikkä pureskelee kirjassaan salaliittoteorioiden taustoja ja syitä pala palalta sekä perkaa niihin kietoutuvia filosofisia kysymyksiä. Kirjassa pureudutaan myös eettisiin kysymyksiin, kuten siihen, missä mielessä epäluuloja ruokkivat ihmiset ovat vastuussa toiminnastaan. Lisäksi pohditaan, pitäisikö niille tehdä jotain.

Salaliittoteoriat Räikkä määrittelee jonkin asian selityksiksi, joissa viitataan salaliittoon ilman kunnollisia perusteita ja todisteita. ”Useimmiten selitys on ristiriidassa tietoa tuottavien ja jakavien tahojen, kuten median, yleisesti hyväksymän näkemyksen kanssa”.

Jos siis olet törmännyt somen rokotuskeskusteluissa väitteeseen, jonka mukaan ”rokotteet aiheuttavat tappavia sairauksia mutta terveysviranomaiset ja kansainvälisesti tunnustetut tutkijat salaavat tai yrittävät salata asian”, on silmiisi osunut salaliittoteoria.

Usein salaliittoteoriat kumpuavat Räikän mukaan epäilystä. Kansalaisten kriittiseksi kasvattamisella ei pyritä epäluottamuksen lisäämiseen, vaan osa kriittistä arvostelukykyä on päinvastoin juuri valmius lähdekritiikkiin. ”Salaliittoteoreetikoilta tuo valmius näyttää puuttuvan”.

Räikkä muistuttaa, miksi tietoa tuottavien instituutioiden julkisiin, vakiintuneisiin ja pitkälti yksimielisiin käsityksiin on perusteltua luottaa. Luottamusolettaman perusteella ”tiedollisten auktoriteettien jokseenkin yksimielisiin väitteisiin on niiden aiemman luotettavuuden vuoksi järkevää luottaa edelleen, ellei ole esitetty perustetta, joka osoittaa luottamuksen virheelliseksi jonkin yksittäisen väitteen tai selityksen osalta.”

Tiede on ainaista epäilyä ja virheet osa tieteen arkea. ”Silti pitkäkään epäonnistumisten luettelo ei osoittaisi, ettei lähtökohtainen luottamus ole järkevin ratkaisu.” Vaihtoehtona on epäillä kaikkea, mitä emme osaa itse tarkistaa. Tällöin tietomäärämme romahtaisi totaalisesti.

Luottamuksen perustana on muun muassa ”käsitys tietoa tuottavan tahon hyväntahtoisuudesta” – luottamus edellyttää samaistumispintaa. Yleisesti ottaen ihmiset luottavat niihin tietolähteisiin, jotka jakavat useita uskomuksia heidän kanssaan.   

Räikkä jakaa teoriat kuuteen ryhmään: teorioihin, joita kehitetään tai joita jaetaan 1) huumorin vuoksi, 2) rahan takia, 3) oman nahan pelastamiseksi, 4) propagandan takia, 5) päätöksenteon hankaloittamiseksi ja 6) oikeiden salaliittojen suojaamiseksi.   

Jonkin yksittäisen salaliittoteorian moraalinen ongelmallisuus riippuu teorian sisällöstä, seurauksista ja motiiveista. Salaliittoteoria jonka mukaan The Doorsin laulaja Jim Morrison lavasti kuolemansa ei siten ole erityisen tuomittava.

Osalla salaliittoteorioista on kielteisiä vaikutuksia. Rokotesalaliittoteorioita koskevien tutkimusten perusteella niiden kannattaminen ennustaa rokottamisesta pidättäytymistä, mikä laumasuojan laskiessa aiheuttaa kansanterveydellisen uhan. Myös väkivaltaa lietsovia QAnonin kaltaisia esimerkkejä löytyy.

Ilmastodenialististen väitteiden tavoitteena on vaikeuttaa ilmastopolitiikkaa; taustalla vaikuttaa mm. öljyteollisuus.Salaliittoteoriat ovat tällöin osa suurempaa, huhupuheiden ja disinformaation rinnalla hämmennykseen tähtäävää kokonaisuutta.

Jotkut teoriat lisäävät yhteiskunnan kahtiajakoa ja vähentävät luottamusta demokratiaan, viranomaisiin ja lopulta toisiimme. Ikävä piirre on myös se, että salaliittoteorioilla on valeuutisten ja vihapuheen ohessa usein merkittävä rooli yleisen ”jahtimentaliteetin” edistämisessä. Salaliittoteorioiden myönteisistä seurauksista, kuten virallisten totuuksien terävöitymisestä, ei sitä vastoin juuri ole näyttöä.

Kaikkiin salaliittoteorioihin liittyy yleinen moraalinen ongelma: ne voidaan nähdä ”pieninä askelina kohti epäluottamuksen maailmaa".

Tuskin haluamme suunnata kohti yhteiskuntaa, jossa ei voi tietää, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. ”Elämä niissä ei ole niin hyvää kuin yhteisöissä, joissa rationaalisia suunnitelmia toi tehdä ilman vakavaa epäilyä siitä, että keskeiset tietoa tuottavat tahot eivät osaa tai halua puhua totta”. Näitäkin esimerkkejä maailmalta löytyy, kuten Räikkä muistuttaa.

Mitä salaliittoteorioiden kannattajista sitten tulisi ajatella?

Usein heidät nähdään ihmisinä, jotka ovat omaksuneet ”valtavan määrän virheellisiä uskomuksia asioista, joiden luulisi olevan kaikkien tiedossa”. Yleisesti ottaen Räikkä pitää tätä tulkintaa harhaanjohtavana. Salaliittoteorioiden kannattaminen esimerkiksi jakamalla niistä kertovia sivustoja eteenpäin ei edellytä teorioihin uskomista.

Lisäksi salaliittoteorioita kehitellään ja levitetään kaikenlaisista syistä – kuten edellä kuvatuista erilaisista poliittisista ja taloudellisista syistä. Tutkimuksiin, joissa paljastetaan, että niin ja niin suuri määrä ’uskoo’ siihen ja siihen salaliittoteoriaan tietyssä maassa tulisikin Räikän mielestä suhtautua varauksella.

Me kaikki altistumme kognitiivisille vinoutumille, joita kirjassa myös kuvataan, mutta vain jotkut ihmiset kannattavat salaliittoteorioita. Vinoutumat lisäämät teorioiden kannatusta, mutta taustalla on Räikän mukaan muutakin: ”Yksilön näkökulmasta salaliittoon voi olla järkevää uskoa, jos on omaksunut käsityksen tieteellisten auktoriteettien ja sen kanssa juonittelevan eliitin epäluotettavuudesta”.

Taipumus kannattaa salaliittoteorioita korreloi empiiristen tutkimusten perusteella muun muassa työttömyyden ja huono-osaisuuden kanssa. Salaliittoteorioita kannattavatkin usein syrjäytyneet, joilla luottamus poliittiseen, taloudelliseen ja tiedolliseen eliittiin on heikkoa. Usein mukana on myös ääri-ideologioita ja yleistä yhteiskuntakritiikkiä.

Kovin stereotyyppisen kuvan piirtäminen ei silti ole järkevää; salaliittoteorioiden kannattajia on kaikenlaisissa ihmisryhmissä.  

Uskomisen sijaan monet ihmiset ovat Räikän mukaan ennemminkin huolissaan. Salaliittoteoriat ovat keino tuoda huolen aiheita tai tärkeäksi koettuja teemoja esiin tyyliin ”nyt rokoteturvallisuudesta ainakin puhutaan.”

Erilaiset koronaan liittyvät salaliittoteoriat – joita tarkastellaan lyhyesti teoksen lopussa – heijastelevat Räikän mukaan tiivistetysti salaliittoteorioiden kehittelyn tavanomaista piirrettä, jonka mukaan ”yksilö voisi nojatuolissa istuen ratkaista ongelmia, joiden selvittäminen on hankalaa jopa asiantuntijaryhmälle”.

Mitä salaliittoteorioille pitäisi oikein tehdä? Räikkä puolustaa valinnanvapauteen keskittyvää oikeusyhteiskuntaa: salaliittoteorioita ei kannata kieltää mutta ei noin vain hyväksyäkään. Yksittäisen lääkkeen löytymistä kirjassa pidetään ymmärrettävästi epätodennäköisenä sisältöjen ja motiivien kirjon vuoksi.

Räikkä ehdottaa salaliittokeskustelun ja -epäilyjen sisällyttämistä osaksi valtamedian käsittelyä. ”Salaliittoteorioista tulisi vähemmän jännittäviä, jos niistä puhuttaisiin mediassa ja blogeissa samaan arkiseen sävyyn kuin vaikkapa korruptiosta ja perheväkivallasta”.

Luottamusta tieteeseen voisi lisätä tiedontuottamisen avoimuus. Ja osana mediakasvatusta kritiikin ulottaminen koskemaan kattavammin myös lähteitä. On syytä erottaa yleinen yhteiskuntakriittinen asenne salaliittoteorioista.

Koska monet salaliittoteoriat syntyvät epäluottamuksesta valtiovaltaa, viranomaisia ja asiantuntijoita kohtaan, myös yhteiskunnallisen luottamuksen lisääminen on osa keinovalikoimaa. Se ei kuitenkaan onnistu pureutumatta Räikän tutkimaan epäluottamuksen taustalta usein löytyvään epäoikeudenmukaisuuden ilmiöön.

Räikkä siteeraakin John Rawlsin teosta Oikeudenmukaisuusteoria (1971) kirjoittaessaan, että oikeudenmukaisuuden tehtävänä on kitkeä ”onnettaren mielivaltaisuudet”.

Vuoden 2020 koronakeväänä monissa maissa juuri mielivaltaisuudet korostuivat ja ”ihmisten kohtalon määräsi lähinnä se, mihin ryhmään he sattuivat kuulumaan”. Tämä oli omiaan kasvattamaan epäluuloa ja vastakkainasettelua.

Salaliittoteorioiden kehittelijöiden ja levittäjien lisäksi moraalinen kollektiivinen vastuu salaliittoteorioista onkin viime kädessä kaikilla yhteiskunnan toimijoilla ja jäsenillä.

Koronapandemialla on ollut laaja-alaisia, globaaleja vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin. Myös Suomessa eri ihmisiä ja ihmisryhmiä on koeteltu eri tavoin aiheuttaen osalle niin taloudellisia tappioita, epävarmuutta, ahdistusta kuin epäoikeudenmukaisuuden kokemusta.

Voimattomuuden tunne on saanut osan vetäytymään uutisten parista, kun ymmärrys viruksesta on muuttunut matkan varrella. Joissakin se on voinut ruokkia epävarmuutta, vaikka muutos on virustaudin kaltaisen ilmiön ytimessä. Edellä mainitut tekijät kyntävät maaperää salaliittoteorioiden leviämiselle. Osa niistä muistuttaa ihmisten kokonaisvaltaiseen ohjailuun pyrkiviä megasalaliittoteorioita, joita Räikkä kirjassaan myös käsittelee.

Miten pysäytämme epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen lisääntymisen: ”Miten vahvistamme ihmisten perusteita luottaa erilaisiin instituutioihin ja tietoa tuottaviin tahoihin? Luottamusta siihen, etteivät nuo tahot kohtele ylimielisesti, jätä ulkopuolelle tai taloudelliseen pulaan…eli synnyttävät vaikutelman, että peli on tasapuolista”.

Entäpä tilastoviranomaisen rooli luottamuksen edistäjänä? 

Avainasemassa ovat tilastotuotantoprosessin läpinäkyvyys, tilastoissa ilmeneviin virheisiin reagointi ja niiden korjaaminen sekä kansalaiskeskusteluun osallistuminen faktatiedolla, esimerkkinä rikosten tilastointia eritellyt blogi toissa viikolta. Keinoihin lukeutuvat myös tilastollisen lukutaidon edistäminen sekä pyrkimys viestinnän selkeyteen ja puhuttelevuuteen.

Viime kädessä luottamuksen rakentuminen nojaa siihen, että välitämme erilaisista yhteiskunnallisista – myös epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen liittyvistä – ilmiöistä luotettavaa ja puolueetonta tietoa.

Kirjoittaja työskentelee Tieto&trendit-toimituksessa erikoistoimittajana.

Ilmoittautuminen nuorille suunnattuun kansainväliseen tilastokisaan, Tilasto-olympialaisiin, käynnistyi viime viikolla Euroopan tilastopäivänä 20.10. Osana Tilastopäivän viestintää #MinäTilastoin somekampanja toi esiin tilastoasiantuntijoita.