Vuoden uutuuskirjojen yhtäaikainen lueskeleminen tuottaa tuommoisia otsikoita. Yöpöydälläni on ollut Kenen joukoissa seisoin (Docendo), Lauri Hokkasen tilitys taistolais­liikkeestä, jonka ”ammatti­vallankumouksellinen” Hokkanen oli 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkupuolelle.

Hokkanen yrittää ymmärtää. Mikä meni isoon joukkoon hyvää tarkoittavia nuoria? Miten 1960-luvun avara­mieliset maailman­parantajat muuttuivat ”maailman­historian suurimman ihmis­teurastamon” dogmaattisiksi äänitorviksi, sen mahdin palvojiksi?

Kirja on paitsi Hokkasen oma tarina, myös laaja kattaus historiaa ja henkilöitä Otto Wille Kuusisesta Bertrand Russelliin. Poukkoilu alkaa pian tuntua perustellulta. Ei näin käsittämätöntä ilmiötä ehkä saakaan yhdellä vedolla haltuun, sitä on lähestyttävä eri kulmista, henkilö­kohtaisesta maailman­historialliseen.

”Suomessa kävi mahdolliseksi yhdistää kansain­välinen nuorisokapina, kommunismi ja Neuvostoliitto yhtenäiseksi ideologiseksi paketiksi”, Hokkanen kirjoittaa.

Neuvostoliiton virallisten tilastojen mukaan maan kokonais­tuotanto kasvoi 125-kertaiseksi 1913–1989. Tiede­akatemian tarkistuksessa kasvu oli vain 7,6-kertainen. ”Näihin megaluokan valheisiin ja niiden jakaantumiseen miljooniin pienempiin valheisiin tukeutuivat kaikki länsimaiden Neuvostoliiton ystävät.”

Hokkanen löytää psykologiseksi taustatekijäksi valheiden uskomiselle pelon. Ydintuhon pelko hallitsi kylmän sodan maailmaa, ja pelko oli kätkeytynyt myös syvälle sodan­käyneiden isien lapsien alitajuntaan.

”Uhkan torjuminen Voimaan liittymällä antaa tunteen vahvuudesta, mutta jättää epäilyn. Näin meille kävi.”

Valheiden ja pelon sijaan tarvitaan tietoa ja toivoa. Yllätyksekseni ammensin kumpaakin toisesta tämän vuoden uutuuskirjasta Kuinka maailma pelastetaan?

Gaudeamuksen Tiedekulmapokkari-sarjan kolmas artikkeli­kokoelma valottaa ilmaston­muutosta ja sen torjumista eri kulmista, lähtien ympäristö­kriisien historiasta ja päätyen ympäristö­politiikkaan ja viestintään.      

Eturivin tutkijoiden artikkelit antavat toki aihetta huoleen, mutta toivoa virittää tieto siitä, että paljon jo tehdäänkin. Artikkeleissa on maallikolle avautuvina annoksina uutta tutkittua tietoa metsien merkityksestä, elonkirjon säilyttämisestä, muovivuorista, ihmiskunnan ravitsemisesta ja energia­järjestelmistä.

Tietenkin pitäisi tehdä enemmän, eikä suuntakaan kaikissa asioissa vielä ole oikea.

Vuonna 1970 maailman materiaalin kulutus oli 26,7 miljardia tonnia. Nyt maailman­talous nielee vuodessa yli sata miljardia tonnia raaka-aineita, joista noin 92 miljardia neitseellisiä mineraaleja, öljyä, metalleja ja biomassaa luonnosta. Loput on kierrätettyä materiaalia.

”Luvut osoittavat, että lineaarisen tuotannon ja kulutuksen polku on nyt kuljettu loppuun ja on pakko vaihtaa reittiä”, kirjoittaa tekniikan tohtori Maija Pohjakallio.

Niin puhuttiin jo 1970-luvulla. ”Tämä maailma, jossa on hirvittävän paljon vääryyttä, epäoikeuden­mukaisuutta, suuruuden­hulluutta, ahneutta, mielipuolisuutta, sotaa ja väkivaltaa, suunnatonta rikkautta ja äärimmäistä kurjuutta, tarjoaa helpoille ratkaisuille monimutkaisiin ongelmiin aina uuden pelikentän”, kirjoittaa Lauri Hokkanen. Kenen joukoissa seisoin -kirjan kiintoisinta antia on analyysi siitä, miten 1960-luvun aito huoli maailman köyhistä muuttui 1970-luvulla muuksi.

Köyhyys ja epäoikeuden­mukaisuus ovat edelleen täällä – pandemian ja kuumenevan ilmaston myötä entistä kärjistyneempinä.

”Ilmastonmuutoksen edetessä globaalin etelän köyhiltä ihmisiltä perään­kuulutetaan kohtuutonta sopeutumista, sitkeyttä ja joustavuutta erilaisien kriisien ja katastrofien keskellä”, kirjoittaa globaalin kehitys­tutkimuksen professori Anja Nygren.

Tiedepokkari tarjoaa ymmärrystä monimutkaisiin ongelmiin – ratkaisujakin, ei helppoja mutta todellisia. Ei ideologisen etujoukon vallankumousta, vaan muutosta, johon tarvitaan kaikki: yhteisöt, yritykset, kansalaiset, poliitikot, valtiovalta. 

Kestävyystieteen instituutin apulais­professori Annukka Vainion artikkeli Miten viestintä voi auttaa ilmastokriisin ratkaisemisessa virittää toiveikkuutta pokkarin päätteeksi. Ilmastonmuutoksen tiedostamisessa ja torjunnassa ei Vainion mukaan ole median niin usein korostamaa vastakkain­asettelua. Tiedeyhteisö on käytännössä yksimielinen ihmisen osuudesta ja kansalaiset entistä valmiimpia tekoihin.

”Olemme matkalla kohti yhteiskuntaa, jossa ilmastokriisi on ratkaistu. Jotta voisimme varustautua matkalle oikein, tarvitsemme nyt kertomuksia siitä, minkälaista polkua tulemme kulkemaan ja minkälaista elämämme on tulevaisuudessa.” 

En enempää yritä vastata helteen pehmittämän pään tuottamaan otsikkoon. Suositan vain kumpaakin kirjaa – yhdessä tai erikseen.

Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja.