Uusliberaalisessa maailman­kuvassa ”julkinen valta on kahlitsemista kaipaava hirviö”, kirjoittaa Sixten Korkman. Markkina­talous taas on ”tehokas ja itseohjautuva sekä vakaa. Poliittisilla interventioilla voidaan vain häiritä sen toimintaa ja aiheuttaa ongelmia.”

Keynesiläisittäin katsottuna puolestaan kapitalismin suurimpia pulmia on taipumus epävakauteen, lamoihin ja joukko­työttömyyteen. ”Etenkin epävakaisuutta synnyttävä ja ruokkiva rahoitus­järjestelmä on tässä näkemyksessä kahlitsemista kaipaava hirviö…”

Korkmanilla on nautittava kyky tiivistää ymmärrettävään muotoon isoja ajatus­rakennelmia. Sitä hän tekee viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Talous ja humanismi. Ekonomistien, aktivistien ja vaali­keskustelijoiden päiden takana häilyviä hirviöitä ja pelastus­suunnitelmia ymmärtää syvemmin kirjan luettuaan. Myös ekono­mystiikan saloja lähestyy valistuneemmin.

Teos on aate- ja talous­historiallinen matka kapitalismin juurille. Johdannoksi kirjoittaja nöyrästi toteaa: ”Olen avoin kritiikille, että käsittelen vaikeita kysymyksiä puutteellisen asian­tuntemuksen pohjalta.”

Alaviitteissäkin on helmiä. Tämä löytyy osiosta Euroopan hyvinvointi­järjestelmien eroista sen mukaan, onko maan keskeinen uskonto ollut katolinen, luterilainen vai reformoitu eli kalvinistinen:

”Etenkin ekonomistien puheet muistuttavatkin kiistatta usein papin saarnaa: kansakuntaa varoitetaan kulkemisesta leveää tuhon tietä sekä varoitetaan ja uhataan, että pelastus on mahdollista vain alistumalla nöyrästi (puhujan esittämiin) kapean tien ja kurinalaisen talous­politiikan vaatimuksiin.”

Aatematka on pohjana Korkmanin omalle pohdiskelulle talouden ja kulttuurin suhteesta sekä erityisesti humanismin, humanististen tieteiden ja taiteiden merkityksestä.

300 vai 3 000 vuotta vanhat juuret?

Matka tarjoaa aineksia erilaisille päätelmille. Korkman itse uskoo, että ihmisarvojen kunnioittaminen perustuu enemmän humanismiin kuin kristin­uskoon.

Valistusaikaan tultaessa hän kuitenkin muistuttaa, ettei 1700-luvulla kyse ollut ”mistään tieteen ja uskonnon välisestä konfliktista tai yksi­oikoisesta vastakkain­asettelusta” ja että ”uuden ajan ajattelijat saattoivat olla kriittisiä kirkkoa kohtaan, mutta he olivat Locken, Smithin ja Kantin tavoin useimmiten uskovaisia”.

”Taloustieteen isä” Adam Smith saa luonnollisesti teoksessa oman lukunsa. Katolinen kirkko oli opettanut, että tavallisen ihmisen tehtävä on tyytyä asemaansa. Voitontavoittelu oli lankeamista ahneuden kuoleman­syntiin.

Renessanssi ja reformaatio ”muuttivat asetelmia työnteolle ja varallisuuden kartuttamiselle myönteisemmiksi, erityisesti kalvinismin ansiosta”. Smithin ajattelu nojaakin jo ”kahteen voimaan: ihmisen itsekkyyteen ja kilpailuun”.       

Oman edun tavoittelu on talouden käyttövoima, mutta pelkkä itsekkyys johtaa siihen, että pyritään hyötymään muiden kustannuksella. Siksi tarvitaan kilpailua vastavoimana kauppiaiden ja käsityöläisten pyrkimykselle sopia hinnoista ja riistää kuluttajia niin. Näin muodostuu Smithin kuuluisa ”näkymätön käsi” ohjaamaan ja tasa­painottamaan taloutta, kysyntää ja tarjontaa.

Ajatusta, että hajautetut markkinat koordinoivat hinta­mekanismin avulla talouden toimintaa, voi pitää koko taloustieteen tärkeimpänä oivalluksena. ”Ihminen on ollut itsekäs koko olemassa­olonsa ajan, mutta Smith esitti ensimmäisen systemaattisen analyysin itsekkyydestä talouden voimana.”

Korkmanin mukaan voi puhua ”hyveellisestä itsekkyydestä – tai ainakin itsekkyys asettuu paljon myönteisempään valoon kuin perinteisessä kristinuskon opetuksessa”.­ 

Smith-luvun lopussa saa tilaa myös suomalainen aatehistorian suurmies Anders Chydenius, markka-aikaan satasen seteliin ansaitusti kuvansa saanut. Maltilliseen tapaansa Korkman ei liioittele vaikkei vähättelekään Chydeniuksen merkitystä. Talous ja humanismi -teokselle ominaiseen tapaan myös henkilö aatteen takana välähtää herkullisesti:  

”Monen muun papin tavoin Chydenius harjoitti ja edisti maataloutta. Monipuolisesti lahjakkaana ihmisenä hän perehtyi ajan lääketieteeseen ja käynnisti Pohjanmaalla rokotukset isorokkoa vastaan sekä teki onnistuneita silmä­leikkauksia. Hänen johdollaan toimi Kokkolassa sen ajan nykymusiikkia esittänyt orkesteri, jossa hän itse soitti huilua.”

Vaan miten on, ovatko hyvän juuret viime vuosisatoina nimenomaan humanismissa – ja paha peräisin jostain muualta? Ja onko humanismi tarpeeksi väkevä voima ihmisestä myöskin lähtöisin olevaa pahaa vastaan?

Yhtä vakuuttavasti voisi väittää, että kestävät arvot humanismin ja valistuksenkin pohjalla tulevat kauempaa. Ja että yksi viime vuosisatojen ongelma länsimaissa on ollut kaiken keskipisteenä oleva ihminen. Eikä saksalainen sivistys­ihanne pidätellyt Schubertia kuuntelevia keskitysleiri­pomoja.

Korkman kallistuu kannalle, joka arvelee hyvän kehityksen varsinaisesti lähteneen muutama sata vuotta sitten liikkeelle valistuksesta ja humanismista. Ne voi yhtä hyvin kuitenkin nähdä juutalais-kristillisen kulttuurin maallistuneina lapsina ja että ihmisen luovuttamaton arvo kasvaa humanismiin tuosta syvemmästä juuresta.  

Jälkimmäisellekin ajatuskannalle Talous ja humanismi -teos tekee kauniisti oikeutta. Palmu­sunnuntain edellä sopinee lainaus:

”Kristinuskon lähtökohdista katsoen voi vain ihmetellä sen sanoman tehoa ja menestystä. Sitä tuskin kukaan osasi ennakoida, eikä sitä ole helppo ymmärtää edes jälkikäteen. Uuden testamentin päähenkilö on aasilla ratsastava puuseppä, joka kantoi erityistä huolta köyhistä sairaista ja sorretuista. Silti hänen innoituksestaan syntynyt ja aluksi vainottu ruohonjuuri­tason liike toteutti pehmeän vallan­kumouksen alhaaltapäin…”  

Näistä voi perustellusti olla montaa mieltä – ja keskustella sivistyneesti. Sitä Sixten Korkman tekee, ja auttaa meitä muitakin siinä.

Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja.