Säätytalon sähköistyessä lueskelen modernin rahateorian (MMT) tunnetuimman puolesta­puhujan Stephanie Keltonin vastikään suomennettua teosta Alijäämä­myytti (Into Kustannus). Ottamatta kantaa teoriaan (siihen ei ekono­mystikon pätevyys riittäisikään), kirja tarjoaa peilaus­pintaa hallitukseen havittelevien jännitteisiin.

Moderni rahateoria ajaa ”kopernikaanista kumousta” valtion­talouden alijäämään suhtautumiseen.

Siis siihen velaksi elämiseen, jolla eduskuntavaalit voitettiin ja jonka pysäyttämiseksi hallitusta nyt muodostetaan.

Keltonin ja kumppaneiden mukaan ”meillä on paljon enemmän mahdollisuuksia hyvinvoinnin kasvattamiseen kuin tiedämmekään”.

Mutta ”sitä ennen meidän on ehdottomasti nähtävä meitä tähän asti pidätelleiden myyttien läpi”.

”Vaarallisin” noista myyteistä on modernien raha­teoreetikkojen mielestä se, että valtion­taloutta olisi hoidettava tolkullisesti kuin kotitaloutta eli suu säkkiä myöten.

Sen sijaan: ”budjetti­alijäämä on miltei aina hyväksi taloudelle” ja meidän pitäisi ”pyrkiä valjastamaan julkinen raha ja suvereeni valuutta palvelemaan talouden tasa­painottamista niin, että vauraus leviää laajalle eikä keskity yhä harvempien käsiin”.

Huomasitte varmaan jujun: ”suvereeni valuutta” on keskeinen elementti amerikkalaisen Keltonin ajattelussa.

”Esittämäni pääperustelut pätevät kaikkiin raha­poliittisesti suvereeneihin maihin, kuten Yhdysvaltoihin, Britanniaan, Japaniin, Australiaan ja Kanadaan. Näissä maissa valtiolla on monopoli laskea liikkeeseen fiat-rahaa eli rahaa, jonka arvo ei perustu mihinkään konkreettiseen hyödykkeeseen.”

Euroalueen valtiot ovat luopuneet juuri tästä oikeudesta; niillä kaikilla on tässä suhteessa vieras valuutta. Ja eurosta irtautuminenhan on toisen tulevan hallitus­puolueen keskeisiä tavoitteita. Tai on ainakin ollut, viime aikoina asiasta ei ole paljon huudeltu. Näinköhän aihe nousee esiin Säätytalolla.

Stephanie Kelton on taloustieteen ja yhteiskunta­politiikan professori New Yorkin Stony Brook -yliopistossa, entinen Yhdysvaltain senaatin budjetti­komitean pää­ekonomisti. Onko hän niin naiivi, että kuvittelee ongelmiemme ratkeavan, kun vain heilautamme taika­sauvaa ja käytämme enemmän rahaa?

Ei sentään. Vaikka valtion budjetille ”ei ole raha­taloudellisia rajoitteita, julkisen vallan todellisille ja toivottaville tekemisille on reaalisia rajoituksia”.

Jokaisella taloudella on Keltonin mukaan oma enimmäis­vauhtinsa, joka riippuu reaalisten tuotanto­resurssien saatavuudesta – teknologian tasosta sekä maan, työvoiman, koneiden ja raaka-aineiden määrästä ja laadusta.

”Jos valtio yrittää pumpata liikaa rahaa jo entuudestaan täyttä vauhtia kirmaavaan talouteen, inflaatio kiihtyy.” Kelton ”erottaa reaaliset rajat kuvitteellisista ja tarpeettomista, itse asetetuista rajoituksista”. Kriitikoiden arvioita löytyy helposti googlaamalla.

Kelton puolestaan esittää purevaa nykymenon arviota: jos halutaan ”tosissaan saada jotain tehdyksi, rahaa on aina”. Sitä riittää pankkien pelastamiseen, hävittäjiin ja oman äänestäjä­kunnan verojen alentamiseen. Miksei rahaa riittäisi ilmaston­muutoksen torjuntaan, koulutukseen ja terveyden­huoltoon?

Voi kysyä ainakin.

Kysymyksiä herättävää on myös nyky­maailman analysointi. Miksei Kreikkaakin velkaantuneempi Japani ole hätätilassa? Koska Japani on velkaa lähinnä omassa valuutassaan omalle keskus­pankilleen. Se voisi Keltonin mukaan heilauttaa taika­sauvaa ja maksaa velan pois – ja olla ”yhdessä yössä” maailman vähiten velkaantunut valtio.

Jos myyttiin perustuvat alijäämä­rajoitteet eivät pidättele raha­teoreetikkoja, eikö mitään rajoja ole setelien painamiselle ja niin oletetusti syntyvälle vauraudelle?

Niin hölmö professori ei ole, eikä teoria tarkoita ilmaisia lounaita. ”Rajat ovat hyvin todellisia, ja niiden huomiotta jättäminen voi aiheuttaa suurta tuhoa. Moderni rahateoria erottaa todelliset rajat itse päättämistämme rajoista, joita meillä on valta muuttaa.”

Keskeinen mittari rajoille on inflaatio. ”Alijäämä todistaa yli varojen elämisestä vain siinä tapauksessa, että se kiihdyttää inflaatiota.”

Tavoitteena on saada käyttöön kansan­talouden reaaliset resurssit, esimerkiksi työvoima. ”Kun siedämme joukko­työttömyyttä, uhraamme sen, mitä olisi voitu tuottaa, jos olisimme valjastaneet käyttöön työtä halunneiden mutta työttömiksi jääneiden ajan ja energian.”

Töitä siis riittäisi niin hinta­kehityksen kuin niiden reaalisten resurssien tilastoijille ja analysoijille.

Hyvinvointia, tuotteita ja palveluja, syntyy vain työllä, ei rahaa painamalla. Eikä se olekaan modernin rahateorian ajatus. Ajatus on saada kaikkien resurssit käyttöön, kun rahapulaan vetoamalla ei voisi puolustaa työttömyyttä. Sille ajatukselle ei olekaan yhtä helppo naureskella kuin seteli­painon pyörittämiselle.  

Voisiko se olla totta, toimia? Hallitus­neuvotteluissa ei kiisteltäisi leikkaus- vaan ensitöiksi kuntoon laitettavista kohteista. Nuorten mielenterveys­työ? Koulutus? TKI? Ja sitten vain seurattaisiin indeksejä, ettei inflaatio lähde laukalle...

Kuten jo myönsin, pätevyyteni ei riitä arvioimaan teorian vahvuuksia ja heikkouksia. Jokin siinä mättää. Mutta niin mättää nyky­menossakin.

Olisihan se jotain, jos Säätytaloa sähköistävä julkisen talouden alijäämä olisikin vain myytti. Josta voisi vapautua suvereenilla valuutalla ja Keltonin taika­sauvalla. Voisiko valta­virran ajattelu olla niin sokeaa? 

Molemmilla puolilla lienee vaara tuijottaa liikaa itse rahaan. Se on kuitenkin vain väline, uskon ja luottamuksen varainen sopimus, kuten taannoin tuli pohdiskeltua.

Vaan onhan raha myös velka­kirjoja, kirjan­pitoa. Eikä sellaisten kanssa pidä pelleillä.

Pohtikoon kukin itse. Pari asiaa kuitenkin kannattaa pitää mielessä Alijäämä­myyttiä lukiessa. Se on kirjoitettu maailmaa hallitsevan dollarin raha­poliittisesti suvereenissa maassa. Ja ennen tämänhetkistä inflaatio­aaltoa. Realiteetit euro-Suomessa nyt ovat toiset.

Se ainakin on varmaa, että hinta­indeksejä laskevan riippumattoman tilasto­laitoksen iso rooli säilyisi, jos siirryttäisiin rohkeasti inflaatio­tulella leikkivään talous­järjestelmään. Rooli varmasti kasvaisikin. Toivoa sopii, ettei sen laitoksen tulevaisuutta vaaranneta Säätytalolla.

Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja.