Säätytalon sähköistyessä lueskelen modernin rahateorian (MMT) tunnetuimman puolestapuhujan Stephanie Keltonin vastikään suomennettua teosta Alijäämämyytti (Into Kustannus). Ottamatta kantaa teoriaan (siihen ei ekonomystikon pätevyys riittäisikään), kirja tarjoaa peilauspintaa hallitukseen havittelevien jännitteisiin.
Moderni rahateoria ajaa ”kopernikaanista kumousta” valtiontalouden alijäämään suhtautumiseen.
Siis siihen velaksi elämiseen, jolla eduskuntavaalit voitettiin ja jonka pysäyttämiseksi hallitusta nyt muodostetaan.
Keltonin ja kumppaneiden mukaan ”meillä on paljon enemmän mahdollisuuksia hyvinvoinnin kasvattamiseen kuin tiedämmekään”.
Mutta ”sitä ennen meidän on ehdottomasti nähtävä meitä tähän asti pidätelleiden myyttien läpi”.
”Vaarallisin” noista myyteistä on modernien rahateoreetikkojen mielestä se, että valtiontaloutta olisi hoidettava tolkullisesti kuin kotitaloutta eli suu säkkiä myöten.
Sen sijaan: ”budjettialijäämä on miltei aina hyväksi taloudelle” ja meidän pitäisi ”pyrkiä valjastamaan julkinen raha ja suvereeni valuutta palvelemaan talouden tasapainottamista niin, että vauraus leviää laajalle eikä keskity yhä harvempien käsiin”.
Huomasitte varmaan jujun: ”suvereeni valuutta” on keskeinen elementti amerikkalaisen Keltonin ajattelussa.
”Esittämäni pääperustelut pätevät kaikkiin rahapoliittisesti suvereeneihin maihin, kuten Yhdysvaltoihin, Britanniaan, Japaniin, Australiaan ja Kanadaan. Näissä maissa valtiolla on monopoli laskea liikkeeseen fiat-rahaa eli rahaa, jonka arvo ei perustu mihinkään konkreettiseen hyödykkeeseen.”
Euroalueen valtiot ovat luopuneet juuri tästä oikeudesta; niillä kaikilla on tässä suhteessa vieras valuutta. Ja eurosta irtautuminenhan on toisen tulevan hallituspuolueen keskeisiä tavoitteita. Tai on ainakin ollut, viime aikoina asiasta ei ole paljon huudeltu. Näinköhän aihe nousee esiin Säätytalolla.
Stephanie Kelton on taloustieteen ja yhteiskuntapolitiikan professori New Yorkin Stony Brook -yliopistossa, entinen Yhdysvaltain senaatin budjettikomitean pääekonomisti. Onko hän niin naiivi, että kuvittelee ongelmiemme ratkeavan, kun vain heilautamme taikasauvaa ja käytämme enemmän rahaa?
Ei sentään. Vaikka valtion budjetille ”ei ole rahataloudellisia rajoitteita, julkisen vallan todellisille ja toivottaville tekemisille on reaalisia rajoituksia”.
Jokaisella taloudella on Keltonin mukaan oma enimmäisvauhtinsa, joka riippuu reaalisten tuotantoresurssien saatavuudesta – teknologian tasosta sekä maan, työvoiman, koneiden ja raaka-aineiden määrästä ja laadusta.
”Jos valtio yrittää pumpata liikaa rahaa jo entuudestaan täyttä vauhtia kirmaavaan talouteen, inflaatio kiihtyy.” Kelton ”erottaa reaaliset rajat kuvitteellisista ja tarpeettomista, itse asetetuista rajoituksista”. Kriitikoiden arvioita löytyy helposti googlaamalla.
Kelton puolestaan esittää purevaa nykymenon arviota: jos halutaan ”tosissaan saada jotain tehdyksi, rahaa on aina”. Sitä riittää pankkien pelastamiseen, hävittäjiin ja oman äänestäjäkunnan verojen alentamiseen. Miksei rahaa riittäisi ilmastonmuutoksen torjuntaan, koulutukseen ja terveydenhuoltoon?
Voi kysyä ainakin.
Kysymyksiä herättävää on myös nykymaailman analysointi. Miksei Kreikkaakin velkaantuneempi Japani ole hätätilassa? Koska Japani on velkaa lähinnä omassa valuutassaan omalle keskuspankilleen. Se voisi Keltonin mukaan heilauttaa taikasauvaa ja maksaa velan pois – ja olla ”yhdessä yössä” maailman vähiten velkaantunut valtio.
Jos myyttiin perustuvat alijäämärajoitteet eivät pidättele rahateoreetikkoja, eikö mitään rajoja ole setelien painamiselle ja niin oletetusti syntyvälle vauraudelle?
Niin hölmö professori ei ole, eikä teoria tarkoita ilmaisia lounaita. ”Rajat ovat hyvin todellisia, ja niiden huomiotta jättäminen voi aiheuttaa suurta tuhoa. Moderni rahateoria erottaa todelliset rajat itse päättämistämme rajoista, joita meillä on valta muuttaa.”
Keskeinen mittari rajoille on inflaatio. ”Alijäämä todistaa yli varojen elämisestä vain siinä tapauksessa, että se kiihdyttää inflaatiota.”
Tavoitteena on saada käyttöön kansantalouden reaaliset resurssit, esimerkiksi työvoima. ”Kun siedämme joukkotyöttömyyttä, uhraamme sen, mitä olisi voitu tuottaa, jos olisimme valjastaneet käyttöön työtä halunneiden mutta työttömiksi jääneiden ajan ja energian.”
Töitä siis riittäisi niin hintakehityksen kuin niiden reaalisten resurssien tilastoijille ja analysoijille.
Hyvinvointia, tuotteita ja palveluja, syntyy vain työllä, ei rahaa painamalla. Eikä se olekaan modernin rahateorian ajatus. Ajatus on saada kaikkien resurssit käyttöön, kun rahapulaan vetoamalla ei voisi puolustaa työttömyyttä. Sille ajatukselle ei olekaan yhtä helppo naureskella kuin setelipainon pyörittämiselle.
Voisiko se olla totta, toimia? Hallitusneuvotteluissa ei kiisteltäisi leikkaus- vaan ensitöiksi kuntoon laitettavista kohteista. Nuorten mielenterveystyö? Koulutus? TKI? Ja sitten vain seurattaisiin indeksejä, ettei inflaatio lähde laukalle...
Kuten jo myönsin, pätevyyteni ei riitä arvioimaan teorian vahvuuksia ja heikkouksia. Jokin siinä mättää. Mutta niin mättää nykymenossakin.
Olisihan se jotain, jos Säätytaloa sähköistävä julkisen talouden alijäämä olisikin vain myytti. Josta voisi vapautua suvereenilla valuutalla ja Keltonin taikasauvalla. Voisiko valtavirran ajattelu olla niin sokeaa?
Molemmilla puolilla lienee vaara tuijottaa liikaa itse rahaan. Se on kuitenkin vain väline, uskon ja luottamuksen varainen sopimus, kuten taannoin tuli pohdiskeltua.
Vaan onhan raha myös velkakirjoja, kirjanpitoa. Eikä sellaisten kanssa pidä pelleillä.
Pohtikoon kukin itse. Pari asiaa kuitenkin kannattaa pitää mielessä Alijäämämyyttiä lukiessa. Se on kirjoitettu maailmaa hallitsevan dollarin rahapoliittisesti suvereenissa maassa. Ja ennen tämänhetkistä inflaatioaaltoa. Realiteetit euro-Suomessa nyt ovat toiset.
Se ainakin on varmaa, että hintaindeksejä laskevan riippumattoman tilastolaitoksen iso rooli säilyisi, jos siirryttäisiin rohkeasti inflaatiotulella leikkivään talousjärjestelmään. Rooli varmasti kasvaisikin. Toivoa sopii, ettei sen laitoksen tulevaisuutta vaaranneta Säätytalolla.
Kirjoittaja on Tieto&trendit-sivuston toimittaja.
Blogikirjoitukset eivät ole Tilastokeskuksen virallisia kannanottoja. Asiantuntijat kirjoittavat omissa nimissään ja vastaavat kukin omista kirjoituksistaan.
