Aikuisuuteen siirtymisen ehdot muuttuvat

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Hanna Sutela on erikoistutkija Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2012

Perheellistyminen on myöhentynyt ympäri Eurooppaa. Kansalliset instituutiot ja kulttuuri asettavat puitteet aikuisuuteen siirtymiselle ja sille, miten nuorten tulevaisuutta koskeva epävarmuus kanavoituu. Nuo puitteet vaihtelevat suuresti eri maissa.

Tulevaisuuden väestönkehitys huolestuttaa Euroopassa: väestö ikääntyy nopeasti, hedelmällisyysluvut ovat monissa maissa alhaisia ja ensisynnytysikä nousussa. Euroopan komission (KOM 2005) mukaan myös syntyvyyden nostaminen on talouskasvun edellytys työelämään osallistumisen kasvattamisen ja maahanmuuton lisäksi. Komission mukaan myöhäinen työelämään siirtyminen, työurien epävakaus, asumiskulujen kalleus sekä perhepoliittisten tukien puute vaikeuttavat perheellistymistä. Komissio vetoaakin yhteisen edun nimissä jäsenmaihin, jotta ne kehittäisivät toimia perheen ja työn yhteensovittamiseksi.

Myös Suomen hallitus totesi tulevaisuusselonteossaan vuonna 2004 (VNK 2004, 35–36), että tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus viivästyttää lasten hankintaa. Selonteon mukaan määräaikaisten työsuhteiden vähentäminen on yksi tehokkaimmista keinoista pitää syntyvyys vähintäänkin nykytasolla sekä alentaa ensisynnytysikää. Nykyinen hallitusohjelma (VNK 2011, 7) toteaa jo suorasanaisesti, että syntyvyyden lisääminen on yksi tapa vaikuttaa julkisen talouden kestävyysvajeeseen.

Ensisynnytysikä yhä nousussa

Perheellistyminen mielletään usein osaksi aikuistumisen asteittaista prosessia, johon tyypillisesti kuuluu muutto vanhempien luota, opiskelu, työmarkkinoille siirtyminen – ja oman perheen perustaminen (Anxo ym. 2010). Maiden välisissä vertailevissa tutkimuksissa on havaittu aikuisuuteen siirtymisen myöhentyneen eri puolilla Eurooppaa. Tämä heijastuu suoraan keskimääräisen ensisynnytysiän nousuun ja sitä kautta myös syntyvyyteen: vaikeudet tulla raskaaksi lisääntyvät iän myötä, ja iäkkäinä esikoislapsensa saaville jää rajallisesti aikaa perhekoon kasvattamiseen.

Euroopassa ensisynnytysiän nousun trendi alkoi Länsi- ja Pohjois-Euroopan maista 1970-luvun alussa, ja suuntaus valtasi 1990-luvun puoliväliin mennessä jo suurimman osan Keski- ja Itä-Eurooppaa. Pitkään jatkunut trendi on nyt alkanut monissa maissa tasoittua. Keskimääräinen ensisynnytysikä ei voikaan nousta loputtomiin, sillä biologia asettaa rajat, ja aina on äitejä, jotka saavat lapset nuorina. (Sobotka 2004.) Suomessa ikä on noussut noin 26 vuodesta vuonna 1985 jo 28,3 vuoteen vuonna 2010. Luku on hieman eurooppalaisen keskitason (EU27-maat 27,8 vuotta vuonna 2008) yläpuolella.

Kokonaishedelmällisyysluku ilmaisee sen, kuinka monta lasta 15–49-vuotias nainen keskimäärin synnyttäisi elämänsä aikana olettaen, että hän synnyttäisi samalla tavoin kuin kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset kyseisen vuoden aikana. Jotta väestön määrä ei laske, olisi lapsia kerryttävä jokaiselle naiselle keskimäärin 2,1 tai enemmän. Tämä nettouusiutumisluku alitettiin useissa teollisuusmaissa jo 1960-luvun puolivälin tienoilla (Van de Kaa 2002), Suomessa ensi kertaa vuonna 1969 (1,94).

Alhaisimmillaan Euroopan kokonaishedelmällisyys oli vuonna 2001, jolloin lukema 1,30 alittui kaikkiaan 15 maassa. Kyse oli kuitenkin osittain lastenhankinnan lykkääntymisestä, ja kokonaishedelmällisyys kääntyi monissa länsimaissa kasvuun vuosituhannen alussa. (Goldstein ym. 2009.) Vuonna 2008 EU27-maiden keskiarvo oli noussut jo 1,60:een, mistä se sittemmin on taas hieman laskenut viimeisimmän taantuman myötä. Alhaisinta hedelmällisyys on Etelä-Euroopan ja Itä-Euroopan maissa sekä Saksassa ja Itävallassa. (Eurostat.)

Suomen kokonaishedelmällisyysluku on Euroopan suurimpia. Vuoden 1973 pohjalukeman 1,50 jälkeen kokonaishedelmällisyyden trendi on meillä ollut pitkällä aikavälillä nouseva. Vuonna 2009 kokonaishedelmällisyys oli 1,86 eli korkeimmillaan sitten vuoden 1969, ja vuonna 2010 jo 1,87. Tätä hieman korkeampia lukuja löytyi vuonna 2009 Ruotsista, Britanniasta, Ranskasta, Norjasta, Islannista ja Irlannista; Islanti ylsi jopa nettouusiutumislukuun. (Eurostat.)

Sivun alkuun

Kulttuuriset ja rakenteelliset tekijät muutosten taustalla

Selityksiä aikuistumisen ja perheellistymisen myöhentymiselle on löydetty niin kulttuurisista kuin rakenteellisistakin tekijöistä. Kulttuurinen näkökulma ammentaa toisen demografisen siirtymän teoriasta (Lesthaeghe & Van de Kaa 1986; Van de Kaa 2002).

Toista ei tietenkään olisi ilman ensimmäistä. Ensimmäisen demografisen siirtymän alku ajoittui länsimaissa 1800-luvun loppupuolelle, kun syntyvyys alkoi laskea muun muassa siksi, että lapsikuolleisuus ja näin ollen myös "varalasten" tarve väheni (ks. Numerot-sivu tässä numerossa). Toisen demografisen siirtymän alku paikallistuu 1960-luvulla alkaneeseen sosiaaliseen muutokseen, joka on tuonut perustavanlaatuisia mullistuksia muun muassa avioliitto- ja perheinstituutioihin. Avioliittoa taloudellista turvaa tarjoavana instituutiona – lasten hankinnan ja kasvattamisen kannalta olennaisena ja pysyvänä järjestelynä – ei koeta yhtä välttämättömäksi kuin ennen. Individualismin yleistymisen myötä miehen ja naisen suhde nähdään pikemminkin vastavuoroisena ja vapaaehtoisena tunnetason sitoutumisena, johon voi kuulua tai olla kuulumatta lapsia. (Emt.)

Vaikka kehityksen taustalla vaikuttavat myös rakenteelliset ja teknologiset muutokset, muun muassa ehkäisymenetelmien kehittyminen, toisen demografisen siirtymän teoria painottaa arvojen ja normien muutoksen keskeisyyttä (emt.). Kun yksilöllistyminen ja valinnanvara elämäntyyleissä ovat kasvaneet, normatiiviset ikärajat ja vahvat rooliodotukset rajoittavat aiempaa vähemmän myös perheellistymiseen liittyviä valintoja (Anxo ym. 2010).

Euroopan komission näkemys perheellistymisen esteistä kuuluu rakenteellisia seikkoja, ennen kaikkea taloudellista epävarmuutta painottaviin lähestymistapoihin. Tämän ajattelutavan mukaan globalisaatio on tuonut yhteiskuntaan uudenlaista rakenteellista epävarmuutta, jolle työmarkkinoille pyrkivät nuoret ovat erityisen alttiita (Mills & Blossfeld 2005; Anxo ym. 2010). Liisa Lähteenmäki (2007, 125–126) kuvaa epävarmuutta jo sukupolvikokemukseksi – Suomessa 1990-luvulla koettu lama toimi tässä asiassa vedenjakajana.

Epävarmuuden yhteys aikuisuuteen siirtymisen viivästymiseen piilee siinä, että epävarmuus tulevasta vaikeuttaa kauaskantoisten päätösten tekoa. Yksilöllistymisen myötä valinnanvapaus on monessa suhteessa kasvanut, mutta nopeasti muuttuvassa maailmassa on yhä vaikeampi ennustaa valintojen seurauksia. Tässä tilanteessa kauaskantoisten päätösten teon lykkäämistä voi pitää jopa rationaalisena strategiana käsitellä tilannetta. (Mills & Blossfeld 2005.) Titta Tuohinen (2010) kirjoittaa suomalaisnuorten valinta-ahdistuksesta, suoranaisesta lamaantumisesta tulevaisuutta – muun muassa opiskelua – koskevien päätösten edessä.

On varmasti totta, että työelämän kasvaneet koulutusvaatimukset vaikuttavat esimerkiksi opiskeluaikojen pidentymiseen. Toisaalta pitkittyvää opiskelua on tulkittu myös nuorten omaksi strategiaksi kohdata työmarkkinoiden kasvanutta epävarmuutta. Äärimmillään sen voi nähdä jopa yhteiskunnan keinoksi "varastoida" muuten työttömäksi joutuvia nuoria. (Mills & Blossfeld 2005.)

Samalla tapaa avoliiton – avioliiton solmimisen sijasta – voi katsoa nuorten rationaaliseksi strategiaksi sopeutua epävarmaan talous- ja työmarkkinatilanteeseen (emt.). Valeria Oppenheimerin (1994, 308) mukaan avoliitto tarjoaa monia avioliiton etuja: Aikaa ja vaivaa ei kulu sopivan kumppanin etsimiseen, mutta selibaatin tai irtosuhteiden haittapuolista ei tarvitse kärsiä. Lisäksi kahden ihmisen resurssien yhdistäminen hyödyttää molempia sekä taloudellisesti että käytännön arkielämässä.

Avoliitossa on kuitenkin Oppenheimerin mukaan myös sinkkuuteen liittyviä etuja kuten se, että siinä ryhdytään harvemmin sellaisiin pitkäaikaisiin taloudellisiin sitoumuksiin, joista olisi myöhemmin hankala irrottautua. Oppenheimer oli ensimmäisiä, joka selitti 1970-luvulta lähtien Yhdysvalloissa kohonneen avioitumisiän miesten lisääntyneellä työmarkkinaepävarmuudella pikemminkin kuin naisten parantuneella koulutustasolla ja lisääntyneellä työhön osallistumisella, kuten siihen asti oli ollut tapana. (Emt.)

Epävarmuus voi johtaa myös lasten hankinnan lykkäämiseen. Mikäpä olisikaan kauaskantoisempi päätös kuin lapsen hankinta, joka merkitsee vähintäänkin parinkymmenen vuoden fyysistä, emotionaalista ja taloudellista sitoutumista?

Epävarmuuden on tosin todettu vaikuttavan syntyvyyteen kaksitahoisesti. Kun nuoret aikuiset yhtäältä haluavat saavuttaa elämäänsä vakautta ja turvallisuutta ennen lasten hankkimista, ja kun vakaan työmarkkina-aseman saavuttaminen on tullut aiempaa hankalammaksi, perheellistyminen lykkääntyy (mm. Mills & Blossfeld 2005; Anxo ym. 2010). Toisaalta erityisesti niiden vähän koulutettujen nuorten naisten, jotka kokevat tulevaisuuden mahdollisuutensa työmarkkinoilla kaikkein epävarmimmiksi, on todettu hankkivan lapsia pikemminkin varhain ja hakevan elämäänsä tällä tavoin edes jotain jatkuvuutta ja mielekkyyttä (mm. Friedman ym. 1994; Crompton 2006).

Sivun alkuun

Kansalliset instituutiot kanavoivat epävarmuuden vaikutuksia

Aikuisuuteen siirtymisen ehdoissa on loppujen lopuksi kyse sekä kulttuurin että rakenteiden yhteisvaikutuksesta, jotka muokkaavat yksilöiden odotuksia ja mahdollisuuksia. Kansalliset erot eivät ole kadonneet globalisaation myötä, vaan institutionaaliset järjestelmät, ennen kaikkea perhe, työmarkkinat, hyvinvointivaltio ja koulutusjärjestelmä, kanavoivat epävarmuuden vaikutuksia eri yhteiskunnissa eri tavoin (Mills & Blossfeld 2005; Anxo ym. 2010). Myös kulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen, miten tulevaisuutta koskevaa epätietoisuutta käsitellään (mm. Bernardi ym. 2008).

Dominique Anxo, Gerhard Bosch ja Jill Rubery (2010) painottavat kaikki elämänvaiheet kattavan hyvinvointivaltion keskeistä roolia yksilöiden elämänkulun mahdollisuuksien ja toteutumisen tasa-arvoisuuden kannalta. Sellaisessa hyvinvointijärjestelmässä, jossa resurssien jakautuminen riippuu perheestä, luokasta tai työllisyyden rakenteista, näihin resursseihin käsiksi pääsy on sattumanvaraisempaa kuin hyvinvointivaltiossa, joka tarjoaa resursseja kaikille universaaleina oikeuksina.

Gösta Esping-Andersenin (1990) klassisessa hyvinvointiregiimi-luokittelussa Suomi kuuluu sosiaalidemokraattiseen regiimin. Meillä vallitsee universaali oikeus sosiaaliturvaan, aktiivinen työmarkkina- ja verotuspolitiikka, täystyöllisyystavoite, suhteellisen pienet tuloerot, yhteiskunnan tuki työn ja perheen yhdistämiselle sekä ainakin periaatteessa sukupuolten tasa-arvo kotona ja työssä. Pohjoismaissa harjoitettu "aktiivinen elämänkulkupolitiikka" (Leisering 2003, sit. Anxo 2010, 60) tukee elämänkulkua poliittishallinnollisin keinoin siinä, missä muun muassa Etelä-Euroopan "rajalliset" tai "passiiviset elämänkulkupolitiikat" jättävät elämänkulun muovautumisen markkinavoimien ja perheen varaan luokkaeroja vahvistaen (Anxo ym. 2010).

Suomessa täysi-ikäiset nuoret tunnustetaan ainakin vanhempiensa luota muuton jälkeen itsenäisiksi aikuisiksi, joita kohtaan vanhemmilla ei ole elatusvelvollisuutta, ja joita yhteiskunta tarvittaessa tukee. Nuoren opiskellessa vanhempien elatusvelvollisuus jatkuu tosin Suomessakin, kunnes nuori täyttää 20 vuotta. Tilanne on kuitenkin tyystin toinen kuin esimerkiksi Italiassa, jossa vanhempien elatusvelvollisuus jatkuu aina siihen asti, kunnes nuori täyttää 26 vuotta tai pidempäänkin, mikäli opiskelut ovat kesken.

Joachim Vogelin (2002) mukaan hyvinvointivaltion institutionaaliset muodot, työmarkkinat ja perhe muodostavatkin Euroopassa erilaisia "siirtymäregiimejä". Tämä käy hyvin ilmi Melinda Millsin ja Hans-Peter Blossfeldin (2005) sekä Anxon ym. (2010) eri maita vertailevissa tutkimuksissa.

Sivun alkuun

Maiden väliset erot kasvussa

Anxo ym. (2010) laskivat yhdeksästä Euroopan maasta sen mediaani-iän, jolloin miehet muuttavat vanhempiensa luota sekä sen mediaani-iän, jolloin naiset saavat ensimmäisen lapsensa. Ruotsissa vanhempain luota muuton mediaani oli miehillä alhaisin (21 v.), mutta ensisynnytysikä naisilla korkein (31 v.). Tämä tarkoittaa keskimäärin varsin pitkää itsenäisen tai lapsettomassa parisuhteessa, usein avoliitossa, elämisen jaksoa.

Italiassa, Kreikassa ja Unkarissa naisten ensisynnytysiän mediaani on sen sijaan vuotta alhaisempi kuin se mediaani, jolloin miehet muuttavat vanhempiensa luota. Koska naiset ovat parisuhteissa puolisoitaan tyypillisesti parisen vuotta nuorempia, tuloksen voi tulkita niin, että vanhempien luota muutetaan vasta siinä vaiheessa, kun perustetaan oma perhe – noin vuotta ennen esikoisen syntymää. Espanjassa kyseiset mediaani-iät ovat molemmat 29 vuotta. Keski-Euroopan maissa Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa sekä Britanniassa miehet ovat tyypillisesti 4–5 vuotta nuorempia kotoa muuttaessaan kuin naiset ensimmäistä kertaa synnyttäessään. Edellisen laskutavan mukaan nuoret miehet ehtivät näissä maissa siis elää noin 6–7 vuotta itsenäisesti tai lapsettomassa parisuhteessa ennen isäksi tuloa.

Toisen demografisen siirtymän teorian mukaisesti avioitumisaste on pitkällä aikavälillä laskenut ja ensimmäisen avioliiton solmimisen ikä on noussut kaikissa teollisuusmaissa viime vuosikymmeninä. Suomessa naiset solmivat ensimmäisen avioliittonsa keskimäärin 30,3- ja miehet 32,6-vuotiaina vuonna 2010, kun vastaavat luvut 1970-luvun alussa olivat noin 23 ja 25 vuotta (Tilastokeskus 2011).

Kehitys avioliittoinstituutioon suhteen ei kuitenkaan ole ollut kaikilta osin niin yhteneväistä kuin hedelmällisyyden väheneminen. Suurimmassa osassa teollisuusmaita avoliitot ja avioliiton ulkopuoliset synnytykset yleistyivät 1980-luvulta 1990-luvulle siirryttäessä, Pohjoismaissa jo aiemminkin, mutta Japanissa ja Etelä-Euroopassa nämä ilmiöt olivat vielä 2000-luvun alussa varsin poikkeuksellisia. (Van de Kaa 2002.)

Nämä kulttuuriset erot avoliittojen hyväksyttävyydessä heijastuvat suoraan myös lapsuudenkodista muuton ikään, kun työmarkkinoiden epävarmuus kasvaa ja asunnon saanti on vaikeaa. Italiassa avioliiton solmiminen on nuorille pareille edelleen periaatteessa ainoa sosiaalisesti hyväksytty tapa asua yhdessä. Niinpä lähtö vanhempien luota ja muuttaminen parisuhteeseen on lykkääntynyt, kun olosuhteet avioliiton solmimiselle eivät tunnu suotuisilta. Pohjoismainen kulttuuri sen sijaan sallii avoliitot, ja kun yhteiskunta vielä tukee nuorten asumista, on avoliittojen solmimisen (ja purkamisen) suhteellinen helppous johtanut Ruotsissa pikemminkin yhteen muuttamisen aikaistumiseen kuin myöhentymiseen. (Anxo ym. 2010.)

Anxon ja kumppaneiden (emt.) mukaan aikuisuuteen siirtymisen ja perheellistymisen erot heijastelevat siis sekä kulttuurisia arvoja ja normeja että institutionaalisia, nuorten itsenäistymistä tukevia rakenteita tai niiden puutetta. Kirjoittajien mukaan Euroopan maitten väliset erot ovat viime aikoina jopa lisääntyneet tavalla, joka ei johdu ideologisista muutoksista vaan lisääntyneestä eriarvoisuudesta resurssien kuten työllistymisen ja asunnon saannin jakautumisessa. Etelä- ja Keski-Euroopan maissa ja Britanniassa nuorten itsenäiseen elämään siirtyminen on yhä enemmän riippuvaista vanhempien tulotasosta, mikä voi johtaa siihen, ettei oman elämän rakentaminen ja perheellistyminen pääse ajoissa alkuun.

Sivun alkuun

Määräaikaisuus viivästyttää perheen perustamista Suomessa

Suomessa ilmainen koulutus ja opintotuki asumislisineen sekä asumistuki-, työmarkkinatuki- ja toimeentulotukijärjestelmä mahdollistavat nuorten varhaisen itsenäistymisen paremmin kuin Keski- tai Etelä-Euroopan maissa. Suomalaiset nuoret muuttavatkin vanhempiensa luota verrattain varhain. Vuonna 1995 kotona asui vajaa puolet 21-vuotiaista suomalaisnuorista, mutta vuonna 2007 enää hieman alle kolmannes (Nikander 2009). Universaali oikeus vähintäänkin minimimääräisiin äitiys-, isyys- ja vanhempainpäivärahoihin sekä kotihoidontuki ja julkinen päivähoito tukevat perheellistymistä jopa epävarmoissa työmarkkinaolosuhteissa.

Nämä seikat ovatkin varmasti vaikuttaneet siihen, että kokonaishedelmällisyys on meillä Euroopan korkeimpia. Kulttuuriset tekijätkin vaikuttavat: suomalaisten ihannelapsiluku on suuri (naiset 2,76, miehet 2,53) verrattuna useimpiin muihin Euroopan maihin (EU25-maissa naiset 2,29, miehet 2,25) (Testa 2006).

Yhteiskunnan tuki ja palvelut lapsiperheille ovat kuitenkin heikentyneet 1990-luvulta lähtien, tuloerot ovat kasvaneet (mm. Salmi ym. 2009), eikä kokemusta työmarkkinoiden epävarmuudesta pidä vähätellä meilläkään. Vaikka kaikki nuoret aikuiset eivät pitäisikään vanhemmuutta henkilökohtaisena riskinä, joka uhkaa vapaan elämän pohjalle rakennettua minuutta, työuraa ja parisuhdetta (Ketokivi 2002), taloudellinen epätietoisuus tulevaisuudesta saa monet nuoret parit aprikoimaan lastenhankinnan ajoitusta.

Nämä seikat käyvät ilmi myös tutkimuksista. Määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevät nuoret aikuiset kertovat lykänneensä lasten hankintaa pysyvissä työsuhteissa työskenteleviä useammin (Sutela 2007), ja lapsettomien määräaikaisten palkansaajien todennäköisyys saada esikoinen lähitulevaisuudessa on pienempi kuin pysyvässä työsuhteessa olevilla myös taustamuuttujien vakioinnin jälkeen (Sutela 2012). Määräaikaisten työsuhteiden enenevä keskittyminen Suomessa juuri synnytysikäisiin naisiin (esim. Pärnänen & Sutela 2009) on näin ollen väestöpoliittinen kysymys. Lisäksi kyse on hyvinvoinnista ja tasa-arvosta. Raija Julkusen (1999) sanoin: oikeutta työhön ja oikeutta perheeseen voi pitää perustavanlaatuisina kansalaisoikeuksina. Voikin kysyä, miten tasa-arvoisia nuoret aikuiset tässä suhteessa keskenään ovat edes meillä Suomessa.

Lähteet:

Anxo, Dominique & Bosch, Gerhard & Rubery, Jill 2010. Shaping the Life Course: A European Perspective. Teoksessa: Dominique Anxo & Gerhard Bosch & Jill Rubery (toim.) The Welfare State And Life Transitions: A European Perspective. Cheltenham: Edward Elgar.

Bernardi, Laura & Kärner, Andreas & von der Lippe, Holger 2008. Job Insecurity and the Timing of Parenthood: A Comparison between Eastern and Western Germany. European Journal of Population 24.

Crompton, Rosemary 2006. Employment and the Family. The Reconfiguration of Work and Family Life in Contemporary Societies. Cambridge: Cambridge University Press.

Eurostat. Satistical database. Population and social conditions. Population. Demography. National data. Fertility. http// www.ec.europa.eu / 23.2.2012

Esping-Andersen, Gösta 1990. The Three Worlds of Welfare Capitalism. Cambridge: Polity Press.

Friedman, Michael & Hechter, Debra & Kazanava, Satoshi 1994. A theory of the value of children. Demography 31.

Goldstein, Joshua R. & Sobotka, Tomás & Jasilione, Aiva 2009. The end of lowest-low fertility? Population and development Review 35.

Julkunen, Raija 1999. European Combinations of Work and Family from the Citizen's Perspective. Teoksessa: Minna Salmi & Johanna Lammi-Taskula (toim) European Diversities: Combining Work and Family in Different Settings of Working Life, Family Life and Culture. Seminar Report. Helsinki: Stakes.

Ketokivi, Kaisa 2002. Vapauden lumo ja vastuun taakka: perheen perustaminen pidentyneen nuoruuden kulttuurissa. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Joulukuu 2002. Helsingin yliopisto. http://ethesis.helsinki.fi

KOM 2005. Komission tiedonanto: Vihreä kirja "Kohti väestörakenteen muutoksia – uusi solidaarisuus sukupolvien välillä". Euroopan yhteisöjen komissio.

Leisering, Lutz 2003. Government and the Life Course. Teoksessa Jeylan T. Mortiner & Michael J. Shanahan (toim.) Handbook of the life course. New York: Kluwer Academic.

Lesthaeghe, Ron & van de Kaa Dirk J. 1986. "Twee demografische transities?" (Two demographic transitions?) Teoksessa Ron Lesthaeghe & Dirk J. van de Kaa (toim.): Bevolking – Groei en Krimp. Mens en Maatschappij. Deventer: Van Loghum Slaterus.

Lähteenmäki, Liisa 2007. Työntekijät ruotuun! Pätkä- ja vuokratyöt palkansaajien moraalisäätelynä. Teoksessa Anu-Hanna Anttila & Anu Suoranta (toim.). Pärjäämisen ajat – horjuvat työt. Jyväskylä: Kopijyvä Oy.

Mills, Melinda & Blossfeld, Hans-Peter 2005. Globalization, Uncertainty and The Early Life Course. A theoretical framework. Teoksessa Hans-Peter Blossfeld & Erik Klijzing & Melinda Mills & Karin Kurz (toim.) Globalization, Uncertainty and Youth in Society. London and New York : Routledge.

Nikander, Timo. 2009. Nuoret muuttavat omilleen yhä nuorempina. Hyvinvointikatsaus 1/2009.

Oppenheimer, Valerie K. 1994. Women's Rising Employment and the Future of the Family in Industrial Societies. Population and Development Review 20.

Pärnänen, Anna & Sutela, Hanna (2009) Tyypillisestä epätyypilliseen? Teoksessa: Anna Pärnänen & Kaisa-Mari Okkonen (toim.) Työelämän suurten muutosten vuosikymmenet. Työmarkkinat 2009. Helsinki: Tilastokeskus.

Salmi, Minna & Sauli, Hannele & Lammi-Taskula, Johanna 2009. Lapsiperheiden toimeentulo. Teoksessa: Johanna Lammi-Taskula & Sakari Karvonen & Salme Ahlström (toim.) Lapsiperheiden hyvinvointi 2009. THL:n Teemajulkaisuja 4/2009. Helsinki: THL.

Sobotka, Tomás 2004. Postponement of Childbearing and Low Fertility in Europe. Väitöskirja. University of Groeningen. http://dissertations.ub.rug.nl/faculties/rw/2004/t.sobotka/

Sutela, Hanna 2007. Työ, hoiva ja perhe. Teoksessa Hanna Sutela & Anna-Maija Lehto (toim.) Tasa-arvo työn takana. Työmarkkinat 2007. Helsinki: Tilastokeskus.

Sutela, Hanna 2012. Määräaikaiset työsuhteet ja perheellistyminen. Julkaisematon väitöskirjakäsikirjoitus.

Testa, Maria Rita 2006. Childbearing preferences and family issues in Europe. Special Eurobarometer 253/Wave 65.1. TNS Opinion & Social. European Commission.

Tilastokeskus 2011. (SVT): Siviilisäädyn muutokset [verkkojulkaisu]. ISSN=1797-6413. 2010. Helsinki: Tilastokeskus. http://www.stat.fi/.20.2.2012

Tuohinen, Titta 2010. Nuorten 'työeetos' – protestanttisesta etiikasta työyhteisön henkeen? Työpoliittinen aikakauskirja 4/2010. Työ- ja elinkeinoministeriö.

Van de Kaa, Dirk J. 2002. The Idea of a Second Demographic Transition in Industrialized Countries. Paper presented at the Sixth Welfare Policy Seminar of the National Institute of Population and Social Security, Tokyo, Japan 29th January 2002. http://www.ipss.go.jp

VNK 2004. Hyvä yhteiskunta kaikenikäisille. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko väestökehityksestä, väestöpolitiikasta ja ikärakenteen muutokseen varautumisesta. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 27/2004. Helsinki: Edita prima Oyj. http//www. vnk.fi

VNK 2011. Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma. Valtioneuvoston kanslia 22.6.2011. http://www.vn.fi

Vogel, Joachim 2002. European Welfare regimes and the transition to adulthood: A comparative and longitudinal perspective. Social Indicators Research 59.

 

Päivitetty 4.6.2012