Kuluttajanäkökulmaa kaivataan – henkilökohtaisen päästökaupan kokeiluista positiivisia kokemuksia
Ihmisen toiminnan aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt edistävät ilmastonmuutosta, jolla on katastrofaaliset seuraukset yhteiskunnalle. Merkittävä ylikulutus aiheuttaa ilmastoa lämmittäviä päästöjä, mutta kuka tästä on vastuussa – tai kuka tulisi asettaa vastuuseen ja miten?
Nykyinen ilmastopolitiikka keskittyy rajoittamaan suuria toimijoita, kuten teollisuuden tuotantolaitoksia sekä sähkön- ja lämmöntuottajia, jotka kuuluvat EU:n päästökaupan piiriin. Tuotantomääriä ohjaa kuitenkin kansalaisten kulutus: mitä enemmän kysyntää, sitä enemmän on hyödykkeitä ja sitä enemmän myös syntyy päästöjä.
Kulutuskäyttäytymisen tehokkaampi ohjaaminen voisikin olla hyödyllinen keino hillitä haitallisia päästöjä ja ilmastonmuutosta.
Päästöjä lasketaan kahdella menetelmällä
Ilmastonmuutoksen hillinnässä olennaista on selvittää, miten suuria päästöt ovat ja mistä ne aiheutuvat. Päästöjen suuruutta ja alkuperää voidaan tarkastella erilaisilla menetelmillä, joista merkittävimmät ovat alueperäinen ja kulutusperäinen päästölaskenta. Ne tarjoavat kaksi erilaista näkökulmaa päästöjen aiheuttajiin.
Suomen virallinen kasvihuonekaasuraportointi suoritetaan Tilastokeskuksessa alueperusteisella menetelmällä. Näin laskettuihin päästöihin sisältyvät maan rajojen sisällä tapahtuvan hyödykkeiden valmistuksen aiheuttamat päästöt, mutta ne eivät kerro, missä kyseisten hyödykkeiden loppukäyttö tapahtuu. Päästöt siis kohdennetaan hyödykkeen, kuten tavaroiden, ruuan ja energian, valmistavalle tuottajalle.
Kulutusperusteisella päästölaskennalla taas voidaan selvittää alueen kotitalouksien ja julkishallinnon kulutuksen hiilijalanjälki. Laskelmiin sisällytetään kotimaan toimintojen päästöt sekä lisätään tuonnin ja vähennetään viennin ympäristövaikutukset. Vientihyödykkeiden päästöjä ei sisällytetä laskelmiin, koska ne kohdennetaan ulkomailla tapahtuvaan kulutukseen.
Kun kuluttaja ostaa tuotteen tai palvelun, kohdentuvat hyödykkeen elinkaaren aikaiset päästöt tuotteen ostavalle kuluttajalle. Näitä päästöjä kutsutaan myös kulutuksen epäsuoriksi päästöiksi. Menetelmä jakaa vastuuta päästöjen tuottamisesta ja kuluttamisen ympäristövaikutuksista myös loppukäyttäjälle.
Mitä tuotanto- ja kulutusperusteinen päästölaskenta kertovat Suomen päästöistä?
Suomen virallisessa kasvihuonekaasuinventaariossa vuosittaiset päästöt lasketaan alueperusteisen laskennan avulla. Päästöjä tarkastellaan Suomessa myös kulutusperusteisesta näkökulmasta: esimerkiksi Suomen ympäristökeskuksen ENVIMAT-tutkimuksessa analysoidaan kotitalouksien ja julkisen kulutuksen elinkaarisia kasvihuonepäästöjä (Suomen ympäristökeskus, 2019a). Kotitalouksien kulutuksen osalta tutkimuksessa on käytetty Tilastokeskuksen kotitalouksien kulutus -tilaston aineistoja.
Viimeisimmän ENVIMAT-tutkimuksen (2019) mukaan vuonna 2015 Suomen alueella muodostuneet viralliset kasvihuonekaasupäästöt olivat 55,2 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia (CO2e). Kulutusperusteisesti mitatut päästöt olivat kuitenkin 73,4 miljoonaa tonnia CO2e eli kolmanneksen (33 %) virallista päästölukemaa suuremmat.
Tilastokeskuksen suorittamassa kasvihuonekaasuinventaariossa päästöt kohdennetaan eri sektoreille. Näin tarkasteltuna suurin osa päästöistä muodostuu energiantuotannossa sekä tuotteiden valmistusprosesseissa.
Kulutusperusteisesta näkökulmasta tarkasteltuna päästöt taas jakautuvat eri tavoin: kotimaan loppukäytön päästöistä eli Suomen hiilijalanjäljestä 66 prosenttia muodostuu kotitalouksien kulutuksesta ja loput 36 prosenttia julkisista hankinnoista (Kuvio 1). (Suomen ympäristökeskus, 2019b).
Eroa näiden kahden laskentamenetelmän välillä on syytä havainnollistaa vielä päästökehitystä tarkastelemalla: vuosina 2000–2016 Suomen alueperäiset päästöt vähenivät 16 prosenttia, mutta kulutusperäisesti lasketut kotitaloussektorin päästöt kasvoivat 12 prosenttia ENVIMAT:n mukaan.
Syynä alueperäisten päästöjen pienenemiseen on esimerkiksi tuotantoteknologioiden ja -prosessien kehitys vähähiilisemmiksi sekä hiili-intensiivisten energialähteiden, kuten turpeen ja hiilenkäytön, väheneminen Suomessa.
Kulutusperäisten päästöjen kasvu taas selittyy kotitalouksien kulutusmenojen kasvulla sekä sillä, että Suomeen tuotavien hyödykkeiden elinkaarenaikaiset päästöt syntyvät ulkomaisissa valmistusketjuissa.
Suomalaiset yritykset myös siirtävät tuotantoaan maihin, joissa tuottaminen on halpaa ja ympäristösääntely heikkoa. Näin syntyvät päästöt eivät sisälly Suomen alueperäiseen laskentaan, sillä päästöt kohdennetaan maalle, jossa tuotanto tapahtuu. Kulutusperäisessä laskennassa nämä päästöt taas kohdennetaan tuotteen ostavalle kuluttajalle ja niitä tarkastellaan osana Suomen loppukäytön hiilijalanjälkeä.
Nämä päästölaskentamenetelmät tuovat esiin kaksi erilaista, joskin yhtä hyödyllistä näkökulmaa ilmastonmuutoskeskusteluun. Alueperusteinen päästötarkastelu havainnollistaa tarpeen tuotannon päästöjä pienentäville teknologisille ratkaisuille.
Kulutusperusteinen tarkastelu taas paljastaa ongelman toisen puolen, johon tulisi kehittää kulutuskäyttäytymistä rajoittavia ratkaisuja. Suomen ilmastopolitiikassa olisikin hyödyllistä käyttää alueperusteisen päästölaskennan rinnalla enemmän myös kulutusperusteista laskentaa.
Kulutuskäyttäytyminen on osa ongelmaa
Suomalaisen keskimääräinen hiilijalanjälki vuonna 2017 oli 10,4 tonnia (IGES ym., 2019). Suomen ilmastostrategiassa kansalaisia kannustetaankin puolittamaan kulutushiilijalanjälki vuoteen 2030 mennessä. Kulutusnäkökulmaa on myös pyritty tuomaan Suomen ilmastopolitiikkaan esimerkiksi taloudellisten ohjauskeinojen, energiatehokkuusstandardien ja kuluttajien informaatio-ohjauksen avulla. (Ympäristöministeriö, 2017.)
Kuluttajien hiilijalanjäljen pienentäminen perustuu kuitenkin pääosin vapaaehtoisten valintojen tekemiseen kuten lentämisen vähentämiseen, kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtymiseen ja julkisen liikenteen käyttämiseen. Vapaaehtoiset ilmastovalinnat kuitenkin tuntuvat kiinnostavan vain osaa kansalaisista ja niiden tekeminen saattaa vielä toistaiseksi olla taloudellisesti kannattamatonta. (Salo et al., 2016).
Tuotannon päästöihin kohdistuvien rajoituksien ja vapaaehtoisuuteen nojaavien ohjauskeinojen rinnalle tarvittaisiinkin jokin poliittinen instrumentti, joka hillitsee nimenomaan haitallista kulutuskäyttäytymistä ja ohjaa kuluttajia valitsemaan vähähiilisempiä tuotteita ja palveluita (Salo et. al., 2016; Suomen ympäristökeskus, 2019).
Pitäisikö kulutusta rajoittaa ohjauskeinon avulla?
Erääksi ohjauskeinoksi on esitetty henkilökohtaista päästökauppainstrumenttia, jonka toimintaperiaatteita ja toteutuskokeiluita tutkin omassa kandidaatintutkielmassani. Kyseisessä päästökauppamekanismissa kulutushyödykkeille asetetaan rahallisen hinnan lisäksi päästöhinta ja kansalaisille jaetaan henkilö- tai kotitalouskohtainen päästöbudjetti, joka kuluu hyödykkeitä ostaessa (Fawcett & Parag, 2010). Päästöbudjetti taas määritetään Pariisin ilmastosopimukseen perustuvien tavoitteiden mukaisesti siten, että se kiristyy vuosittain.
Tällaista päästökauppamekanismia on tutkittu Suomessa 2000-luvun alkupuolella VTT:n ”Climate Bonus” -projektissa. Siinä kokeiluun osallistuneet kotitaloudet pystyivät seuraamaan omien ruokaostostensa, energiankulutuksensa ja liikkumisensa aiheuttamaa hiilijalanjälkeä nettipalvelinsovelluksen avulla.
Esimerkiksi ruuan ostotapahtuman yhteydessä tiedot rekisteröitiin nettipohjaiseen palvelimeen, joka sisälsi tietoa tuotteen elinkaaren aikaisesta hiilijalanjäljestä. Osallistujien palautteen mukaan tällaisen osallistavan systeemin laajemmalla käyttöönotolla olisi merkittävää potentiaalia muuttaa kansalaisten kulutuskäyttäytymistä ilmastoystävällisemmäksi.
Aihe on ajankohtainen Suomessa tälläkin hetkellä, sillä Lahdessa on parhaillaan käynnissä liikkumisen päästöihin kohdistuva Lahden CitiCAP-hanke. Siinä kokeiluun osallistujille asetetaan päästöbudjetti, joka kuluu aina yksityisautoillessa. Omia päästöoikeuksiaan voi myydä ja tarvittaessa ostaa lisää sille tarkoitetulta markkinalta. Ympäristöystävällisestä liikkumisesta, kuten pyöräilystä ja bussimatkustuksesta taas saa bonuspisteitä, jotka oikeuttavat etuuksiin. (Yli-Kaitala, 2019.)
Vastaavanlaisia kokeiluja on tehty myös ulkomailla, ja ne ovat kohdistuneet esimerkiksi asumisen energiankulutuksen päästöjen pienentämiseen. Kokeiluille asetetut päästövähennystavoitteet on usein saavutettu ja osallistujat ovat kokeneet järjestelmän hyödylliseksi oman hiilijalanjäljen pienentämisen kannalta.
Kulutusnäkökulma vahvemmin osaksi ilmastopolitiikkaa
Henkilökohtaisen päästökaupan kokeiluista on saatu positiivisia kokemuksia, mutta instrumentin käyttöönotto kansallisella tasolla on kuitenkin vielä epätodennäköistä. Sen toimintapiirteistä voi kuitenkin ammentaa paljon.
Ensinnäkin on tärkeää tarkastella kansalaisten kulutusperusteista hiilijalanjälkeä, joka muodostuu liikkumisesta (30 %), asumisesta (29 %), ruoasta (19 %) ja muiden hyödykkeiden kulutuksesta (22 %). Oman hiilijalanjäljen puolittaminen saattaa vaatia merkittäviä muutoksia omiin elämäntapoihin. Siksi kansalaisia tulisi ohjeistaa ja ohjata tehokkaammin päästövähennysten tekemiseen. (Ympäristöministeriö, 2017.)
On myös tärkeää huomioida, että kuluttajan toiminnan rajoittaminen kaikilla elämän osa-alueilla ei ole tarkoituksenmukaista: kuluttajille tulisi olla tarjolla asiantuntevaa ohjeistusta ja ilmastoystävällisiä hyödykkeitä, jotta jokaisella on mahdollisuus ottaa käyttöön omaan elämäntyyliin sopivia päästövähennyskeinoja. (Suomen ympäristökeskus, 2019a.)
Kulutusperäisten päästötietojen tuottaminen on vielä melko haasteellista, sillä elinkaari sisältää monta vaihetta, joiden hiilijalanjälki tulisi selvittää. Suuntaa antavaa tietoa hyödykkeiden elinkaaren aikaisesta hiilijalanjäljestä on jo kuitenkin tarjolla esimerkiksi päivittäistavaratalojen sovelluksissa. Tällaista tietoa voisi hyödyntää kulutuskäyttäytymiseen kohdistuvan ohjauskeinon kehittämisessä.
Muitakin olemassa olevia teknologisia ratkaisuja, kuten puhelinsovelluksia ja asuntojen lämmönkäytön monitorointijärjestelmiä, voisi hyödyntää kehittäessä ohjauskeinoa, joka antaa kuluttajille palautetta ja konkreettisia ohjeita oman kulutushiilijalanjäljen pienentämiseen.
Enää ei riitä, että ilmastonmuutoksen hillintään osallistuminen on vapaaehtoinen valinta. Tulisi tehdä poliittisia päätöksiä, jotka osallistavat jokaisen kansalaisen toimimaan ilmaston hyväksi edullisesti ja vaivattomasti: nyt tarvitaan yhteiskunnallista muutosta, jonka seurauksena kulutus pienenee ja myös kuluttajat kantavat vastuunsa ilmastonmuutosta nopeuttavista päästöistä.
Kirjoittaja työskenteli kesällä 2020 korkeakouluharjoittelijana energiatilastoissa ja opiskelee Aalto-yliopistossa vesi- ja ympäristötekniikkaa.
Lähteet:
Afionis, S., Sakai, M., Scott, K., Barrett, J., Gouldson, A. (2017). Consumption-based carbon accounting: does it have a future? WIREs Climate Change. Vol. 8:e438.
Suomen ympäristökeskus. (2019b). Suomen kotitalouksien kulutuksen hiilijalanjälki kasvussa, julkisten hankintojen hiilijalanjälki laskettu ensimmäistä kertaa.
Ympäristöministeriö. (2017). Valtioneuvoston selonteko keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta vuoteen 2030 – Kohti ilmastoviisasta arkea. Helsinki, Suomi: Ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön raportteja 21/2017
Avainsanat:
Miksi tätä sisältöä ei näytetä?
Tämä sisältö ei näy, jos olet estänyt evästeiden käytön. Jos haluat nähdä sisällön, tarkista evästeasetuksesi.