Suomen luonnosta otetaan vuosittain runsaasti uusiutuvia ja uusiutumattomia materiaaleja – vuonna 2021 yhteensä 240 miljoonaa tonnia.

Kokonaisuudessaan materiaalien otto on hieman vähentynyt viime vuosina. Myös tuonnin ja viennin määrät ovat olleet laskussa.

Tämän artikkelisarjan ensimmäisessä osassa lukuja tarkasteltiin eri materiaalien oton sekä tuonnin ja viennin näkökulmasta. Tässä toisessa osassa syvennytään tarkastelemaan materiaali­tilinpidosta johdettuja indikaattoreita sekä mahdollisia syitä havaittujen muutosten taustalla.

Kotimainen materiaalien kulutus huomioi kansainvälisen kaupan

Kotimainen materiaalien kulutus (DMC, Domestic Material Consumption) kuvaa kansantalouden materiaali­kulutuksen kokonais­määrää. Se koostuu kotimaan luonnosta käyttöön otetuista materiaaleista eli kotimaisista suorista panoksista (DE, Domestic Extraction) ja fyysisestä kauppataseesta.

Materiaalien kulutus toimii energian kulutuksen ja useiden ympäristö­ongelmien ajurina. Kansainvälinen luonnonvarapaneeli on arvioinut, että puolet kasvihuonekaasupäästöistä ja 90 prosenttia luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä on peräisin luonnonvarojen käyttöönotosta ja prosessoinnista.

Kotimaista materiaalien kulutusta ei tule sekoittaa loppukulutukseen, joka koostuu kansantalouden kuluttamista lopputuotteista.

Kotimainen materiaalien kulutus sisältää kotimaisten raaka-aineiden osalta kaiken sen materiaalin, joka on jouduttu käyttämään lopputuotteen valmistamiseen, vaikka se ei välttämättä itsessään ole päätynyt lopputuotteeseen saakka.

Esimerkiksi kartonkipakkauksen valmistus sisältää lukuisia sivuvirtoja, kuten nollakuitua, jotka eivät päädy lopulliseen tuotteeseen. Lisäksi pelkkää kartonkipakkausta tarkasteltaessa huomiotta jää sen valmistamiseen ja kuljettamiseen kulunut energia.

Koska kotimainen materiaalien kulutus muodostuu kotimaisista suorista panoksista ja fyysisestä kauppataseesta, erot kotimaisten suorien panosten ja materiaalien kulutuksen välillä syntyvät viennistä ja tuonnista. Jos maa vie jotakin materiaalia enemmän kuin tuo, on fyysinen kauppatase negatiivinen ja kotimainen materiaalien kulutus suoria panoksia alhaisempi.

Suomen fyysinen kauppatase (PTB, Physical Trade Balance) eli tuonnin ja viennin välinen erotus oli vuonna 2021 positiivinen: meille tuotiin 8 miljoonaa tonnia enemmän raaka-aineita ja tuotteita kuin niitä meni vientiin.

Biomassaa lukuun ottamatta Suomi tuo kaikkia muita materiaaleja enemmän kuin vie, ja Suomen kotimainen materiaalien kulutus on pelkkiä suoria panoksia korkeampi.

Väkilukuun suhteutettuna materiaaleja ja energiaa kuluu paljon

Suomi kuluttaa muihin EU-maihin nähden eniten materiaaleja henkeä kohden laskettuna. Vuonna 2021 Suomessa kulutettiin henkeä kohden 44 000 tonnia materiaaleja. Sekä biomassan, metalli­malmien että ei-metallisten mineraalien kulutus on väkilukuun suhteutettuna Suomessa EU:n korkeimpia. Lisäksi energian kulutus asukasta kohden on EU:n suurinta. 

Korkeaa kulutusta selittävät muun muassa maantieteelliset seikat, käyttämiemme luonnonvarojen laatu sekä alkutuotannon rakenne. Materiaalien kulutukseen vaikuttaa lisäksi kansantalouden koko. Vauraat maat kuluttavat yleensä köyhiä maita enemmän materiaaleja: esimerkiksi korkea bruttokansantuote on yhteydessä korkeaan materiaalien kulutukseen henkeä kohden mitattuna.

Kuviossa 1 on esitetty kotimainen materiaalien kulutus materiaali­kategorioittain vuosille 2010–2021. Määrä on kääntynyt laskuun, vuonna 2021 se oli 245 miljoonaa tonnia. Tämä on alhaisin taso edelliseen kolmeen vuoteen.

Vuosi 2018 oli huippuvuosi materiaalien kulutuksen kivutessa 260 miljoonaan tonniin. Alhaisimmillaan kulutus oli vuonna 2015, jolloin määrä laski 217 miljoonaan tonniin. 

Suomessa kulutetaan eniten ei-metallisia mineraaleja, joista suurin osuus on hiekalla ja soralla. Niiden kulutusta selittää rakennus­sektorin suuri koko: sen osuus bruttokansantuotteesta on EU:n korkeimpia.

Suomi on suuri ja harvaan asuttu maa, mikä tutkimusten mukaan kasvattaa erityisesti rakennus­materiaalien, kuten juuri hiekan ja soran kulutusta. Esimerkiksi laajat tieverkostot ja niiden kunnossapito sekä laajat infrahankkeet heijastuvat rakennus­materiaalien kulutukseen. Lisäksi matala väestöntiheys on yhteydessä korkean materiaali-intensiteetin aloihin, kuten kaivos- ja metsäteollisuuteen.

Fossiilisten energiamateriaalien kulutuksessa tuonnin ja viennin merkitys on Suomelle suuri. Vaikka meillä ei ole turpeen lisäksi fossiilista alkutuotantoa, Suomi jalostaa ja vie merkittävän määrän öljytuotteita. Fossiilisten energia­materiaalien kulutus on puolittunut vuodesta 2010. Taustalla vaikuttaa vihreä siirtymä, jossa uusiutuvat energianlähteet ovat vallanneet alaa fossiililista polttoaineilta sähkön tuotannossa.

Hyvinvoinnin ei tulisi kasvaa luonnon­varojen yli­kulutuksen kustannuksella

Kotimainen materiaalien kulutus mittaa absoluuttista materiaalien kulutusta eli sitä, minkä verran luonnonvaroja on otettu käyttöön. Se toimii myös mittarina materiaalien kulutuksen ympäristölle aiheuttamasta rasitteesta, sillä lopulta käytetyt materiaalit päätyvät takaisin luontoon joko jätteenä tai päästöinä tai ne varastoituvat pitkäaikaisesti esimerkiksi infra­struktuuriin.

Luonnonvaroja kulutetaan nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua, minkä lisäksi osa luonnonvaroista on ominaisuuksiltaan uusiutumattomia. Luonnonvarojen ylikulutus aiheuttaa osaltaan luontokatoa, ja fossiilisten polttoaineiden käyttö voimistaa ilmastonmuutosta. Optimaalisessa tilanteessa materiaalit kiertävät taloudessa mahdollisimman pitkään ja tehokkaasti – tämä vähentäisi neitseellisten raaka-aineiden tarvetta.

Jos haluamme saavuttaa luonnonvarojen kulutuksessa ekologisesti kestävän tason, edellytyksenä on talouskasvun ja materiaalien kulutuksen irtikytkentä.

On oleellista erottaa absoluuttinen ja suhteellinen irtikytkentä. Suhteellisessa irtikytkennässä talous kasvaa materiaalien kulutusta nopeammin, kun taas absoluuttisessa irtikytkennässä materiaalien kulutus laskee talouden kasvaessa.

Yksi tapa tarkastella talouskasvun ja materiaalien käytön suhdetta on materiaali-intensiteetti: se kuvaa arvonlisäykseen tarvittavaa materiaali­määrää. Materiaali-intensiteetti voidaan laskea jakamalla materiaalien kulutus bruttokansantuotteella, jolloin saadaan tieto siitä, kuinka paljon materiaaleja on tarvittu arvonlisäyksen tuottamiseksi.

Bruttokansantuote kuvaa kansantalouden tiettynä aikana tuottamien lopputuotteiden rahamääräistä summaa. Suhteuttamalla BKT väkilukuun, voidaan puolestaan tarkastella väestön keskimääräistä kulutusta. Kasvava BKT liitetään usein kasvaneeseen kulutukseen.

Kuviossa 2 on esitetty kotimaisen materiaalien kulutuksen, bruttokansantuotteen, materiaali-intensiteetin sekä väkiluvun kehitys Suomessa vuosille 2010–2021.

Suomen väkiluku on kasvanut kohtalaisen tasaisesti vuodesta 2010. Myös BKT on kasvanut, mutta enemmän vuosittain vaihdellen. Kotimainen materiaalien kulutus on vaihdellut eniten, vuonna 2021 se oli laskusuunnasta huolimatta vielä kuusi prosenttia suurempaa kuin vuonna 2010. Kasvava väkiluku ja BKT ovat perinteisesti toimineet ajureina kasvaneelle materiaalien kulutukselle.

Irtikytkentä edellyttää laskevaa materiaali-intensiteettiä. Arvo on heilunut vuoden 2010 tason ylä- ja alapuolella, ja on nyt lähes viisi prosenttia alhaisempi kuin vuonna 2010. Pienimmillään materiaalien kulutus ja materiaali-intensiteetti kävivät vuonna 2015: tällöin Euroopan velkakriisin vaikutukset alkoivat helpottaa ja BKT lähti kasvuun materiaalien kulutuksen kuitenkin yhä supistuessa. Materiaalien kulutus ylitti vuoden 2010 tason vuonna 2016, nousi huippuunsa 2018 ja on sen jälkeen ollut laskussa.

Aika näyttää, onko Suomi ottamassa askelia kohti irtikytkentää, vai onko vähentynyt materiaalien kulutus vain jälkijättöinen vaikutus koronapandemiasta.

Toistaiseksi vain Iso-Britannia ja Japani ovat onnistuneet absoluuttisessa irtikytkennässä ja tällöinkin tuonnin ja viennin kokonaisvaikutusten huomioimisen myötä irtikytkentä häviää. Tämä johtuu siitä, että Japani ja Iso-Britannia ovat ulkoistaneet materiaali-intensiivistä tuotantoa muihin maihin.

Kotimainen materiaalien kulutus on epäreilu mittari; raaka-aineiden kulutus kohtuullistaa maiden eroja

Vertailtaessa kotimaista materiaalien kulutusta ja siitä johdettuja indikaattoreita, on syytä huomata, että eri materiaalien ja maiden välillä on laadullisia eroja.

Suomi kuluttaa muihin EU-maihin nähden eniten materiaaleja henkeä kohden laskettuna. Meillä käytetään ja tuotetaan paljon puubiomassaa, hiekkaa ja soraa sekä metallimalmeja, jotka ovat kaikki painavia materiaaleja verrattuna moniin muihin tuotteisiin. Lisäksi meillä on paljon alkutuotantoa, kuten kaivos- ja metsäteollisuutta.

Mailla, joilla on runsaasti alkutuotantoa tai muuta materiaali-intensiivistä teollisuutta, on korkeampi materiaalien kulutuksen taso verrattuna maihin, jotka tuovat suuren osan tuotteista ja raaka-aineistaan muualta.

Kotimaiseen materiaalien kulutukseen lasketaan mukaan kaikki alkutuotantoon vaaditut panokset eli ne materiaalit, jotka on tarvittu raaka-aineen tai jalosteen tuottamiseen. Kun materiaalit ja jalosteet viedään ulkomaille, huomioidaan tuonnin ja viennin laskennassa ainoastaan se paino, joka ylittää rajan. Näin ollen tuonnin ja viennin luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia kotimaisen oton kanssa. Pitkälle jalostetut tuotteet ovat huomattavasti alkutuotannon raaka-aineita kevyempiä – esimerkiksi autossa olevat metalli- ja muoviosat ovat niiden valmistamiseen käytettyjä malmeja ja öljyä kevyempiä.

Kotimaisen materiaalin kulutuksen yhtenä ongelmana voidaankin pitää heikkoa vertailukelpoisuutta maiden välillä. Se ei huomioi maantieteellisiä seikkoja, väestöä tai talouden rakennetta. Talouksien, joilla ei ole juurikaan alkutuotantoa ja joiden tuonti on korkealla tasolla, kotimainen materiaalin kulutus on huomattavasti alhaisempi verrattuna sellaisiin talouksiin, kuten Suomi, jolla on merkittävä määrä alkutuotantoa.

Vertailtavuutta voidaan parantaa käyttämällä raaka-aine-ekvivalentti­kertoimia (RME, Raw Material Equivalent). RME-kerroin ottaa huomioon kaiken materiaalin, mitä on tarvittu kunkin tuotteen valmistukseen; sen avulla tuonti ja vienti kyetään muuntamaan paremmin vertailukelpoiseksi kotimaisten suorien panosten kanssa.

Yhdistämällä RME-kertoimilla muunnetut tuonnin ja viennin raaka-aine-ekvivalentit kotimaisiin suoriin panoksiin saadaan kotimainen raaka-aineiden kulutus (RMC, Raw Material Consumption).

RMC on kotimaista materiaalien kulutusta tarkempi kuvaus ympäristöön globaalisti kohdistuvasta rasituksesta, sillä se huomioi kaikki ne materiaalit, jotka on tarvittu tuodun tai viedyn tuotteen valmistukseen. Näin ollen RMC myös mahdollistaa mielekkäämmän vertailun eri valtioiden välillä.

Osa EU-jäsenmaista tuottaa omat RME-kertoimet ja laskee raaka-aineiden kulutuksensa. Eurostat tuottaa RME-kertoimet koko EU:n alueelle ja estimoi raaka-aineiden kulutuksen niille maille, jotka eivät tuota lukuja itse. Eurostatin laskelmat perustuvat Saksan materiaalien kulutukseen ja kauppataseeseen eivätkä siten sovi täysin saumattomasti muiden EU-maiden käyttöön. Lisäksi se, että osa maista on tuottanut lukunsa itse ei tee laskelmista täysin vertailukelpoista.

Kuviossa 3 on esitetty kotimainen raaka-aineiden kulutus henkeä kohden laskettuna EU:ssa vuonna 2019. Eurostatin tietojen mukaan Suomen raaka-aineiden kulutus oli 162 miljoonaa tonnia, EU:n keskiarvon ollessa 239 miljoonaa tonnia. Vaikka Suomen raaka-aineiden kulutus on alle EU-keskiarvon, henkeä kohden mitattuna Suomen raaka-aineiden kulutus on EU:n korkein. Valtioiden väliset erot ovat kuitenkin maltillisemmat kuin verrattaessa kotimaista materiaalien kulutusta.

Tarkasteltaessa RMC:n kehitystä on huomioitavaa, että Suomen raaka-aineiden kulutus vähentynyt selvästi verrokkimaita nopeammin. Kuviossa 4 on esitetty RMC:n kehitys EU:ssa, Suomessa ja Ruotsissa vuosina 2010–2019.

Kotimaista raaka-aineiden kulutusta ei mitata Suomessa säännöllisesti, mutta Suomen ympäristökeskus on laskenut RME-kertoimet ja tuottanut RMC-luvut vuosille 2000–2013.

SYKE on yhdessä Tilastokeskuksen kanssa päivittämässä RME-kertoimia, ja kotimaisen raaka-aineiden kulutuksen aikasarja vuosille 2010–2022 on tarkoitus julkaista vuonna 2023. Lukujen avulla saadaan parempi kuva Suomen todellisesta materiaalien kulutuksen kehityksestä ja pystytään myös vastaamaan kiertotalousohjelman seurannan vaatimuksiin.

Viitteitä irtikytkennän alkamisesta vai tilapäisiä tekijöitä?

Absoluuttinen luonnonvarojen kulutus mittaa neitseellisten luonnonvarojen ottoa. Luonnonvarojen kulutus osaltaan vaikuttaa myös ilmaston­muutokseen ja luonnon moni­muotoisuuteen – vaikutukset voivat olla sekä globaaleja että paikallisia. Toisaalta materiaali­tilinpito ei erottele luonnonvarojen oton vaikutusta monimuotoisuuteen.

Materiaalien kulutusta voidaan tarkastella pelkkien absoluuttisten muutosten ohella myös suhteuttamalla luvut esimerkiksi bruttokansantuotteeseen, kuten materiaali-intensiteetissä, tai väkilukuun, joka kuvaa luonnonvarojen vaatimusta henkeä kohden laskettuna.

Suomessa materiaalien kulutus on kääntynyt vuoden 2018 huippuvuoden jälkeen laskuun. Näin lyhyellä jaksolla ei voida tehdä kattavia johtopäätöksiä uudesta trendistä, koska koronapandemialla on ollut vaikutuksensa. Viitteitä kulutuksen vähenemisestä silti on.

Kirjoittajat työskentelevät yli­aktuaareina Tilastokeskuksen ympäristö­tilinpidossa.

Lähteet ja aiheesta muualla:

Eurostat: Material flow accounts and resource productivity. https://ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/index.php?title=Material_flow_accounts_and_resource_productivity#Domestic_extraction_and_physical_trade

Krausmann, F., Schandl, H., Eisenmenger, N., Giljum, S., & Jackson, T. (2017). Material flow accounting: measuring global material use for sustainable development. Annual Review of Environment and Resources, 42, 647-675.

Telega, & Telega, A. (2020). Driving factors of material consumption in European countries - spatial panel data analysis. Journal of Environmental Economics and Policy, 9(3), 269–280. https://doi.org/10.1080/21606544.2019.1675186

The International Resources Panel: Global Resources Outlook. https://www.resourcepanel.org/reports/global-resources-outlook

Weisz, Krausmann, F., Amann, C., Eisenmenger, N., Erb, K.-H., Hubacek, K., & Fischer-Kowalski, M. (2006). The physical economy of the European Union: Cross-country comparison and determinants of material consumption. Ecological Economics, 58(4), 676–698. https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2005.08.016