Mikä laukaisi "luovan tuhon"?

Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ei ole "luovan tuhon" perimmäinen syy. Kumpikin on seurausta siitä, että Suomi avautui poikkeuksellisen voimakkaasti mukaan globalisaatiokehitykseen ja sääntelyn purkamiseen.

Mika Maliranta

TUOTTAVUUTTA vahvistava valikoituminen yritysten ja toimipaikkojen välillä oli verrattain vähäistä Suomen teollisuuden toimialoilla 1980-luvun puoliväliin saakka. Sitten tilanne alkoi asteittain muuttua. "Luova tuho" oli kiihkeimmillään laman alla ja sen aikana. Se hiljeni 1990-luvun puolivälissä. Tärkeä kysymys kuuluu, mikä laukaisi kehitysvaiheen, jota voisi kutsua lievämuotoisen siirtymätalouden vaiheeksi Suomen teollisuudessa? Mitä tapahtui vuoden 1985 tienoilla?

Kauppakorkeakoulun professori Matti Pohjola väitti joitakin vuosia sitten, että Suomen kansantalouden reaalinen suorituskyky oli epäonnistuneen kasvupolitiikan jäljiltä heikko. Varsinkin pääoman käyttö oli tehotonta. Sittemmin Pohjola on arvellut, että rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvun puolivälissä johti "luovaan tuhoon" ja Suomen teollisuuden nousuun tuottavuuden kansainväliseen kärkikastiin.

Selitys kuulostaa uskottavalta. Rahamarkkinoiden vapauttamisen aikataulu käy melko hyvin yhteen "luovan tuhon" käynnistymisen kanssa. Toiseksi, jos ongelmien ydin on ollut tehoton pääoman käyttö, tuntuu luontevalta ajatella, että pääomamarkkinoiden markkinaehtoistuminen käynnisti ongelman korjautumisen.

Selityksessä on kuitenkin muutama ongelma. Miksi rahamarkkinoiden vapauttaminen ei käynnistänyt "luovaa tuhoa" kaikilla toimialoilla, niin kuin voisi odottaa? Esimerkiksi elintarviketeollisuudessa, rakennusaineteollisuudessa ja vähittäiskaupassa kehitys jatkui entiseen jähmeään malliin vielä vuosia.

On tutkimuksellista tietoa siitä, että "luova tuho" ei käynnistynyt Itä-Suomessa. ("Luovan tuhon" esiintymistä Suomen alueilla tarkastellaan myöhemmässä kirjoituksessa.) Kuitenkin myös siellä rahalla on ollut markkinahinta 1980-luvun jälkipuoliskolta alkaen.

Myös Japanissa pääoman tuottavuus on ollut heikko. Siellä rahan hinta on määräytynyt markkinaehtoisesti jo kauan eikä siellä vieläkään ole nähtävissä merkkejä "luovasta tuhosta".

Markkinaehtoisesti toimivat pääomamarkkinat siis eivät ole ainakaan "luovan tuhon" riittävä ehto. Se ei näytä olevan myöskään välttämätön ehto. Joillakin toimialoilla nimittäin esiintyi tuottavuutta vahvistavaa valikoitumista jo ennen rahamarkkinoiden deregulaatiota. Näitä aloja on muun muassa paperiteollisuus ja puutavaran valmistus.

Mitä muuta tapahtui 1980-luvun puolivälissä, mikä voisi selittää "luovan tuhon" käynnistymisen. Kysymystä selviteltiin muutama vuosi sitten Tekesin rahoittamassa tutkimushankkeessa Luova tuho taloudellisen kehityksen lähteenä.

Tuore teoreettinen kirjallisuus korostaa tuotemarkkinoiden kilpailun ja kansainvälisen kaupan vaikutusta "luovaan tuhoon". Sekä tuonti että vienti ovat tärkeitä. Tuonti lisää kilpailua ja on myrkkyä tuottavuuden "akanoille". Vienti tarjoaa tuottavuuden "jyville" mahdollisuuden kasvaa laajoille markkinoille.

Ulkomaankauppa entisen Neuvostoliiton kanssa romahti 1980-luvun puolivälissä. Monet yritykset, joutuivat suuntautumaan kilpailullisesti vaativammille länsimarkkinoille. Myös kansainvälisen kaupan esteitä alettiin purkaa monilla aloilla. Kilpailulainsäädäntöä on kehitetty, ja siksi myös kotimarkkinoilla tilanne on ilmeisesti muuttunut. Kilpailutilanne tuotemarkkinoilla alkoi siis kiristyä monesta syystä.

Asian tutkimisen kannalta on hyödyllistä, että kilpailuympäristö muuttui eri tahtiin eri toimialoilla. Tämä nähdään myös tarkasteltaessa vienti- ja tuontiosuuksia toimialoittain. Altistuminen kansainväliselle kilpailulle lisääntyi muun muassa tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa ja kemian teollisuudessa. Toisilla toimialoilla altistuminen oli ollut suurta jo entuudestaan. Tähän joukkoon kuuluu paperiteollisuus ja metalliteollisuuden toimialat. Joillakin toimialoilla tilanne pysyi vielä silloin melko muuttumattomana. Näitä aloja ovat elintarviketeollisuus ja rakennusaineteollisuus (ei-metallisten mineraalien valmistus). Niissä laajamittainen avautuminen tapahtui noin puolivuosikymmentä myöhemmin. Samalla viiveellä niissä käynnistyi myös "luova tuho".

Analyysi viennin ja tuonnin yhteydestä "luovaan tuhoon" kertoo, että altistuminen kansainväliselle kaupalle on voimistanut pienellä viiveellä tuottavuutta kohottavaa valikoitumista Suomen teollisuuden toimialoilla.

Maa-aineistoihin perustuva tarkastelu kertoo, että tuotemarkkinoita ja yritysten perustamista koskevat erilaiset rajoitukset jähmettävät tuottavuuskasvua. Niissä maissa, joissa on voimakkaimmin edistetty kilpailua erilaisia rajoituksia poistamalla, on koettu voimakkain kokonaistuottavuuden kasvun kiihtyminen. OECD:n tilastotietojen mukaan deregulaatio on ollut hyvin intensiivistä Suomessa vuosina 1975-98. Suomen edellä tässä suhteessa näyttää olevan vain Uusi-Seelanti, Yhdysvallat ja Australia.

Erilaiset käytettävissä olevat indikaattorit kertovat, että 1990-luvun lopun Suomi näyttää kansainvälisessä vertailussa jo varsinaiselta laissez-faire ("antaa mennä") taloudelta. Oheisessa taulukossa on esitetty eräs sangen seikkaperäiseen analyysiin perustuva arvio. Tämän tyyppisten mittausten tulkinnassa on oltava varovainen, mutta mielenkiintoista tietoa ne kuitenkin antavat.

Taloudellisen sääntelyn määrä 1990-luvun lopulla, "laissez-faire" indeks

Lähde: Pryor, F. L. "Quantitative notes on the extent of governmental regulation in various OECD countries". International Journal of Industrial Organization, 20 (2002), 693-714.

Sääntelyn määrä on Suomessa maajoukon neljänneksi vähäisintä. Tässä esitetty kokonaisindeksi kattaa useita osa-alueita. Tuotemarkkinoiden vapaudessa Suomi on myös neljäs, mutta yleisessä taloudellis-hallinnollisessa sääntelyn vähäisyydessä peräti kärkisijalla. Ulkomaisissa suhteissa maiden välinen vaihtelu on yleisesti ottaen vähäistä. Suomi sijoittuu puoleen väliin. Protektionistinen Japani on selvästi aivan hännillä (sijaluku 21). Pääomamarkkinoiden sääntelyn vähäisyydessä Suomi ja Japani molemmat ovat melko korkealla sijalla (sijat 5 ja 6).

Kun tuotemarkkinoiden kilpailu on kireää, korkean tuottavuuden merkitys korostuu. Kilpailullisilla markkinoilla yritys ei voi määrätä tuotteiden tai tuotantopanosten hintaa ja kompensoida näin tehottomuusongelmaa. Kannattavuus on silloin haettava reaalisen kilpailukyvyn, eli tuottavuuden avulla. Kilpailu pakottaa yritykset innovatiivisuuteen. Kuvaan sopii hyvin se, että tutkimus- ja kehitystoiminta on Suomessa lisääntynyt poikkeuksellisen voimakkaasti viimeisen parin kymmenen vuoden aikana.

Avautuminen ei ole merkinnyt vain kaupan esteiden purkua. Tärkeä viimeinen aukaisu oli ulkomaalaisomistuksen vapauttaminen vuonna 1992, joka varmasti antoi vielä jälkipotkua teollisuuden tuottavuusloikalla. Ulkomaalaisomistuksen merkitys lienee kuitenkin vielä tärkeämpi palveluissa, koska niissä kansainvälisen kaupan merkitys on pakostakin vähäisempi. Tutkimustieto kertoo, että vähittäiskaupassa tuottavuutta vahvistava rakennemuutos oli voimakasta vasta 1990-luvun lopulla. Se näyttää myös tuottaneen tulosta. Vuonna 1992 työn tuottavuus oli vain 56 prosenttia Yhdysvaltojen tasosta, mutta 8 vuotta myöhemmin vastaava luku oli jo 74 prosenttia.

Liiketoimintojen ja omistuksen kansainvälistyminen oli tehnyt rahoitusmarkkinoiden säätelyn jo miltei mahdottomaksi 1980-luvulla. Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen oli paljolti pakon sanelema ratkaisu. "Luova tuho" ja rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen ovat siis molemmat olleet suuressa määrässä seurausta siitä, että Suomi avautui poikkeuksellisen voimakkaasti mukaan globalisaatiokehitykseen. Tästä syystä rahoitusmarkkinoiden vapauttamista ei voida pitää "luovan tuhon" perimmäisenä syynä.

Pääomamarkkinat ovat toki tärkeä tekijä. Luovan tuhon "luova" puoli nimittäin vaatii rahoituslähteitä. Toisaalta pääosa tuottavuutta vahvistaneista teollisuuden uusista toimipaikoista on ollut suurten ja keskisuurten yritysten omistuksessa. Ainakin ne saivat rahoitusta jo ennen deregulaatiota, jos eivät muualta, niin ainakin laajenneilta harmaan rahan markkinoilta.

Kirjoittaja kiittää Matti Pohjolaa eri yhteyksissä käydyistä hyödyllisistä keskusteluista, mutta vastaa tietenkin itse omista sanoistaan.

Kirjallisuutta:
Boone, J. (2001), "Intensity of competition and the incentive to innovate". International Journal of Industrial Organization, 19, 705-726.
Maliranta, M. (2002), "From R&D to productivity through micro-level restructuring". Elinkeinoelämän tutkimuslaitos, keskusteluaiheita nro. 829 (http://www.etla.fi/finnish/research/publications/searchengine/pdf/dp/dp795.pdf)
Mankinen, R, P. Rouvinen, ja P. Ylä-Anttila (2002), "Palveluiden tuottavuus - kilpailu ja teknologia muuttavat rakenteita". Elinkeinoelämän tutkimuslaitos, keskusteluaiheita nro. 829 (http://www.etla.fi/finnish/research/publications/searchengine/pdf/dp/dp829.pdf ).
Melitz, M. J. (2002), "The impact of trade on intra-industry reallocations and aggregate industry productivity". NBER Working Paper No. 8881 (ilmestyy myöhemmin Econometrica-lehdessä).
Nicoletti, G., ja S. Scarpetta (2003), "Regulation, productivity and growth. OECD evidence". Economic Policy, Issue 36, April 2003. (http://www.economic-policy.org)
Pohjola, M. (2003), "Elintaso, tuottavuus ja kilpailukyky uudessa taloudessa". Teoksessa Pekkarinen, J. ja Kavonius I.K. (toim), "Suomi, EU ja maailma", Työväen sivistysliitto, 2003, 64-74 (saatavilla Matti Pohjolan kotisivulta http://hkkk.fi/~pohjola/)

Päivitetty 14.11.2003

Lisätietoja:
sähköposti: tietoaika@tilastokeskus.fi