Kulttuuri-indikaattorien politiikkaa

  1. Kulttuuritilastoinnin indikaattorit
  2. Kulttuurin rahoituksen uudet perustelut
  3. Indikaattorien voimalla syrjästä esiin
  4. Tavoitteiden ja mittarien yhteensovittaminen
  5. Virallisen tilaston kehykset
  6. Kulttuuri hyvinvointimittaristoon
  7. Paljon vanhaa mutta jotain uuttakin
  8. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Kirjoittaja: Sari Karttunen on erikoistutkija Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä ja kulttuuripolitiikan dosentti Jyväskylän yliopistossa. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2010.

Nykyisin indikaattorit tunkeutuvat kaikille yhteiskunnan ja ihmiselämän alueille. Kulttuuripolitiikallekaan eivät riitä pelkästään tarjontaa, kävijöitä ja rahoitusta kuvaavat tilastot. Politiikan tueksi olisi kyettävä mittaamaan kulttuurin laajaulotteisia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia.

1990-luvulla liikkeelle lähtenyt kolmas indikaattoriaalto ei osoita laantumisen merkkejä. Parhaillaan keskustellaan syyskuussa 2009 julkaistusta Stiglitzin komitean raportista, jossa tarkastellaan taloudellisen toiminnan ja yhteiskunnallisen edistyksen mittaamista. Euroopan unioni julkisti kuukautta aikaisemmin politiikkapaperin nimeltään BKT ja muut indikaattorit, ja siinäkin käsitellään bruttokansantuotteen täydentämistä ympäristö- ja sosiaali-indikaattoreilla.

Ivar Frønesin mukaan indikaattoreita tarvitaan nopeasti muuttuvien ja monimutkaisten ilmiöiden kuvaamiseen modernissa yhteiskunnassa, jossa edistystä tavoitellaan epävarmuuden ja riskien oloissa. Nykytilan hahmottamiseksi ja tulevaisuuden ennakoimiseksi eivät riitä pelkät tilastot vaan tarvitaan sellaisia järjestelmiä, jotka työstävät ja tiivistävät alati kasvavan tietomäärän poliittisiksi ohjenuoriksi. (Frønes 2007, 6.)

Indikaattoreita tehdään myös kansalaisia varten. OECD:n Istanbulissa vuonna 2007 järjestämässä konferenssissa Measuring and Fostering the Progress of Societies esitettiin julistus, jonka mukaan julkisen vallan toimien läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta edistävä indikaattoripohja tukee demokratiaa ja kansalaisten osallistumista.

Monissa maissa keskeisiä indikaattoreita on saatavilla internetissä; Suomessakin julkaistiin vuoden 2009 lokakuussa sadan yhteiskuntakehitystä kuvaavan indikaattorin kokoelma (findikaattori.fi). Valtioneuvoston kanslia tuotti nämä indikaattorit ministeriöiden ja Tilastokeskuksen kanssa.

Käsittelen artikkelissani indikaattorien laadintaa Tilastokeskuksen kulttuuritilastotyön näkökulmasta. Tätä työtä ohjaa virallisen tilaston normisto, joka korostaa puolueettoman ja monikäyttöisen tiedon tuottamista yhteiskuntakehityksestä. Toiseksi työhön vaikuttaa kulttuuritilastoinnin historiallinen ja toiminnallinen kytkös julkiseen kulttuuripolitiikkaan.

Kulttuuritilastoinnin indikaattorit

Kysymys indikaattoreista ajankohtaistui kaksi vuotta sitten, kun opetusministeriö pyysi Tilastokeskukselta asiantuntija-apua kulttuuripolitiikan "yhteiskunnallisen vaikuttavuuden" mittarien kehittämiseksi. Hankkeen päätavoite oli tuottaa valtiontalouden suunnittelu- ja seurantajärjestelmän edellyttämiä tunnuslukuja. 2000-luvulla uudistetussa tulosohjauksessa yhteiskunnallinen vaikuttavuus viittaa senkaltaisiin laajaulotteisiin tavoitteisiin kuin taloudellinen kasvu ja hyvinvointi.

Kulttuuritilastot ovat Suomessa - kulttuurisosiologisen ja kulttuuripoliittisen tutkimuksen ohella - kulttuuripolitiikan keskeinen tietopohja. Alan sektoritutkimus laajeni merkittävästi 1970-luvulla Kulttuuritoimintakomitean ehdotusten pohjalta.

Tilastokeskus teki kulttuuritilastoja yhteisrahoituksella opetusministeriön kanssa vuoteen 2007 saakka, ja sen jälkeen tilastojen tekoon tarkoitettu määräraha siirrettiin Tilastokeskukselle. Tilastotyön kytkös kulttuuripolitiikkaan on ollut vahva, mutta pyrkimyksenä on ollut tuottaa monikäyttöisiä, useisiin käyttötarkoituksiin soveltuvia tilastotietoja virallisen tilaston periaatteiden mukaisesti.

Indikaattorien tuottaminen on periaatteessa alusta asti kuulunut kulttuuritilastointiin. Samoihin aikoihin kun kulttuuritilastointi niin Suomessa kuin muissakin maissa pantiin alulle, keskusteltiin vilkkaasti sosiaali-indikaattoreista.

Unescon johdolla kehitetyn kulttuuritilastointikehikon ajateltiin olevan YK:n sosiaali- ja väestötilastokehikon osa, ja vastaavalla tavalla kulttuuri-indikaattoreita pidettiin sosiaali-indikaattorien alalajina. Vaativimmillaan indikaattorit ymmärrettiin yhteiskuntaelämän lainalaisuuksia kuvaaviin teoreettisiin malleihin kytkeytyvinä tunnuslukujärjestelminä, joiden avulla kehitystä oli tarkoitus suunnata ja seurata.

Kulttuuritilastointi rakennettiin 1970-luvulla kulttuurin demokratisoimisen ihanteen varaan, ja mahdollisuutta nauttia korkeatasoisesta taiteesta pidettiin jokaisen kansalaisen oikeutena. Tilastojen ja etenkin indikaattoreiden ajateltiin olevan välineitä, joiden avulla kehitystä ohjattiin kulttuurisuunnittelun asettamia päämääriä kohti.

Teoreettisiin malleihin pohjautuvia indikaattoreita ei kulttuurin alueella kuitenkaan pyritty kehittämään, vaan indikaattorien ajateltiin olevan suhde- ja keskiluvuiksi tiivistettyä tilastotietoa. Indikaattorien tuli kuvata kulttuurioloja, määritellä kulttuurisia ongelmia ja osoittaa kehityksen suuntaa.

Myös suomalaisessa kulttuuritilastoinnissa indikaattoreita on pidetty ensisijaisesti vertailuihin soveltuvina aikasarjoina ja suhdelukuina. Niiden sisältö on kytköksissä kulttuuripoliittisiin teemoihin, ja demokratian toteutumisen näkökulma on ollut vahvasti esillä.

Kansalaisten kulttuuriosallistumista on kulttuuritilastoissa tarkasteltu niin iän, sukupuolen, asuinpaikan, koulutuksen kuin sosioekonomisen asemankin mukaan. Kulttuuripolitiikan panoksia on kuvattu lähinnä kulttuuribudjetin ja julkisesti tuetun laitosverkon, ja tuotoksia kulttuuritarjontaa ja kävijämääriä koskevien tietojen avulla.

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 7.6.2010