Äänioikeus on poliittisen kansalaisuuden perusta

  1. Äänioikeuden merkitys
  2. Äänestämättä jättäminen vinouttaa päätöksentekoa
  3. Vaaliosallistumiseen vaikuttavat tekijät
  4. Maiden välillä suuret äänestysaktiivisuuden erot
  5. Vaaliosallistuminen heijastelee yhteiskunnallisia muutoksia

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Kirjoittaja: Hanna Wass on tutkijatohtori Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksessa. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 3/2011.

Äänestysaktiivisuuden vaihtelu on yksi demokratian tilaa kuvaavista indikaattoreista. Äänestämisen tutkimisella saadaan tietoa myös sosiaalisesta eriarvoistumisesta.

Vaalit ovat edustuksellisessa demokratiassa tärkeä linkki kansalaisten ja päätöksentekijöiden välillä. Edustuksellisten instituutioiden muodolliset periaatteet ovat pysyneet samoina aina 1700-luvun lopulta lähtien. Näihin periaatteisiin kuuluu päätöksentekijöiden valitseminen vaaleilla, kansalaisten oikeus keskustella, kommentoida ja esittää vaatimuksia edustajille vaalien välillä – ilman mahdollisuutta antaa hallitukselle laillisesti sitovia ohjeita – sekä valittujen edustajien alistaminen säännöllisesti järjestettäviin vaaleihin. (Manin ym. 1999, 3.) Viimeksi mainittu seikka liittyy edustuksellisen demokratian vastuullisuuden periaatteeseen.

John Locke huomautti jo vuonna 1690, että jokaisella ihmisellä on Jumalan suomat luonnolliset oikeudet elämään, vapauteen ja omaisuuteen. Alistuminen valtion auktoriteettiin on mahdollista vain ihmisten vapaaehtoisesti antamalla suostumuksella. Locke kannatti edustuksellista järjestelmää, koska vaaleissa on mahdollista päästä eroon huonosti toimivista lainsäätäjistä. (Setälä 2003, 24, 67.)

Tarkastelen artikkelissani äänestysaktiivisuuden kansainvälisiä kehitystrendejä ja vaaliosallistumisen kehitystä länsimaissa 1950-luvulta lähtien. Artikkeli pohjautuu väitöstutkimukseeni (Wass 2008).

Äänioikeuden merkitys

Äänioikeus on tärkeimpiä poliittisen kansalaisuuden edellytyksiä. Yhdysvallat oli ensimmäisiä maita, jotka liberalisoivat äänestysoikeutta koskevaa lainsäädäntöään. Vuoteen 1850 mennessä kaikki valkoiset miehet saivat äänioikeuden.

Euroopassa äänioikeutettujen joukko kasvoi hitaammin, koska konservatiivit pitivät työväestön joukkoliikkeitä osin oman asemansa uhkana. Vaikka kasvava työväenliike esittikin vaatimuksia yhtäläisestä äänioikeudesta, yleinen äänioikeus otettiin usein käyttöön vasta jonkin yhteiskunnallisen kriisin seurauksena. Vasta 1900-luvulla koko väestö sai äänioikeuden.

Äänioikeuskamppailuista huolimatta aikaisemmin aliedustetut ryhmät eivät kuitenkaan käyttäneet innokkaimmin äänioikeuttaan. Jo ensimmäisissä empiirisissä vaaliosallistumista koskevissa tutkimuksissa havaittiin, että äänestämisessä on sosioekonomisen aseman mukaisia systemaattisia vinoutumia: parhaiten koulutetut ja varakkaimmat kansalaiset äänestävät aktiivisemmin kuin muut (Lijphart 1997, 1).

Lisäksi nuoret ovat äänestäneet huomattavasti vähäisemmin kuin vanhemmat (esim. Martikainen—Wass 2002). Ryhmien väliset erot ovat vain kasvaneet äänestysaktiivisuuden vähetessä. Edustuslaitos ei ole ulkoiseen vastaavuuteen perustuvan deskriptiivisen edustuksen ihanteen mukaisesti kansa pienoiskoossa: ehdokkaat ovat sekä äänestäjiä paremmin koulutettuja että varakkaampia (Ehdokkaiden... 2011) ja nuoret äänestävät usein itseään vanhempia ehdokkaita (Vaalit... 2005).

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 26.9.2011