Etusivu > Tilastot > Kotitalouksien kulutus > 2012 > Julkisten hyvinvointipalvelujen merkitys kulutusvertailussa

Julkisten hyvinvointipalvelujen merkitys kulutusvertailussa

1. Hyvinvointipalvelujen käyttö osaksi kulutusta

Kotitalouksien tulojen rakennetta ja määrää tilastoidaan yksityiskohtaisella tasolla ja säännöllisesti. Sosiaaliavustusten ja muiden sosiaalisten tulonsiirtojen vaikutuksista kotitalouksien toimeentuloon ja tuloeroihin on siten olemassa hyvin tietoa. Sen sijaan julkisin varoin tuotettujen hyvinvointipalvelujen taloudellisesta merkityksestä kotitalouksille tiedetään vähemmän. Tilastokeskuksen kulutustutkimuksen tiedonkeruun yhteydessä on koottu kattavat tiedot hyvinvointipalvelujen käytöstä ja käyttökustannuksista. Niiden avulla palveluille on laskettu kotitalouskohtainen todelliseen käyttöön perustuva rahallinen arvo. Aineisto mahdollistaa hyvinvointipalvelujen taloudellisen merkityksen tarkastelun eri väestöryhmissä. Edellisen kerran vastaavat laskelmat tehtiin vuosina 1990 ja 2006.

Kun yhteiskunta vastaa tietyistä keskeisistä ja mittavista kustannuksista, kotitalouden varoja vapautuu muuhun kulutukseen. Toisaalta valtio ja kunnat joutuvat keräämään enemmän verotuloja hyvinvointipalvelujen rahoittamiseksi, jolloin kotitalouksien nettotulot pienenevät. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on pidetty tärkeänä, että tulotaso tai sosiaalinen tausta eivät ole este keskeisten hyvinvointipalvelujen kuten koulutus-, terveys- tai päivähoitopalvelujen käytölle.

Palveluista saatavan rahallisen etuuden lukeminen osaksi kotitalouden kulutusta tai tuloja antaa kokonaisvaltaisemman kuvan kotitalouksien todellisesta toimeentulosta. Erityisesti kansainvälisissä vertailuissa laajempi tulo- tai menokäsite antaa todenmukaisemman kuvan kotitalouksien taloudellisen hyvinvoinnin tasoeroista eri maiden välillä kuin pelkkä tulojen, veroasteen tai ostovoiman vertailu. Lisäksi palvelujen rahallisen arvon tarkastelu kotitaloustasolla antaa tietoa siitä, kuinka yhteiskunnan palveluihin käyttämät varat kohdentuvat eri väestöryhmille ja mikä on niiden taloudellista hyvinvointia tasaava vaikutus.

On selvää, että hyvinvointipalvelujen tarkoitus on paljon laajempi kuin pelkkä taloudellisen hyvinvoinnin tasaaminen. Kattavasti koulutettu väestö ja tasavertaiset terveyspalvelut ovat hyvinvointivaltion perusperiaatteita. Monissa maissa katsotaan skandinaavisia maita esimerkkinä siitä, miten väestön hyvinvointia voidaan edistää poliittisin päätöksin.

2. Ikä ja julkiset hyvinvointipalvelut

Hyvinvointipalvelujen merkitys kotitalouden toimeentulolle riippuu paljolti sen elinkaaren vaiheesta. Lapsiperhe hyötyy enemmän palveluista kuin lapseton työssäkäyvä pariskunta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapseton pariskunta jossain aikaisemmassa tai myöhemmässä elinvaiheessa olisi hyötynyt tai tulisi hyötymään palveluista. Palvelujen käyttöä tulisikin katsoa enemmän elinkaaren näkökulmasta kuin tulonsiirtona väestöryhmältä toiselle. Kun palvelujen rahallista arvoa katsotaan esimerkiksi kotitalouden viitehenkilön ¹⁾ iän mukaan, saadaan käsitys siitä, miten etuuden rakenne ja rahallinen arvo muuttuvat kotitalouden elinvaiheen mukana.

Kuvio 1. Kotitalouden käyttämien hyvinvointipalvelujen rahallinen arvo viitehenkilön iän mukaan vuonna 2012 (a)

Kuvio 2. Kotitalouden käyttämien hyvinvointipalvelujen rahallinen arvo viitehenkilön iän mukaan vuonna 2012 (b)

Koulutuspalvelujen suhteellinen merkitys on suurin nuorimpien alle 25-vuotiaiden kotitalouksille. Etuuden rakenne on samantapainen kuin pienimmässä tuloluokassa (ks. julkistus), jossa opiskelijatalouksien osuus on yli neljännes. Euromääräisesti koulutuksen osuus on kuitenkin merkittävin 40–49 -vuotiaiden kotitalouksille, eli kun perheen lapset ovat kouluiässä ja asuvat vielä kotona. Opiskelijataloudet ovat usein yhden hengen talouksia, mutta monissa lapsiperheissä on useita koululaisia, minkä takia koulutuspalvelujen rahallinen arvo on niille selvästi suurempi.

Sosiaalipalveluja käytetään eniten 30–44 -vuotiaiden kotitalouksissa, jolloin useilla on päivähoitoikäisiä lapsia. Vanhemmiten osa väestöstä turvautuu kunnallisiin kotihoidon palveluihin. Sosiaalipalvelujen taloudellinen merkitys kasvaa selvästi vasta yli 75-vuotiaiden ikäryhmässä. Väliin jäävien ikäluokkien kotitalouksille sosiaalipalvelujen merkitys on vähäisempi.

Terveydenhuollon palvelujen taloudellinen merkitys säilyy tasaisemmin läpi kotitalouden elinkaaren. Nuorten lapsiperheiden kohdalla terveys- ja neuvolapalvelujen taloudellinen merkitys kasvaa samanaikaisesti päivähoidon palvelujen kanssa. Terveydenhuoltopalvelujen suhteellinen merkitys korostuu yli 55-vuotiaiden kotitalouksissa samalla kun koulutuspalveluiden käyttö vähenee. Käytettyjen terveyspalvelujen rahallinen arvo kasvaa selvästi vasta yli 70-vuotiaiden ikäluokassa. Terveydenhoidon palveluihin on luettu mukaan työterveyshuollon osuus siltä osin kuin Kela maksaa korvauksia työnantajille. Työnantajat kustantavat yli puolet työssäkäyvän väestön perusterveydenhuollon kuluista, mutta erikoissairaanhoidosta vastaa pääosin julkinen sektori.

3. Sosioekonominen asema ja julkiset hyvinvointipalvelut

Kun hyvinvointipalvelujen rahallinen arvo lisätään kulutusmenoihin, saadaan ns. todellinen yksilöllinen kulutus. Jos kotitalouden tuloja, kulutusmenoja ja todellisia kulutusmenoja vertaa keskenään sosioekonomisen aseman mukaisissa luokissa, voi päätellä, mitkä ryhmät eivät pystyisi nykytilanteessa ylläpitämään käyttämiensä terveys-, sosiaali- ja koulutuspalvelujen tasoa, jos hyvinvointipalvelut pitäisi maksaa kokonaan itse.

Kuvio 3. Kotitalouksien tulot, kulutusmenot ja todellinen kulutus viitehenkilön sosioekonomisen aseman mukaan vuonna 2012

* Yli 6 kuukautta työttömänä olleet tai omaa taloutta hoitaneet

Opiskelijataloudet kuluttavat jo lähtökohtaisesti enemmän kuin heillä on tuloja. Koulutuksen kustantaminen omasta takaa olisi useimmille mahdotonta, koska se edellyttäisi kotitaloudelta keskimäärin yli 11 000 euroa suurempia nettotuloja vuodessa. Samoin ammatissa toimimattomien, kuten pitkäaikaistyöttömien ja kotiäitien, olisi vaikeaa rahoittaa käyttämänsä palvelut itse. He tarvitsisivat lisätuloja reilut 6 000 euroa vuodessa. Vertailuja tehtäessä on hyvä pitää mielessä, että rahalliset tulonsiirrot ja sosiaaliavustukset on luettu kotitalouden tuloihin, ei hyvinvointipalvelujen rahalliseen arvoon. Yhteiskunnan osuus vaikuttaa siis sekä tulo- että kulutuspuolella.

Todellinen kulutus ylittää kotitalouksien tulot keskimäärin noin tuhannella eurolla vuodessa. Usein kotitalouksilla on kulutusmenojen lisäksi myös muita huomattavia menoja kuten asuntolainan lyhennykset, joita ei lueta mukaan kulutusmenoihin. Asunnon ostaminen katsotaan investoinniksi eli omaisuuden kartuttamiseksi, joten se ei ole kulutusta. Jos asuntolainan lyhennykset ja muut vastaavat maksut kuten rahoitusvastikkeet olisivat laskelmissa mukana, yhä harvempi kotitalous kykenisi kustantamaan nykyiset palvelut itse.

4. Aineiston muodostaminen

Julkisten hyvinvointipalvelujen osuus julkisen sektorin menoista on Suomessa noin 27 prosenttia. Määritelmän mukaan hyvinvointipalveluja ovat kaikki yksilölliset palvelut, jotka tuotetaan julkisin varoin käyttäjälle ilmaiseksi tai alennettuun hintaan. Myös vastaavien yksityisen sektorin tuottamien palvelujen käytöstä maksettu korvaus luetaan hyvinvointipalveluksi.

Suomessa tutkintoon johtava koulutus rahoitetaan lähes kokonaan verovaroin. Terveyspalvelujen puolella julkisten varojen käyttö kohdentuu osittain yksityiselle sektorille sairausvakuutuksen ja työterveyshuollon korvausten muodossa. Sosiaalipalvelut muodostuvat lähinnä lasten päivähoitopalveluista, joissa on mukana yksityiselle sektorille maksettava yksityisen hoidon tuki. Sosiaalipalveluihin luetaan myös kuntien kotihoitopalvelut.

Palvelut eivät sisällä sellaisia yhteiskunnallisia palveluja kuten kirjastoja, kulttuuritoimintaa, liikuntapalveluja tai julkista liikennettä. Niihin ei myöskään lueta poliisin ja puolustusvoimien rahoitusta tai yleisen infrastruktuurin ylläpitoon ja kehittämiseen liittyviä menoja. Rahana maksetut sosiaaliavustukset, jotka liittyvät yleiseen toimeentuloon, kuten asumis-, opinto-, tai toimeentulotuet, lasketaan kotitalouden tuloihin eivätkä siis ole mukana hyvinvointipalvelujen arvossa. Vanhusten ja muiden väestöryhmien laitoshoito ei ole mukana aineistossa, koska laitosväestöä ei haastatella kulutustutkimuksessa. Tämän vuoksi etenkin vanhusväestön kohdalla sosiaali- ja terveyspalvelujen rahallinen arvo on aineistossa todellisuutta pienempi.

Kulutustutkimuksen aineistossa hyvinvointipalvelujen käytöstä saatu rahallinen etuus on arvioitu palvelujen todellisen käytön mukaan. Käyttömäärätiedot perustuvat haastattelun lisäksi hallinnollisiin reksiteritietoihin. Yksikkökustannuksina on käytetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Opetushallituksen ja Tilastokeskuksen laskemia ja julkaisemia tietoja. Jos yksikköhintaa ei ole ollut saatavilla, etuus on laskettu palvelun rahoituspohjan perusteella. Kotitalouskohtaisten käyttömäärien ja yksikkökustannusten avulla on arvioitu kotitalouden käyttämien palvelujen rahallinen arvo vuoden aikana. Silloin kun käytettävissä oleva yksikkökustannus on ollut ns. bruttokustannus, summasta on vähennetty kotitalouden itse maksamat asiakas- ja käyttömaksut, jotka on saatu haastattelusta.

Vuosien 1990 ja 2006 vastaavat laskelmat on johdettu suurelta osin haastattelutiedoista. Vuonna 2012 valtaosa käyttötiedoista perustuu hallinnollisiin rekisteritietoihin. Tiedonkeruumenetelmän lisäksi aineiston sisältöön on tullut joitain muutoksia. Niistä johtuen pitkälle meneviä johtopäätöksiä eri vuosien välisistä eroista ei voi tehdä luotettavasti.

1) Viitehenkilö on kotitalouden eniten ansaitseva jäsen.

Lähde: Kotitalouksien kulutus 2012. Tilastokeskus

Lisätietoja: Mira Kajantie 09 1734 3626, Tarja Hatakka 09 1734 3553, kulutus.tilastokeskus@tilastokeskus.fi

Vastaava tilastojohtaja: Riitta Harala

---

Päivitetty 28.4.2014