Opintolainan nousu ja tuho

Laina, jonka turvin ennen opinnot suoritettiin, on nyt viimeinen vaihtoehto, ja vanhempien rahallisen tuen merkitys on kasvanut vuosikymmenten jälkeen. Kuinka tässä näin kävi?

Jouni Lounasmaa

Opintotuki ja sen kehittäminen on koulutuspoliittisen keskustelun vakioaiheita vuosikymmenestä toiseen. Viimeksi opintotuki ja erityisesti opintolainan osuus siinä nousi puheenaiheeksi keväällä valtiosihteeri Raimo Sailaksen työllisyystyöryhmän jätettyä raporttinsa. Siinä opintotuen kehittäminen kannustavammaksi nähtiin yhtenä keinoista, joiden turvin Suomen työllisyysaste voidaan nostaa 75 prosenttiin.

Opintotuen tarkoituksena on turvata opiskeluaikainen toimeentulo siltä osin, kun rahoitusta ei katsota vanhempien velvollisuudeksi tai toimeentuloa ei ole muulla tavoin turvattu. Opintotuki koostuu opintorahasta, asumislisästä ja valtion takaamasta opintolainasta. Lukuvuonna 2002-2003 Suomessa opiskelevan korkeakouluopiskelijan opintotuen enimmäismäärä oli yhteensä 605,15 euroa kuukaudessa. Tuki koostui opintorahasta (213,60 euroa), opintolainan valtiontakauksesta (220 euroa) ja asumislisästä (171,55 euroa). Lukuvuonna 2000-2001 opintotukea sai 80 130 yliopisto-opiskelijaa ja 85 680 ammattikorkeakoulu-opiskelijaa.

1960-luvun loppupuolelle saakka opiskelija perheineen rahoitti opinnot suvun tulojen ja varallisuuden turvin, työskentelemällä opintojen ohessa ja loma-aikoina tai pankkien myöntämillä ja yleensä yksityisten takaamilla opintolainoilla. Valtion osuus oli rajoittunut vuodesta 1946 myönnettyihin stipendeihin ja vuodesta 1958 myönnettyihin opintolainojen valtiontakauksiin. Näiden merkitys oli vähäinen, sillä tiukka tarveharkinta suuntasi tuen ahkerille, lahjakkaille ja vähävaraisille ylioppilaille. Vuonna 1969 Suomi sai periaatteessa kaikille opiskelijoille tarkoitetun tukijärjestelmän, kun valtio alkoi myöntää opintolainoille valtiontakauksia ja korkotukea. Vuodesta 1972 lainojen ohessa on myönnetty opintorahaa ja vuodesta 1977 asumislisää. Tukea oli mahdollista saada seitsemäksi vuodeksi.

Uudistus romahdutti lainan suosion

Vuonna 1992 voimaan astuneessa opintotukijärjestelmässä tarkoituksena oli siirtää painopistettä muun perusturvan kaltaiseen opintorahaan, jota täydentäisi markkinakorkoinen laina. Opintorahan määrä yli kaksinkertaistui ja muuttui samalla verolliseksi. Opintolainan enimmäismäärä puolestaan pieneni samalla kun koron sääntely ja valtion myöntämä korkotuki poistuivat. Vanhasta lainasta poiketen uusien opintolainojen korot lisättiin kertyneeseen pääomaan.

Opintorahan korottaminen oli merkittävä lisäpanostus opintotukeen, mikä tarkoitti myös valtiolle aiheutuvien menojen lisääntymistä. Tuen tason korottamiseen liittyi tukiajan lyhentäminen 55 opiskelukuukauteen, mikä käytännössä tarkoitti kuutta opintovuotta. Tukiajan lyhentämisen toivottiin nopeuttavan valmistumisaikoja, mitä tehostettiin rajoittamalla työssäkäyntiä opintojen ohessa. Tukikuukausien aikaista ansiotulon rajaa laskettiin ensin, mutta vuonna 1998 siirryttiin tulovalvonnassa kalenterivuosittain määriteltyyn vapaaseen vuosituloon. Tämä tulorajojen laajentaminen kohensi opiskelijoiden työssäkäyntimahdollisuuksia.

Opintotuen uudistaminen vahvisti opiskelijan taloudellista riippumattomuutta, sillä vanhempien ja puolison tulot eivät enää vaikuttaneet tuen myöntämiseen. Vaikka tuen enimmäismäärä nousi, uusi opintotukijärjestelmä sai opiskelijoilta myös voimakasta arvostelua. Kritiikin kärki kohdistui opintolainan markkinaehtoisuuteen, jonka vuoksi opintolaina alkoi menettää keskeistä merkitystään opintotukikokonaisuudessa. Syksyllä 1992 pääkaupunkiseudun pankit tarjosivat opintolainoja 12,9-18,1 prosentin koroilla. Huima korkotaso mursi koko opintolainajärjestelmän oikeutusta. Tilannetta hankaloitti alhainen inflaatio, joka putosi vuosiksi 1994-1999 noin prosentin vuosittaiselle tasolle. Muutosten seurauksena opintolainan reaalikorko on 90-luvulta lähtien ollut aiempaa selvästi korkeammalla tasolla (Kuvio 1.)

Opintolainojen reaalikorko 1970-2003

Uusimuotoisen opintotuen ensimmäisenä vuonna 1992-93 lainatakauksen hakeneiden yliopisto-opiskelijoiden määrä romahti 47:sta 24 prosenttiin. Lainaa nosti 17 prosenttia opiskelijoista. Toisin sanoen, suurella osalla opiskelijoita käytettävissä oleva opintotuki pieneni selvästi. Yleinen korkotaso laski lamavuonna 1993. Samalla uusien opintolainojen korkotaso puolittui, mutta lainan takausta hakeneiden osuus nousi vain hieman. Lukuvuonna 1993-94 takauksen haki vain 27 prosenttia kaikista opiskelijoista. Korkojen lasku jatkui, mutta uudistetun opintotukijärjestelmän kannalta vahinko oli jo tapahtunut. Opiskelijat eivät nostaneet lainaa yhtä usein kuin 1980-luvulla. Opiskelijatutkimus 2000 -kyselyyn vastanneista yliopisto-opiskelijoista 13 ja ammattikorkeakoulu-opiskelijoista 19 prosenttia oli edellisen lukuvuoden aikana nostanut opintolainaa.

Vaikutuksensa opintolainan vähentyneeseen suosioon oli myös yleisellä kotitalouksien ja yritysten ylivelkaantumisella, sosiaaliturvan leikkauksilla, massatyöttömyydellä (jolta eivät säästyneet enää akateemisesti koulutetutkaan) ja ylipäätänsä yhteiskunnassa vallinneella lamavuosien yleisellä pessimismillä. Kriisitietoisuus levisi myös opiskelijoiden joukossa. Opiskelijat olivat olleet jo korkotuetun opintolainan aikana jatkuvasti huolissaan ylivelkaantumisesta, saati sitten 1990-luvulla. Opiskelijoiden asenteet opintotukea kohtaan näyttivät jopa muuttuneen siten, ettei 1990-luvulla opintonsa aloittanut sukupolvi enää mieltänyt opintolainaa opintotueksi: "En ole ottanut lainaa, yritän tulla toimeen opintotuella", sanottiin.

Lainasta tuli viimeinen vaihtoehto

Opiskelijat eivät pidä opintolainaa itsestään selvänä opintotuen osana, vaan se koetaan yhdeksi rahoituksen vaihtoehdoksi. Lainaan turvaudutaan usein viimeisenä vaihtoehtona tai hätävarana, kun muut tulonlähteet eivät riitä tai sovi elämäntilanteeseen. Suhtautuminen opintolainaan ei vaikuta täysin rationaaliselta - monesti voisi olla lyhyellä aikavälillä järkevämpää nostaa lainaa ja keskittyä opiskeluun, mutta opiskelijalle laina näyttää edustavan arvorationaalista valintaa.

Epäluuloa aiheuttaa erityisesti opintolainan takaisinmaksu. Epävarmuus työllistymisestä ja 1990-luvun alun esimerkit velka-ongelmaisista eivät ainakaan ole vähentäneet epäluuloa opintolainaa kohtaan. Velkaantumiseen liittyvä huoli ei ole uusi asia, vaan se on havaittu eri selvityksissä 1970- ja 1980-luvuilla myös hyvän työllisyystilanteen aikana. Kyse on opiskeluaikaan ja nuoruuteen laajemmin liittyvästä epävarmuudesta ja oman paikan etsimisestä. Suuri osa korkeakoulutuksen aloista ei johda selkeään ammattiin, jolloin kuva tulevista työmarkkinoista ja sinne sijoittumisesta voi jäädä hämäräksi. Työmarkkinoilla 1990-luvulla tapahtuneet muutokset ovat näkyneet lisääntyvänä epävarmuutena. Vaikka vastavalmistuneet työllistyvät edelleen suhteellisen nopeasti, määräaikaisten työsuhteiden osuus on lisääntynyt etenkin nuorten akateemisten naisten parissa.

Haluttomuus nostaa lainaa on ongelma opintotukijärjestelmän toimivuuden kannalta. Opintorahaa ei ole korotettu uuden järjestelmän aikana lainkaan. Etuutta päinvastoin leikattiin kahdella prosentilla lukukaudeksi 1995-96. Opintorahan enimmäismäärän reaalinen ostovoima on pudonnut uuden tukijärjestelmän aikana yli viisitoista prosenttia. Lainan osuus korkeakouluopiskelijoiden koko opintotuen enimmäismäärästä on 35 prosenttia, joten tuki on vajaakäytössä. Tämä on merkinnyt, että opintotuki, minkä opiskelijoiden enemmistö on mieltänyt opintorahana ja asumislisänä, ei ole riittänyt elinkustannuksiin. Ansiotulot on koettu vaihtoehtoisena rahoitusmuotona lainalle. Seurauksena on ollut työssäkäynnin lisääntyminen, mitä kiihdytti nousukauden myötä laajentunut työvoiman kysyntä (Kuvio 2).

Yliopisto-opiskelijoiden lukukausien aikainen työssäkäynti 1958-2000

Lähteet: Blomster 2000, Lempinen & Tiilikainen 2000

Aikaisemmissa tutkimuksissa ja selvityksissä on, vuosikymmenestä ja opintotukijärjestelmästä riippumatta, havaittu työssäkäynnin tärkeimmäksi motiiviksi toimeentulon turvaamisen. 1980- ja erityisesti 1990-luvulla myös työmarkkinoiden rakenteelliset muutokset kohti työsuhteiden epätyypillistymistä ovat toimineet edellytyksenä työssäkäynnin yleistymiselle. Välttämättömän toimeentulon turvaamisen ohella tärkeitä motiiveja opiskelijoiden työssäkäynnille ovat elintason parantaminen sekä työkokemuksen hankkiminen ja kontaktien luominen. Työkokemuksen hankkimista pidetään välttämättömänä valmistumisen jälkeisen työnsaannin kannalta, ja usein myös työnantajat odottavat tuoreillakin maistereilla olevan oman alansa työkokemusta. Näihin työssäkäynnin motiiveihin vaikuttaminen pelkästään opintotukea kehittämällä on vaikeaa.

Asuminen ja ravinto vievät suurimman osan tuloista

Vielä 1990-luvun alussa välttämättömyysmenojen osuus laski opiskelijoilla lähelle puolta kokonaismenoista. Tämä oli lähinnä ravintomenojen laskun ansiosta. Sitten 1990-luvun alku nosti asumismenojen osuutta kulutuksesta. Asumiskustannukset muodostavat suurimman yksittäisen menoerän opiskelijan taloudessa. Niiden nousua lievennettiin tosin toukokuusta 2000 lähtien asumislisän korotuksella. Helsingin yliopiston opiskelijoista tehdyn selvityksen mukaan vuonna 2003 asumislisä enimmäismäärä kattoi kuitenkin vain noin 51 prosenttia vuokra-asunnossa asuvien keskimääräisistä asumismenoista.

Opintotuen muutoksilla ei 1990-luvulla pystytty kompensoimaan asumisen kustannuksien nousua. Kustannuksien nousu heijastui nopeasti opiskelijoiden elinoloihin. Naimattomilla opiskelijoiden tuloista meni vuonna 1992 asumiseen 29 prosenttia, seuraavana vuonna jo 35 prosenttia. Vuonna 1994 asumiseen kului keskimäärin 36 ja vuonna 2000 jo 41 prosenttia tuloista. Kun ravintoon kului 21 prosenttia, välttämättömyysmenojen osuus oli vuonna 2000 noussut 62 prosenttiin (Kuvio 3).

Opiskelijoiden keskimääräinen kulutusrakenne 1958-2000

Lähteet: Blomster 2000, Lempinen & Tiilikainen 2000

Opiskelijoiden kulutus ei ole reaaliarvoltaan kasvanut 1960-luvun tasolta, toisin kuin muun väestön osalta on tapahtunut. Opiskelijoilla asumis- ja ravintomenojen osalta muun väestön kaltaista laskevaa trendiä ei ole tapahtunut, pikemminkin päinvastoin. Välttämättömyysmenot ovat pysyneet noin puolessa kaikista kustannuksista. Tämäkin antaa viitteitä opintotuen reaaliarvon alenemisen aiheuttamista toimeentulo-ongelmista.

Toisaalta täytyy myös muistaa, että opiskelijoiden kulutusmenoja laskevat opiskelija-alennukset. Elintasoeroja esimerkiksi työttömiin kaventaa se, että opiskelija-alennuksia voi saada muun muassa matkustamisesta, sanomalehdistä, kaupoista, palveluista ja liikuntapaikoista.

Asketismi kuuluu asiaan

Kaiken kaikkiaan opiskelijataloutta määrittelevät usein pienet tulot, joihin menot on suhteutettava. 1990-luvun asumiskustannusten nousu on merkinnyt sitä, että opiskelijat ovat joutuneet vähentämään suoraan muita, esimerkiksi vapaa-ajan menoja, sillä opiskelijoiden tulotaso ei ole noussut opintotukiuudistuksen jälkeen. Ylimääräiset yllättävät menot, esimerkiksi silmälasien hankkiminen, tuottavat opiskelijoille vaikeuksia.

Elämänvaiheen omaleimaisuuden vuoksi opiskelijat ovat myös toimeentuloltaan ja kulutukseltaan hyvin moninainen ryhmä. Asumismuoto, siviilisääty ja sukupuoli määrittävät opiskelijoiden menoja. Siinä missä perheelliset voivat joutua kamppailemaan todellisen puutteen kanssa, yksinäiselle opiskelijalle kyse voi olla enemmän kulutuksen rajoittamisesta ja suuntaamisesta.

Vanhempiensa luona asuvien toimeentulorakenne poikkeaa suuresti itsenäistyneistä opiskelijoista. Opiskelijatutkimuksista välittynyt kuva opintotuen ja opiskelijoiden toimeentulon epäkohdista ei välttämättä tarkoita opiskelijoiden tyytymättömyyttä elinoloihinsa. Opiskelijoiden subjektiivinen käsitys toimeentulon riittävästä tasosta on eri väestöryhmistä matalin. Uuden vuosituhannen alussakin monet opiskelijat kokevat askeettisen elämäntavan kuuluvan opiskelijakulttuuriin.

Lähteet:
Blomster, Peter: Yliopisto-opiskelijoiden toimeentuloa ja opiskelu 1900-luvun Suomessa. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 56. Kela.
Karjalainen, Keijo: Toimeentulon palapeliä kasaamassa. Selvitys Helsingin yliopiston opiskelijoiden taloudellisesta tilanteesta
2002-2003. Helsingin yliopiston ylioppilas-kunta. 2003.
Lempinen, Petri & Tiilikainen, Anna:
Opiskelijatutkimus 2000. Otus 21/2001.
Tudeer, AE. Katsaus ylioppilaiden yksityistaloudellisiin oloihin. selonteko lukuvuonna
1913-1914 toimeenpannun kiertokyselyn tuloksista. Helsinki 1917.

Jouni Lounasmaa on Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiön toiminnanjohtaja. jouni@otus.fi

Ei mitään uutta auringon alla

Päivitetty 9.9.2003

Lisätietoja:
sähköposti: tietoaika@tilastokeskus.fi