Globaalit trendit - vakautta vai kaaosta maailmantaloudessa?

Maailmantalous on ollut odotettua vakaampi viime vuosina, ja teollisuusmaiden talousnäkymät ovat korkeasta öljyn hinnasta huolimatta säilyneet kohtuullisina. Japani on toipumassa deflaatiosta, ja Kiinan kasvu on pysynyt nopeana. New Orleansin kaaos varjostaa USA:n taloutta, mutta sen vaikutukset jäänevät lopulta vähäisiksi.

Pentti Forsman

Maailmantalouden yhdentymisen aikaansaamasta vakaudesta voidaan pitää osoituksena sitä, että valtavaa inhimillistä kärsimystä aiheuttaneen hirmumyrskyn vaikutukset Yhdysvaltain talouteen näyttävät jäävän vähäisiksi. Hurrikaani Katrinan vaikutukset maailman tuotantokapasiteettiin eivät ole merkittäviä lukuun ottamatta öljynjalostamojen käyttökatkoksia. Ennakoivat indikaattorit, kuten pörssikurssit, eivät ole - tätä artikkelia kirjoitettaessa - reagoineet tuhouutisiin. Kun myrskyn vaurioittamat öljynjalostamot saadaan lähikuukausina toimimaan, kotitalouksien luottamusta heikentävä ja kulutusta leikkaava bensiinin hinnannousukin jäänee lyhytaikaiseksi.

Viimeisen 10-15 vuoden ajan maailmantaloutta on ravisuttanut neljä ainutkertaista shokkiaaltoa, joiden yhteisvaikutuksille ei ole vielä loppua näköpiirissä. Neuvostoliiton hajoaminen, Kiinan avautuminen, tietotekniikan murros sekä euron käyttöönotto ovat kaikki vaikuttamassa taloudelliseen toimintaan ennen kokemattomalla tavalla. Suomalaisen kuluttajan matalat korot sekä matkapuhelimien, tietokoneiden, porakoneiden ja muiden vastaavien laitteiden halvat hinnat ovat näiden ilmiöiden nähtävissä olevia vaikutuksia. Tuotantolaitosten siirrot Kiinaan tai muihin halvan työvoiman maihin ovat taas joillekin suomalaisille työntekijöille samaisen ilmiön negatiivisia kääntöpuolia.

Yritysten ja myös kotitalouksien pitkän ajan suunnittelu on näissä oloissa vaikeutunut, erityisesti jäykkien työmarkkinoiden Euroopassa. Lisääntynyt epävarmuus on nostanut vanhassa Euroopassa omaan maahan tehtävien investointien tuottovaatimusta. Saksalaisten kuluttajien usko selviytyä globalisaation aiheuttamista paineista sekä uusien osavaltioiden tuomista rasituksista on heijastunut koko euroalueen kysyntään. Saksalaisia ei näytä lohduttavan edes oman teollisuuden menestyminen vientimarkkinoilla. Kun Saksan ohella säästövaroja on pursunut Aasian maista ja öljyn hinnan noususta hyötyneiltä Venäjältä ja OPEC-maista, maailman korkotaso on poikkeuksellisen alhainen suhteutettuna maailmantalouden vahvaan kasvuun.

Keskuspankit ovat päässeet helpolla hintavakaustavoitteisiinsa ja inflaatio-odotukset ovat säilyneet maltillisina. Päävaluuttojen keskinäiset kurssit ovat palanneet pitkän ajan keskimääräiselle tasolle. Päällisin puolin maailmantalouden kehitys näyttää suhteellisen vakaalta. Mutta vain päällisin puolin. Juuri matalien korkojen taustatekijät ovat tällä hetkellä keskeisin arvoitus ja vasta aika näyttää, onko kyseessä ollut liiallisesta luottamuksesta rahapolitiikkaan johtuva kupla vai jokin muu tekijä.

Halpaa työvoimaa tulvinut markkinoille ...

Neuvostoliiton hajoamisen ja Kiinan avautumisen seurauksena halvan työvoiman tarjonta teollisuusmaiden integroituneilla markkinoilla kasvoi lyhyessä ajassa sadoilla miljoonilla. Muutamassa vuodessa työn ja pääoman suhteellinen tarjonta muuttui pääoman eduksi, minkä vuoksi yritysten voitot ovat olleet poikkeuksellisen korkealla tasolla suhteessa kansantuotteeseen. Teollisten maiden suunnittelun ja liikkeenjohdon osaamisen yhdistäminen halpaan työvoimaan on pudottanut kuluttajahintoja ja monien tavaroiden, muun muassa sähkötyökalujen, hinnat ovat vain murto-osa aiemmasta.

Silmämääräisesti näyttäisi siltä, että osakemarkkinoilla Kiinan mahdollisuuksia hyödyntämiseen kykenevien yritysten pörssikurssit ovat suhteessa tulokseen (P/E-luku) korkeammat kuin muilla yrityksillä. Esimerkiksi pankit, lääke- ja autoteollisuus eivät näytä juuri hyötyneen Kiinan tarjoamista mahdollisuuksista. Sen sijaan erityisesti amerikkalaiset ja japanilaiset kulutustavaroita valmistavat yritykset ovat oppineet hyödyntämään halpaa kiinalaista työvoimaa. Työnjaon muutoksen vuoksi Kiinan osuus maailmankaupasta onkin noussut rajusti, ja Kiina on jo ohittanut aiemman halpatuontimaan Japanin viennin arvolla mitattuna.

... ja reaalisten valuuttakurssien pitäisi reagoida

Kiinan saamat vientitulot ovat hyvin riittäneet rahoittamaan niin investointitavaroiden kuin muidenkin panosten tuonnin ja valuuttaa on jäänyt jopa yli keskuspankin varantoon. Näin ei voi jatkua loputtomiin, vaan ennemmin tai myöhemmin Kiinan palkkojen on reagoitava menestykseen. Kiinassa kuitenkin pelätään, että palkkojen nousu katkaisisi uusien työpaikkojen syntymisen. Todellisuudessa tilanne on päinvastainen. Aivan kuten Japanissa ja Saksassa aikoinaan Kiinan vientivetoiselle kasvulle tulee pian raja vastaan. Jos nyt suurilla investoinneilla luodulla kapasiteetilla ei ole markkinoita kotimaassa, talouden ohella myös poliittiset seuraukset voisivat olla dramaattisia. Olisi Kiinan omien etujen mukaista, että kotimainen kulutuskysyntä ja asuntotuotanto ottaisivat jatkossa suuremman roolin kuin tähän asti.

Esimerkiksi Saksa ja Japani ratkaisivat vientitulojen liiallisen kasvun ongelman antamalla reaalisen valuuttakurssin vahvistua ja kotimaisen kysynnän kasvaa 1970-luvulta lähtien. Saksa piti inflaation kurissa ja antoi valuutan vahvistua, mikä pakotti yritykset panostamaan laatuun. Tämän politiikan seurauksena Saksassa on maailman korkein palkkataso. Japani puolestaan antoi aluksi inflaation ja palkkojen nousun ratkaista ristiriidan kotimaisen kysynnän ja viennin välillä. Tosin 1980-luvulla jenikin vahvistui reippaasti, mikä pakotti myös japanilaiset yritykset laadun parantamiseen. Kummassakin tapauksessa kansalaisten elintaso hypähti muutamassa vuodessa korkeammalle tasolle ja kummankin maan kulutuskysyntä alkoi lisätä muiden maiden vientiä.

Aivan kuten 1960-luvun Japanissa, Kiinan viranomaiset pelkäävät nyt päästää irti kotimaista kysyntää säätelyn kahleista. Suomi on taas hyvänä esimerkkinä siitä, mihin liiallinen viennin tukeminen johtaa. Luoton- ja pääomanliikkeiden kontrollilla yritettiin pitää kulutusta aisoissa, koska uskottiin vain viennin luovan työpaikkoja ja hyvinvointia. Liian pitkään jatkuneen säätelyn purkamisen seurauksena oli lama, jossa Suomen tulotaso putosi kertaheitolla.

Saksan kokemukset puolestaan viittaisivat siihen, että tasapainoisin tapa nostaa kiinalaisten elintasoa olisi antaa juanin kellua, kuten Kiinan keskuspankin pääjohtaja on esittänyt. Kiina on kuitenkin säännöstelytalous, jossa rahoitusmarkkinat ovat kehittymättömät ja pääomamarkkinoiden liikkeitä on vaikea ohjata. Rahoitussektorin kehittymättömyys lienee tällä hetkellä merkittävin este hyvinvoinnin kasvulle. Muiden maiden kokemusten perusteella näyttää siltä, että mitä kauemmin Kiina yrittää pitää kiinni matalasta palkkatasosta suhteessa muihin maihin, sitä vaikeampaa sen sopeutuminen kasvaneeseen hyvinvointiin ja tuotantopotentiaaliin tulee olemaan. Kuten aikoinaan Japanissa myös Kiinan oma yksityinen kulutus loisi vähintään yhtä paljon uusia työpaikkoja kuin nykyinen vientituotanto.

Amerikkalainen kuluttaja uhka maailmantaloudelle?

Maailmalle kertyneistä säästövaroista eniten ovat iloinneet amerikkalaiset kotitaloudet, jotka kuluttavat yhtä paljon kuin ansaitsevat. Amerikkalaisten kulutusjuhla on nostanut joillakin alueilla asuntojen hinnat pilviin, kun lainaa on saanut hyvin matalilla koroilla. Tämäkään ei ole enää riittänyt, sillä Yhdysvaltain innovatiivisille lainamarkkinoille on tuotu uusi tuote, jossa korkoa maksetaan esimerkiksi vain yksi prosentti ja lainapääoma kasvaa vastaavasti. Näiden ARM-lainojen (option adjustable-rate mortgages) osuus uusista asuntoluotoista kasvaa nopeasti. Jos ja kun asuntojen hinnat kääntyvät laskuun, lainanottaja ajautuu nopeasti tilanteeseen, jossa velkoja on enemmän kuin varoja.

Yhdysvaltain kotimaisen kysynnän kasvu on rahoitettu velkaantumalla ulkomaille. Aasian maat ja aivan viime aikoina öljyn tuottajat, Venäjä mukaan luettuna, ovat olleet rahoittamassa niin julkisia kuin yksityisiä menoja.

Voidaan perustellusti kysyä, kumpi on nykytilanteeseen suurempi syyllinen, matalia korkoja hyödyntävä amerikkalainen perhe vai tulevaisuuden mahdollisuuksiaan aliarvioiva aasialainen kuluttaja. Mikäli aasialaiset valuutat aidosti kelluisivat ja markkinat olisivat tarpeeksi vapaat ja kehittyneet, liiallinen likviditeetti purkautuisi automaattisesti. Aasian valuuttojen reaalinen vahvistuminen lisäisi alueen kotitalouksien ostovoimaa ja kulutusta. Tässä tilanteessa reaalikorot teollisuusmaissakin heijastaisivat koko maailman kasvuodotuksia.

Markkinaehtoisuutta ja protektionismia

Markkinaehtoisuuden kasvu maailmantaloudessa näkyy muuallakin kuin Venäjän, Kiinan, Intian ja Brasilian (ns. BRIC-maat) ja Kiinan avautumisena maailmankaupalle ja markkinataloudelle. Myös monissa muissa kehitysmaissa on vähennetty viranomaisohjausta ja siihen liittyvää hintojen säätelyä. Valuuttamarkkinoilla puolestaan kiinteistä kursseista on siirrytty enenevästi kelluviin eli markkinoiden määräämiin vaihtokursseihin. Myös joukko ns. kehittyvien maiden valuuttoja on kyetty päästämään kellumaan. Kelluva valuuttakurssi on jo itsessään osoitus rahoitusmarkkinoiden avaamisesta kilpailulle ja kurinalaisesta finanssi- ja rahapolitiikasta.

Valuuttakurssien kelluminen ja avoimuuden kasvu talouselämässä ei ole johtanut kaaokseen, kuten aiemmin pelättiin. Hintavakauteen tähtäävä rahapolitiikka on painanut inflaation hyvin matalaksi myös useissa kehittyvissä maissa, mikä sekin on lisännyt pitkäjänteisyyttä yritysten toimintaympäristössä. Niin inflaation kuin myös tuotannon vaihtelut ovat selvästi vähentyneet aiemmista vuosikymmenistä. Maailmantalouden keskimääräinen kasvutrendi onkin näissä oloissa noussut 1970-luvun kolmesta prosentista nykyiseen neljään prosenttiin. Kun kasvukerhoon on liittynyt väkirikkaita Aasian maita, Kiina etunenässä, maailman todella köyhien lukumäärä on supistunut sadoilla miljoonilla. Esimerkiksi Kiinassa on nälkätaloudesta noustu rutiköyhyyteen, kuten amerikkalainen Brad DeLong on osuvasti todennut.

Vaikka maailman keskimääräinen tulojen kasvuvauhti on nopeutunut, melkoinen joukko ihmisiä on kokenut joutuneensa kärsimään maailmantalouden työnjaon muutoksista. Muun muassa Afrikka on jäänyt paitsi yksityisistä sijoituksista, sillä alueen toimintaympäristö on sijoittajien mielestä edelleen liian epävakaa. Sijoittajien pelko saattaa tosin olla liioiteltua, sillä Afrikan talouksien kasvuvauhti on elpynyt aiemmasta stagnaatiosta.

Viime vuosien rajut rakenteelliset muutokset ovat heijastuneet mielipideilmastoon sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Globalisaation vastustajat ovat nostaneet esiin epäoikeudenmukaisuuksia, joita uudet toimintatavat, kuten omistaja-arvojen korostaminen, ovat tuoneet mukanaan. Erityisesti finanssipääomien siirtyminen maasta toiseen on herättänyt katkeruutta, mikä puolestaan on kanavoitunut useisiin poliittisiin ehdotuksiin. Näistä tunnetuin lienee valuuttatransaktioita verottava Tobinin vero (ks. alaviite), vaikka itse valuuttakaupalla on hyvin vähän tekemistä varsinaisten pääomaliikkeiden, kuten suorien sijoitusten, kanssa.

Omien työpaikkojen suojelu on nostanut uudelleen esiin maailmankauppaa vaikeuttavan protektionismin, josta tuoreena esimerkkinä on Kiinan tekstiilien ja vaatteiden kohtelu. On kuitenkin todennäköistä, että - samaan tapaan kuin 1960-luvun japanilaiset tuotteet - ennen pitkää myös kiinalaiset tavarat hyväksytään osaksi arkipäivän elämää. Kiinalaisille tavaroille luodut kaupan esteet jäänevätkin lyhytaikaisiksi toimiksi, eräänlaiseksi poliittiseksi sumuverhoksi, jolla kansalaisten tulevaisuuden pelkoa yritetään hälventää.

Yhdysvaltojen pitkä reaalikorko

Avoin talouspolitiikka vakauden tae

Kaiken kaikkiaan maailmantalous on ollut yllättävän vakaa viime vuosina. Häiriötekijöistähän ei ole ollut pulaa, alkaen terrori-iskuista ja öljyn hinnan jyrkästä noususta. Näihin aikoihin asti maailmantalous on sykkinyt enemmän tai vähemmän amerikkalaisen kuluttajan ja New Yorkin pörssin määrittämässä tahdissa. Jos ja kun Kiinan rahoitusmarkkinat kehittyvät ja avautuvat, sen kotimarkkinoista voi tulla uusi vakauttava tekijä maailmantalouteen. On myös odotettavissa, että Eurooppa ja sen kotimarkkinat nousevat nykyistä suurempaan rooliin yhteisen rahan ansiosta. Siten amerikkalaisen kuluttajan 'oikkujen' merkitys maailmankaupalle on vähentymässä edelleen.

Toisaalta on myös mahdollista, että nykyinen yritysten ja kotitalouksien luottamus keskuspankkien kykyyn huolehtia riskeistä on johtanut liiallisen riskinottoon. Yrityslainat, asunnot ja monet muut sijoitukset on monissa tapauksissa hinnoiteltu aivan kuin korko- tai tuloriskiä ei olisikaan (ks. kuvio). Kun reaalikorot ja riskilisät palaavat normaalille tasolle, on vaarana, että muutokseen ylireagoidaan eli taloudenpitäjät pyrkivät yhtä aikaa säästämään. Tämä johtaisi talouskasvun tuntuvaan hidastumiseen.

Aiemmista suurista rakenteellisista muutoksista on opittu, että vasta jälkikäteen ymmärretään nykyiset ongelmat. Mikäli talouspolitiikka säilyy avoimena ja kurinalaisena, suureen huoleen ei kuitenkaan ole syytä. Aika näyttää kuinka vakaaksi maailmantalous on muodostunut.

Pentti Forsman toimii ekonomistina Suomen Pankin rahapolitiikka- ja tutkimusosastolla.

Alaviite: Tobinin verolle ei ole rationaalisia perusteita nykyisessä maailmantaloudessa. Tobinin vero haittaisi erityisesti pienten yritysten ulkomaankauppaa, koska monikansalliset suuret yritykset pystyvät veron helposti kiertämään. Valuuttakaupasta erittäin suuri osa on riskien hajauttamisesta johtuvaa valuuttakauppiaiden keskinäisiä transaktioita. Siten on ilmeistä, että Tobinin vero johtaisi valuuttakaupan keskittymiseen muutamaan suureen pankkiin. Tämä jo sinällään lisäisi valuuttamarkkinoiden epävakautta, kun markkinoiden likviditeetti heikkenisi. Nykyiselläänhän valuuttamarkkinat ovat suhteellisen vakaat, mistä on osoituksena esimerkiksi pienen Ruotsin onnistunut politiikka. ks. A. Suvanto, Tobinin vero - väärä lääke, Talous & Yhteiskunta 2/2001

Päivitetty 5.10.2005