EU:n projekti säröilee

Teija Tiilikainen

Euroopan unionin tulevaisuuteen on viime kuukausina liitetty monenlaisia kysymysmerkkejä. Unionille valmistellun perustuslain kaatuminen Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä on luonut varjonsa unionin rakenteiden uudistamisen ylle. Kansanäänestyskeskustelussa kyseenalaistettiin myös integraation alkuperäisiin päämääriin lukeutuneet sisämarkkinat. Unionin laajenemiseen kohdistetut epäluottamuslauseet puolestaan ovat voimistuneet Turkin kanssa avattavien jäsenyysneuvottelujen lokakuisen alkamisajankohdan lähestyessä. Moni kysyy mielessään, onko integraatiossa ylipäätään perusteita jatkaa siitä, mihin keväällä ennen kansanäänestyksiä jäätiin? Vai onko käsillä 1950-luvulla alkaneen projektin lopun alku?

EU:n tahti on ollut kovin kiivas 1990-luvun alusta alkaen. Kylmän sodan päättyessä integraation edistämiseltä katosivat monet pidäkkeet. Useat jo pitkään suunnitelmissa olleet projektit toteutuivat nopeassa tahdissa. Näihin kuuluivat esimerkiksi talous- ja rahaliitto EMU samoin kuin unionin puolustusulottuvuuden syventyminen. Kahleet irtosivat myös integraation maantieteelliseltä laajentumiselta Itä- ja Keski-Eurooppaan. Suuret muutokset loivat edelleen paineita Turkin pitkään jäässä olleen jäsenyyshakemuksen edistämiseksi.

Muutosten tahdin kokeminen oikeutetuksi olisi edellyttänyt unionilta hyvin toimivaa demokraattista järjestelmää. EU:n järjestelmään liittyvät puutteet ovat olleet tiedossa jo vähintäänkin Maastrichtin sopimuksen ajoista alkaen 1990-luvun alussa. Jo silloin tuli todistetuksi, kuinka tyhjän päällä ovat sellaiset suuret päätökset, jotka eivät ole saaneet oikeutustaan avoimen poliittisen keskustelun kautta. EU:n päätöksentekokoneistoa on epätoivoisesti koetettu hioa demokraattisempaan ja toimivampaan muotoon samaan aikaan, kun päätöksiä integraation laajenemisesta ja muusta kehittämisestä on tehty. Maastrichtin aikojen tavoin nyt joudutaan toteamaan yrityksen tapahtuneen liian myöhään.

Ranskan ja Hollannin kansanäänestystulokset todistavat paitsi kansalaisten tyytymättömyydestä integraatioon myös unionin demokraattisen järjestelmän ongelmista. Jos perustuslain hyväksymisprosessi olisi vastannut perustuslaillisuuteen liitettyjä odotuksia, olisimme viime kuukausien aikana saaneet seurata kiivasta EU:n tasoista - niin Euroopan parlamentin ympärillä käytyä kuin sieltä laajemmin eurooppalaisiin puolueisiin ja kansalaisyhteiskuntaan laajentunutta - poliittista keskustelua perustuslain ansioista ja epäkohdista. Olennaista tälle keskustelulle olisi ollut, että perustuslakia olisi arvioitu nimenomaan Euroopan tasoisten poliittisten jakolinjojen kautta.

Perustuslakihan pyrkii vastaamaan EU:n poliittisiin haasteisiin. Siksi sitä ei pitäisi arvioida puhtaasti jäsenvaltioiden kansallisista näkökulmista.

Tällaiseen kansalaistenkin kannalta hyödylliseen eurooppalaiseen keskusteluun ei kuitenkaan ole päästy, vaan unionin perustuslakia on käsitelty jäsenmaissa vahvasti kansallisten poliittisten asetelmien ja kansallisten näkökulmien pohjalta. Useissa jäsenmaissa tämä on merkinnyt, että perustuslaista on tullut sisäpoliittinen pelinappula.

Ilmiö on tyypillinen muillekin EU:ssa tehtäville suurille päätöksille. Erityisesti eurooppalaisen julkisen tilan - kaikkia jäsenmaita yhdistävän poliittisen keskustelufoorumin - puuttuminen johtaa siihen, ettei valmistelussa olevia päätöksiä päästä arvioimaan ajoissa ja nimenomaan niihin kytkeytyvistä Euroopan tason intressinäkökohdista käsin. Unionitason politiikkaa ja poliittisia toimia arvioidaan tämän vuoksi pääasiassa kansallisilla areenoilla ja kansallisten 'silmälasien' läpi: hankkeiden valmistelussa esillä olleet argumentit eivät lopulta kohtaa sitä keskustelua, jonka nojalla ratkaisevat päätökset niiden kohtaloista tehdään.

Epäilemättä integraation eteneminen jatkuu tämänkin jälkeen. Perustuslailliseen sopimukseen sisältyvien uudistusten toteutuminen saattaa lykkääntyä taikka toteutua vain osittain. Unionin laajentuminen vaikeutuu luonnollisista syistä sitä mukaa, mitä enemmän unionissa on jäsenmaita. Mutta yhteisessä eurooppalaisessa projektissa on sen ytimeen ulottuva särö, niin kauan kuin sen demokraattisen järjestelmän ongelmiin ei kyetä riittävästi vastaamaan. Näiden ongelmien myötä kriisistä voi tulla varsin jokapäiväinen olotila EU:ssa tulevina vuosina.

Teija Tiilikainen toimii Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtajana.

Päivitetty 5.10.2005