Kulutus pyörittää kansantaloutta

Olli Savela

Kasvun veturina kulutuksen merkitys on viime vuosina korostunut uudelleen, kun vientihinnat ovat laskeneet.

Kana vai muna? Aivan samoin voimme kysyä, kumpi oli ensin: tuotanto vai kulutus. Vaikka ajallisesti tavaroiden tuotanto edeltää kulutusta, ne ovat kansantaloudessa hyvin kiinteästi sidoksissa toisiinsa. Ilman kulutusta ei ole tuotantoa, eikä ilman tuotantoa ole kulutusta. Tuotantohan ei ole itsetarkoitus, vaan tuotamme jotta voimme kuluttaa.

Kulutuksella on kansantalouden kysynnässä keskeinen rooli. Kansantalouden kysyntä voidaan jakaa kolmeen isoon osaan: kulutukseen, vientiin ja investointeihin. Kulutus on Suomessa ollut jatkuvasti yli puolet, 50-60 prosenttia lopputuotteiden kokonaiskysynnästä, 1990-luvun alun lamavuosina enemmänkin. Vienti on viime vuosina ollut noin 30 prosenttia kysynnästä ja investoinnit noin 15 prosenttia.

Viennillä on Suomen kaltaisessa avoimessa taloudessa keskeinen rooli kansantalouden kasvattajana. Erityisesti nousu lamasta oli pitkälle "vientivetoista". Viime vuosina kulutuksen merkitys kasvuveturina on korostunut uudelleen, kun vientihinnat ovat laskeneet.

Tuotannon (eli kansantuotteen) kannalta on periaatteessa aivan sama, mistä eristä kysyntä muodostuu tai mikä kysyntäerä kasvaa nopeimmin. Tuotantoa ylläpitävät yhtä lailla kulutukseen, vientiin ja investointeihin käytetyt eurot. Vienti on tarpeen, jotta voimme tuoda sellaisia tavaroita ja palveluita, joita ei kotimaassa tuoteta tai jotka on muuten edullista ostaa ulkomailta. Investointeja taas tarvitaan, jotta voimme tulevaisuudessakin tuottaa.

Kulutus on kokonsa takia selvästi tärkein kysyntäerä tuotannon "ylläpitäjänä". Kansantalouden suhdanteet noudattavat pitkälle kulutuksen vaihteluita. Sen takia talousennustajat seuraavat tarkasti esimerkiksi kuluttajabarometria, joka kertoo kuluttajien ostoaikeista.

Suomen kansantalous 2004

Lähde: Kansantalouden tilinpito, Tilastokeskus

Kuluttamalla tuotanto kasvuun?

Niin yksinkertaista kansantuotteen kasvattaminen ei kuitenkaan ole, että pelkästään kulutusta lisäämällä saamme tuotannon automaattisesti kasvuun.

Ensinnäkin kulutuksen pitää kohdistua kotimaisiin tuotteisiin, mikäli haluamme lisätä nimenomaan kotimaista tuotantoa. Nykyisessä maailmantaloudessa tämä ei ole aina kovin yksinkertaista. Ulkomaiset tuotteet valtaavat markkinoita, eikä "suosi suomalaista" -kampanjoita katsota kovin hyvällä vapaakaupan ilmapiirissä. Käytännössä tuontipanosten osuus kotitalouksien kulutuksesta on tosin melko pieni, suunnilleen yksi viidesosa, kun mukaan luetaan sekä välitön että välillinen tuontipanos ja kulutus ulkomailla.

Toiseksi osa tuotannosta on varattava investointeihin, mielellään nykyistä suurempi osa, ja se on pois kulutuksesta. Investointien tulisi myös olla tuottavia ja niiden pitäisi kohdistua kotimaahan, jos halutaan lisätä kotimaista tuotantoa.

Kolmanneksi tulojen rajallisuus asettaa rajat itse kunkin kulutuksen kasvulle, koska velkaantuakaan ei voi jatkuvasti. Pienituloisilla on suurituloisia suurempi kulutusalttius, he kuluttavat tuloistaan suuremman osan kuin suurituloiset, mutta muuten heidän mahdollisuutensa kulutuksen lisäämiseen ovat tietysti heikommat.

Kulutuksella on rajansa

Myös muunlaisia rajoja kulutuksen kasvulle on tulossa: luonnonvarat ehtyvät. Esimerkiksi maapallon tunnetuista öljyvaroista on käytetty jo puolet eikä uusia, suuria löytöjä ole tehty 1960-luvun alun jälkeen. Jos haluamme pysäyttää ilmastonmuutoksen ja vähentää kasvihuonepäästöjä, on fossiilisten polttoaineiden kulutusta alennettava radikaalisti, ellemme pysty uusilla teknologisilla keksinnöillä ratkaisemaan ongelmaa.

Ihmiskunnan ekologinen jalanjälki ylittää jo viidenneksellä maapallon ekologisen tuottokyvyn. Ekologisella jalanjäljellä tarkoitetaan luonnonvarojen käytön aiheuttamaa ympäristörasitusta. Se kuvaa hyvin uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä, mutta uusiutumattomista luonnonvaroista mukana ovat vain fossiiliset polttoaineet.

Ekologinen jalanjälki jakautuu hyvin epätasaisesti eri kansojen kesken. Kehittyneiden teollisuusmaiden jalanjälki on moninkertainen kehitysmaihin verrattuna. Esimerkiksi suomalaisten ekologinen jalanjälki asukasta kohti on kolme-neljä kertaa suurempi kuin maapallon keskiarvo.

Myös julkinen kulutus on kulutusta

Kulutus voidaan jakaa kolmeen osaan: kotitalouksien kulutukseen, voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen (järjestöjen, seurakuntien, säätiöiden yms.) kulutukseen ja julkiseen kulutukseen. Kaksi ensimmäistä muodostavat yhdessä yksityisen kulutuksen.

Yleensä kulutuksesta puhuttaessa sillä tarkoitetaan nimenomaan kotitalouksien kulutusta, mikä onkin valtaosa kulutuksesta ja yksinäänkin suunnilleen puolet bruttokansantuotteesta. Julkiset kulutusmenot ovat Suomessa myös merkittävä erä, runsaat 20 prosenttia bkt:sta. Järjestöjen kulutusmenot sen sijaan ovat vähäiset, noin kaksi prosenttia bkt:sta. Julkiset kulutusmenot ja järjestöjen kulutusmenot ovat pääasiassa henkilöstökuluja ja ostettuja tavaroita ja palveluja.

Julkiset kulutusmenot voidaan jakaa kahteen osaan: yksilöllisiin ja kollektiivisiin. Yksilöllisillä kulutusmenoilla tarkoitetaan koulutus-, sosiaali-, terveys-, sosiaalivakuutus-, virkistys-, kulttuuri- ja urheilupalveluita. Niiden voidaan katsoa palvelevan suoraan kuluttajia, "yksilöitä". Kollektiivisia kulutusmenoja ovat muun muassa hallinto, puolustus, yleinen järjestys ja turvallisuus, tutkimus ja liikenneyhteyksien ylläpito.

Kuntien kulutusmenot ovat pääosin yksilöllisiä, mutta valtion kollektiivisia. Työeläkeyhtiöiden, kansaneläkelaitoksen ja muiden sosiaaliturvarahastojen kulutusmenot luetaan kokonaan yksilöllisiin kulutusmenoihin.

Kulutusmenot, prosenttia bruttokansantuotteesta 1975-2004

Lähde: Kansantalouden tilinpito, Tilastokeskus

Todellinen yksilöllinen kulutus - paras elintason mittari

Pelkät yksityiset kulutusmenot ovat kansainvälisesti huonosti vertailukelpoisia, koska eri maissa julkisin menoin rahoitetut palvelut vaihtelevat. Jos esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut ovat pääosin julkisia kuten Suomessa, voivat yksityiset kulutusmenot näihin tarkoituksiin jäädä vähäisiksi. Maassa, jossa nämä palvelut joutuu ostamaan itse, yksityiset kulutusmenot ovat tältä osin suuremmat.

Kun yksityisiin kulutusmenoihin lisätään julkiset yksilölliset kulutusmenot, saadaan todellinen yksilöllinen kulutus. Tämä käsite on järkevä kansainvälisissä vertailuissa. Käsittääkseni todellinen yksilöllinen kulutus on tällä hetkellä paras taloudellisen hyvinvoinnin, "elintason", mittari. Se on vain suhteutettava kunkin maan hintatasoon samalla lailla kuin kansainvälisissä vertailuissa myös bruttokansantuote asukasta kohti ilmoitetaan yleensä ostovoimakorjattuna.

Perinteisesti elintasovertailuissa on käytetty kansantuotetta, mutta se kuvaa koko tuotantoa, josta osa menee vientiin ja investointeihin eikä siten suoraan hyödytä kuluttajaa päinvastoin kuin kulutusmenot. Kulutusmenojen voi katsoa kuvaavan paremmin nimenomaan kunkin ajankohdan elintasoa. Tulevaisuuden kulutusmahdollisuuksista se ei kerro. Käytännössä kansantuote ja kulutus ovat kehittyneet melko samaa tahtia.

Tosin kulutusmenoillakin elintason mittarina on omat puutteensa. Huomattava osa kulutuksesta on kotona itse tuotettuja palveluita kuten aterioita, siivousta, lastenhoitoa yms., joihin tehtyä työtä ei nykyisellään lasketa mukaan kulutukseen. Elintarvikkeet ja muut kotona tehdyssä työssä käytetyt tarvikkeet ovat kyllä mukana kulutuksessa.

Kirjoittaja työskentelee yliaktuaarina kansantalouden tilinpidossa Tilastokeskuksessa.

Päivitetty 14.12.2005