Työssäkäyntialueet kuntauudistuksen pohjaksi

Pekka Myrskylä

Pendelöinti on moninkertaistunut viime vuosikymmeninä. Todelliset työssäkäyntialueet on syytä ottaa huomioon uusia kuntajakoja pohdittaessa. Työlliset äänestävät työmatkaliikenteellään, mihin alueeseen heidän kuntansa kuuluu.

Agraariyhteiskunnassa työ oli lähellä tekijäänsä. Elettiin ja työskenneltiin samalla maatilalla. Jos tiloilla oli työväkeä, niin nämä muuttivat tilalle asumaan, siis kiersivät työn perässä.

Samoin teollistumisvaiheessa työntekijät saivat asuntonsa teollisuuspaikkakunnalta, usein vielä työnantajan järjestämänä. Kunnan rajan ylittävää työssäkäyntiä oli hyvin vähän. Siihen ei olisi ollutkaan riittäviä kulkuyhteyksiä eikä kulkuvälineitä. Autoistuminen, liikenneverkkojen parantaminen ja lähiörakentaminen alkoivat vasta 1970-luvulla voimakkaasti lisätä työmatkaliikennettä. Vuonna 1960 kotikuntansa ulkopuolella töissä kävi joka kymmenes, vuonna 1989 joka neljäs ja tällä hetkellä jo joka kolmas.

Vuodesta 1970 kuntien määrä on vähentynyt yli 80:llä, ilman kuntaliitoksia pendelöijien lukumäärä olisi siis vielä nykyistäkin suurempi.

1990-luvun alun lama pudotti pendelöijien määrää yli 100 000:lla, mutta heti kun työttömiksi joutuneet alkoivat palata töihin, kasvoi pendelöivien määrä ennätysmäisesti. Vuonna 1997 kasvua oli 42 000 henkeä, seuraavana vuonna 50 000 ja vuonna 1999 vielä 30 000. Sitten kasvu vaimeni nopeasti vuoden 2003 runsaaseen 3 000 henkeen.

Tilastolliset työssäkäyntialueet 2005

Pendelöivien määrä

1960	208 714
1970	378 940
1975	419 348
1980	515 904
1985	542 812
1990	603 653
1993	488 558
1995	541 170
2000	694 858
2003	729 053

Pendelöivien osuus työllisistä 1960-2003, %

Markkinavoimat luovat työssäkäyntialueen

Työssäkäyntialueen muodostavat keskuskunta ja ympäryskunnat, joiden työllisistä vähintään 10 prosenttia käy töissä eli pendelöi keskuskunnassa. Työssäkäyntialueita on nyt 55 ja niihin kuuluu 291 kuntaa. Noin kolmannes kunnista ei yhdisty työssäkäyntivirran avulla mihinkään toiseen kuntaan.

Tyypillisesti työssäkäyntialue muodostuu keskuskunnan ympärillä olevista kunnista. Mitä suurempi keskus sitä suurempi työssäkäyntialue. Eniten pendelöiviä on suurten kaupunkien ympäryskunnissa, joten niistä muodostuu myös suurimmat työssäkäyntialueet.

Helsingin työssäkäyntialue koostuu 23 kunnasta, joissa on yhteensä 721 000 työllistä ja 1 473 000 asukasta, siis miltei kolmannes Suomen työllisistä. Työssäkäyntialue muodostuu markkinavoimien vaikutuksesta, eikä sen rajautumiseen vaikuta hallinnolliset aluejaot. Työlliset äänestävät työmatkaliikenteellään, mihin alueeseen heidän kuntansa kuuluu.

Helsingin työssäkäyntialueeseen kuuluu Helsingin seutukunnan kuntien lisäksi kuntia Lohjan, Riihimäen, Porvoon ja Loviisan seutukunnista. Työssäkäyntialue laajenee koko ajan, kun työlliset muuttavat kauemmas asumaan ja tekevät yhä pitempiä työmatkoja. Lohjan kaupunki ja Pukkilan kunta ovat juuri liittymässä Helsingin työssäkäyntialueeseen.

Muita suuria työssäkäyntialueita ovat Turun, Tampereen, Oulun, Jyväskylän, Porin, Kuopion, Joensuun, Vaasan ja Lappeenrannan seudut. Toisaalta on myös hyvin pieniä alueita kuten Närpiön, Karstulan, Joutsan, Alahärmän, Alavuden, Jämsän ja Nurmeksen työssäkäyntialueet, joissa alueen muodostaa vain kaksi kuntaa.

Yleistä on, että kuljetaan yhä pidempiä työmatkoja tai voidaan olla osa viikosta kotona etätöissä. Osa pendelöijistä on ns. keikkatyöläisiä, jotka eivät kulje työmatkaa päivittäin vaan hankkivat työpaikkakunnalta tilapäisasunnon. Tätä tapaa käyttävät etenkin suurissa rakennusprojekteissa työskentelevät.

Työssäkäyntiliikenne kytkee pääkaupunkiseudun kunnat ja muutkin Helsingin seudun kunnat tiiviisti yhteen. Se myös osoittaa, että koko Riihimäen seutukunta ja monet Lohjan, Tammisaaren ja Porvoon seutujen kunnista kuuluisivat työssäkäyntiliikenteen mukaan paremminkin Helsingin seutuun kuin nykyisiin seutuihinsa.

Parhaita kasvukuntia ovat suurten työssäkäyntialueiden kuten Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun seudun suuret kunnat (Tuusula, Nurmijärvi, Kirkkonummi, Kerava, Järvenpää, Rusko, Kaarina, Raisio, Kangasala, Pirkkala, Ylöjärvi, Lempäälä, Oulunsalo, Kempele, Kiiminki), joissa väestöä on riittämiin myös tulevaisuuden kasvun kannalta. Näiden suurten työssäkäyntialueiden laitamilla on joitakin pieniä ja heikommin menestyviä kuntia, joille yhdistymisestä olisi hyötyä. Helsingin Tampereen, Turun ja Oulun työssäkäyntialueilla sijaitsee puolet Suomen työpaikoista ja niissä asuu puolet maan väestöstä.

On vain harvoja muutaman kunnan muodostamia työssäkäyntialueita (esim. Närpiön, Karstulan, Joutsan, Alahärmän, Alavuden, Jämsän ja Nurmeksen). Näiden pienten ja harvaan asuttujen kuntien yhdistelylläkään ei päästä 20 000-30 000 asukkaan kuntakokoon, jota tarvittaisiin palvelujen tehokkaaseen järjestämiseen.

Kunnan ulkopuolella työssäkäyvien osuus 2003

Yllä olevassa kartassa on kuvattu, miten suuri osa kunnan työllisistä käy kunnan rajojen ulkopuolella työssä (mukana on siis kaikki kunnat, ei vain työssäkäyntialue ja sen keskuskunta). Esimerkiksi Helsingin seudulla tullaan suurin joukoin töihin myöskin Espooseen ja Vantaalle eikä vain Helsinkiin. Jopa helsinkiläisistä 57 000 eli 20 prosenttia käy töissä muissa kunnissa. Espoon työllisistä puolet ansaitsee leipänsä kotikunnan ulkopuolella, vantaalaisista 55 ja Kauniaisten työllisistä 75 prosenttia. Yli 70 prosentin pääsevät myös Lemland, Rusko, Merimasku, Lemu, Oulunsalo, Kiiminki, Kaarina ja Pirkkala. Nämä kunnat ovatkin keskittyneet asumispalvelujen ja muiden palvelujen tuottamiseen kuntalaisilleen. Työpaikkoja ei ole tarjolla juuri muille kuin kunnan omille toimenhaltijoille. Runsas enemmistö niiden työllisistä lähtee joka aamu muualle työhön. Työkunnissaan he keräävät pullean palkkapussin, josta riittää rahaa kuntien palvelutason ylläpitoon. Kotikunnan ei tarvitse murehtia työpaikkojen järjestämisestä aiheutuvia kustannuksia.

Pääkaupunkiseudun ja Helsingin seutukunnan sisällä tapahtuvat suurimmat pendelöintivirrat. Päivittäin Helsinkiin tulee 150 000 työllistä muista kunnista, joista puolet on espoolaisia (43 000) ja vantaalaisia (39 000). Muista Helsingin seudun kunnista tulee lisäksi 31 000 ja kaikista muista Suomen kunnista vielä 36 000 työssäkävijää. Vastavirtana Helsingistä lähtee muualle töihin 57 000 henkeä, heistä 43 000 Espooseen tai Vantaalle. Helsinkiin tulevissa ja sieltä lähtevissä pendelivirroissa on mukana joka kymmenes Suomen työllinen. Suhteellisesti yhtä vahvoja virtoja on Tampereen, Turun, Oulun, Jyväskylän ja Joensuun ympäryskunnissa.

Pendelöivien osuus muutamissa kunnissa, %

Eniten kunnan ulkopuolella työssäkäyviä		Vähiten kunnan ulkopuolella työssäkäyviä
Lemland	76,5	Alajärvi	15,2
Rusko	75,9	Pyhäjärvi	15,0
Kauniainen	75,2	Soini	15,0
Merimasku	74,1	Kittilä	14,9
Lemu	73,4	Karstula	14,6
Masku	72,8	Nurmes	14,2
Oulunsalo	71,7	Heinävesi	13,4
Sund	70,8	Muonio	13,3
Kiiminki	70,7	Haapajärvi	13,3
Kaarina	70,1	Sodankylä	13,2
Pirkkala	70,0	Kitee	13,0
Siuntio	69,7	Närpiö	12,7
Pornainen	69,7	Posio	12,5
Piikkiö	68,7	Kuhmo	12,5
Kodisjoki	68,3	Juuka	12,4
Vahto	67,6	Inari	12,4
Lieto	67,3	Pyhäntä	11,9
Mietoinen	67,1	Keitele	11,6
Kerava	67,0	Lieksa	11,4
Pyhäranta	66,9	Kuusamo	7,9

Maaseudulla uudistukset myöhässä

Työssäkäyntialueet yhdistävät pääasiassa kaupunkikuntia ja taajaan asuttuja kuntia. Suomessa on harvaan asuttuja maaseutukuntia 129 ja ydinmaaseutukuntia 179. Harvaan asutuista kunnista vain parikymmentä kuuluu johonkin työssäkäyntialueeseen ja ydinmaaseutukunnista hieman enemmän. Näissäkin tapauksissa pendelöivän väestön osuus työllisistä on pieni, vain 10-20 prosenttia. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa sekä Vaasan-Seinäjoen seuduilla näistä kunnista osa kuuluu työssäkäyntialueisiin. Pohjois- ja Itä-Suomessa ne taas harvoin kuuluvat mihinkään työssäkäyntialueisiin. Niiden lähistöllä ei ole riittävän suuria keskuksia. Myöskin välimatkat ovat niin pitkiä, että päivittäinen työmatkaliikenne olisi hankalaa. Pendelöinnin perusteella niitä ei voi yhdistellä toisiinsa.

Ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun muodostaa yli 300 kuntaa. Työssäkäyntialueiden ulkopuolelle jää 140 kuntaa eli puolella maaseutukunnista ei ole sanottavaa työmatkaliikennettä mihinkään toiseen kuntaan. Kuitenkin juuri nämä kunnat olisivat kipeimmin lisäväestön tarpeessa. Jo nyt meillä on runsaat sata kuntaa, joissa vuosittain syntyy niin vähän lapsia, ettei heistä saada kootuksi yhtä koululuokkaa (alle 20 lasta).

Vähemmän kuin 10 lasta syntyy lähes 50 kunnassa, ja on muutama kunta, jossa ei joka vuosi synny ainuttakaan lasta. Näissä kunnissa on kyse siitä, voidaanko edes yksi koulu säilyttää, kyläkoulujen säilyttämisestä ei voi olla puhettakaan. Näiden kuntien väestö vähenee vääjäämättä, vaikka kaikki muuttoliike pysäytettäisiin. Kuntia, joissa kuolleita on enemmän kuin syntyneitä, on lähes 300.

Kuntia yhdistelemällä voidaan kouluja ja muita palveluja pitää pidempään toiminnassa. Kuitenkaan ei voi edes kuvitella sellaista ihmettä, että näitä väestöään menettäviä kuntia yhdistelemällä saataisiin aikaan suuria kasvavia kuntia. Mahdolliset yhdistelyt tulevat 30 - 40 vuotta liian myöhään. Peli menetettiin niissä jo suurten ikäluokkien lähtiessä. Maaseudun asutus harvenee kiihtyvällä vauhdilla. Jo nyt maaseudun asuttuna pitäminen on muutamien mummojen ja pappojen vastuulla.

Väestön kasvua tapahtuu vain väestöltään vahvoilla työssäkäyntialueilla. Niissä väkiluku kasvaa muuttovoittojen ja syntyneiden enemmyyden vuoksi. Eniten kasvua on suuria keskuskuntia lähinnä olevissa kunnissa. Niissä on Suomen lähivuosien elinvoima.

Maaseudun kolmijako ohjelmakaudella 2000-2006

Lähde: Työssäkäyntitilasto, Tilastokeskus.

Kirjoittaja työskentelee kehittämispäällikkönä Henkilötilastoyksikössä Tilastokeskuksessa.

Päivitetty 14.12.2005