Koettu hyvinvointi osaksi elinolotutkimusta

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Hannele Sauli on erikoistutkija Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2011.

Tiedot taloudellisesta hyvinvoinnista tai resursseista eivät enää riitä. Nykyisin halutaan tietoa yksilöiden hyvinvointikokemuksista ja siitä, miten ihmiset todella voivat ja tuntevat.

Professorien Joseph Stiglitzin, Amartya Senin ja Jean-Paul Fitoussin (2009) laatimassa raportissa pohditaan muun muassa yksilöiden kokeman hyvinvoinnin tuomista tilastojärjestelmiin. Arvovaltainen ryhmä ei antanut yksinkertaista vastausta kysymykseen hyvinvoinnin mittaamisesta. Professorit ohjaavat monipuoliseen, ei yksinkertaiseen tietoon.

Merkittävä osa mainitun raportin elämisen laatua koskevasta luvusta keskittyy perinteisiin objektiivisten olosuhteiden mittareihin ja niiden kehittämistarpeisiin. Subjektiivisen hyvinvoinnin mittaamisen lähestymistapoja pohditaan, mutta esimerkiksi sanaa onnellisuus ei raportissa paljon käytetä. Raportin ilmestyttyä tiedotusvälineistä kuitenkin sai käsityksen, että onnellisuuden mittaaminen olisi ollut raportin tärkein asia.

Raportin seurauksena Eurostat ryhtyi laajentamaan köyhyyteen ja syrjäytymiseen painottunutta tilastointiaan ja perusti sosiaalitilastollisen lippulaivansa EU-SILCin kylkeen well-being-työryhmän. Sen tarkoituksena on tehdä ehdotuksia siitä, miten hyvinvointia tässä yhdessä Euroopan suurimmista surveytutkimuksista tulisi mitata vuonna 2013 – ja kokemuksista riippuen sen jälkeenkin.

Työryhmällä on mahdollisuus lisätä vain parikymmentä kysymystä jo ennestään ylikuormitettuun SILC-tutkimukseen. Kahdellakymmenellä kysymyksellä ei kuitenkaan ole mahdollista tavoittaa hyvinvoinnin käsitteen moniulotteisuutta. Ehdolla on noin 60 subjektiivisen hyvinvoinnin mittaria, joihin sisältyy tyytyväisyyttä, elämän merkityksellisyyttä, ajankäyttöä, luottamusta ja sosiaalista pääomaa koskevia kysymyssarjoja – kaikki on jo testattu muissa tutkimuksissa.

Ehdotus valmistuu kuluvan vuoden maaliskuussa, minkä jälkeen se menee moniportaiseen päätöksentekomyllyyn ja lopulta EU:n parlamentin ja neuvoston käsittelyyn. Näin EU:ssa suunnitellaan tutkimusta.

Resurssien lisäksi kysytään tyytyväisyydestä

Hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä (drivers) kutsuimme vielä pari vuotta sitten hyvinvoinnin resursseiksi. Ne ovat muun muassa terveyttä, toimeentuloa, koulutusta ja sosiaalista elämää. Resurssit sisältyvät jo nykyiseen SILC-tutkimukseen, ja niiden tilastointia jatketaan kuten ennenkin. Virallisessa tilastossa uutta on se, että yksilöllinen hyvinvoinnin kokemus (outcomes) liitetään resurssimittaukseen.

EU:n työryhmä näyttää päätyvän siihen, että vuonna 2013 mitataan ainakin omaa elämää ja sen eri puolia koskevaa tyytyväisyyttä. Ihmiset saavat ilmaista tyytyväisyyttään suurin piirtein seuraavalla tavalla: "Vastaa asteikolla 0–10, miten tyytyväinen olet elämääsi / tuloihisi / työhösi / koulutukseesi / sosiaalisiin suhteisiisi."

Tyytyväisyyden ohella tarvitaan tietoa elämän "eudaimonisesta" ulottuvuudesta. Tämä vanha kreikkalainen käsite tarkoittaa onnellisuutta ja hyvää oloa, ei kuitenkaan pelkästään ohimenevinä mielentiloina vaan mahdollisuutena elää "täyttä elämää", "kukoistaa", käyttää täydesti mahdollisuuksiaan. Kyse on siis onnellisuuden ja mielekkyyden kokemuksista. Onnellisuutta kartoitettaisiin mittaamalla mielialoja kuten ilon, stressin, surun, vihan ja kiintymyksen tunteiden yleisyyttä ja intensiteettiä. Mielekkyyden mittareita ovat esimerkiksi tunne kyvystä saavuttaa jotain elämässä ja tunne osaamisesta.

Mielestäni Amartya Sen (1985) kiteytti tämän kaiken jo kauan sitten loistavaan tyyliinsä:

"There are many fundamentally different ways of seeing the quality of living – –. You could be well off, without being well. You could be well, without being able to lead the life you wanted. You could have the life you wanted, without being happy. You could be happy, without having much freedom. You could have a good deal of freedom, without achieving much."

Sivun alkuun

Onko hyvinvointi kaikkien tavoite?

Kun julkinen keskustelu hyvinvoinnista yhteiskuntapoliittisena tavoitteena kiihtyy, käy kuten aina tämänkaltaisissa tilanteissa. Jossakin vaiheessa puheeseen pesiytyy ärsyttäviä hokemia ja latteuksia. Yksi hyvinvointikeskustelun latteuksista on se, että hyvinvointi on kaikkien tavoite.

Harvoin näkee tarkennettavan, miten hyvinvoinnista yksilöllisenä, lähes terveyteen tai vaurauteen rinnastettavana tilana päästään sosiaaliseen hyvinvointiin, poliittisin keinoin edistettävään tilaan. Pitääkö näiden asioiden olla yhteydessä toisiinsa ja kuinka vahvasti? Pitääkö hyvinvointia mitata?

Juho Saari on esittänyt yleisestä linjasta poikkeavan puheenvuoron eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa Tulevaisuuden voittajat. Hän viittaa vaikeuteen tavoittaa onnellisuuden edellytyksiä poliittisin keinoin ja toteaa sen jälkeen, että toimenpiteiden onnellisuusvaikutusten arviointi ei ole julkisten resurssien mielekästä käyttöä. Sen sijaan julkinen valta voisi saada aikaan olennaisia asioita tutkimalla ja soveltamalla systemaattisesti sosiaalisia mekanismeja, jotka sijoittuvat resurssipohjaisen uudelleenjaon ja koetun hyvinvoinnin väliin. (Saari 2010, 115–116.)

Usein näkee vaadittavan välittömiä toimenpiteitä koetun hyvinvoinnin tilastomaiseksi mittaamiseksi heti eikä viidestoista päivä, ja mieluiten monta kertaa vuodessa. Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa pääministereiden aloitteesta perustetaan projekteja ja tutkimuksia. Suomessakin asia on hallitusohjelmassa, joskaan ohjelman kirjaus ei velvoita erityisesti juuri subjektiivisen hyvinvoinnin mittaamiseen.

Tilausta siis on. Tekee mieli kysyä, onko tilastointi oikea tapa ottaa koettu hyvinvointi hallintaan ja millä tavalla syntyvää materiaalia aiotaan hyödyntää.

Sivun alkuun

Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun lyhyt oppimäärä

Elinolotutkimuksen viitekehys Pohjoismaissa lähtee siitä, että yhteiskunnan tehtävä on turvata kohtuulliset resurssit. Tutkimuksen tehtävä on selvittää niiden tasa-arvoista jakautumista. Resurssiensa turvin yksilöt voivat – tarpeittensa ja mahdollisuuksiensa mukaan – tavoitella itse määrittelemäänsä hyvinvointia. Ihmisiltä ei kysytä voivatko he hyvin, vaan tutkijat määrittelevät hyvinvointiresurssien osatekijät. Esimerkiksi sosiaaliturva, koulutus tai työ katsotaan ihmisille tarpeellisiksi, vaikka ne eivät tuottaisi mielihyvää eikä niitä edes haluttaisi.

Köyhyys, sairaus, tietämättömyys ja avuttomuus haittaavat hyvinvoinnin tavoittelua. Niitä poistetaan taloudellisella kasvulla ja tulonsiirroilla, terveyspalveluilla ja terveellisillä elämäntavoilla sekä koulutuksella ja muilla hyvinvointipalveluilla. Mainituilla toimilla on moraalinen perusta, ja niistä päätetään demokraattisessa prosessissa. Päätösten tekeminen edellyttää tietoa siitä, miten asiat kulloinkin ovat, miten niiden tulisi olla ja kuinka tavoiteltavana pidetty tila voidaan saavuttaa.

Hyvinvoinnin määrittelyprosessin heikoin kohta on se, että tutkijat määrittelevät, mitkä ovat kohtuulliset resurssit. Niitä ei arvioida yksilön tai edes jonkin ryhmän kannalta, vaan legitimaatio on kollektiivisempaa, usein erilaisten instituutioiden näkökulmista lähtevää. Kansanvaltaisessakin järjestelmässä määrittelystä vastuussa olevat instituutiot elävät omaa elämäänsä ja ylläpitävät moninaisuutta omista lähtökohdistaan. Vastuullisilla instituutioilla tarkoitan muun muassa tiedettä ja tutkimusta, terveys- ja sosiaalipoliittisen järjestelmän osia strategioineen ja käytäntöineen sekä puolueita.

Edellä kuvattu Pohjoismaiden hyvinvointitilastoissa vallalla ollut ajattelu on kaiken aikaa ollut kriisissä tietämisen osalta. Ensinnäkin on kyse tiedon legitimiteetistä: Kenellä on oikeus valita tiedon keruun kohteet? Kenellä on oikeus tulkita kerätyn tiedon pohjalta, miten asiat ovat? Pitäisikö kiinnittää enemmän huomiota yksilöiden onnellisuuteen, vapauteen ja elämän mielekkyyteen?

Toiseksi on kyse tiedon hallinnan kriisistä. Kun hyvinvoinnin turvaamiseen ja kasvattamiseen tarkoitetut järjestelmät paisuvat ja monimutkaistuvat, on yhä hankalampaa seurata asioiden tilaa faktapohjaisesti. Vielä vaikeampaa on päätyä kiistattomiin johtopäätöksiin.

Sivun alkuun

Indikaattorien onni

Demokraattisen prosessin edellyttämä jonkinasteinen tiedonsiirto ja yhteisymmärrys tosiasioista ovat niitä suuria kertomuksia, joilla perustellaan niin koululaitoksen, yliopistojen, tutkimuslaitosten kuin tilastovirastojenkin olemassaoloa. Vastuullisen äänestäjän oletetaan ottavan selvää asioista siinä missä päättäjänkin.

Kilpailevia totuuksia on kuitenkin liikaa. Hyvinvointiresursseja kuvataan monella, vaikkapa kuudella osa-alueella, ja kaikkiin kuuluu objektiivisia tosiseikkoja. Tämän lisäksi seurataan yksilöllisiä hyvinvoinnin ilmauksia, ja yksilöiden antamien vastausten välistä vertailukelpoisuutta joudumme ainakin toistaiseksi arvailemaan.

Tätä monimutkaisuutta Stiglitzin ja kumppaneiden raportti ei lainkaan vähättele, mutta kehottaa myös tiivistämään tietoa. Indikaattorit ovat periaatteessa hyvä tiedon tiivistämisen tapa, mutta nykyisin niiden tiivistämiskyky hukkuu tarjonnan runsauteen. Valinnan vaikeus yritetään ratkaista indikaattorijoukoilla, ja valitaan asiantuntijat valitsemaan ne tiedot, joille annetaan parhaan tiedon sädekehä. Jotkut indikaattorikokoelmat ovat arvovaltaisempia kuin toiset.

Kansalaisten onnellisuus voisi olla parempi ja kätevämpi tiivistys kuin monet hyvinvointiyhteiskunnan osa-alueiden toimivuutta kuvaavat detaljitiedot. Mittaamiskysymykset sivuuttaen toistan kysymyksen, voiko tilastollista tietoa kansakunnan tai väestönosien keskimääräisestä onnellisuudesta käyttää poliittisesti.

Sivun alkuun

Raha ei tuo onnea vai tuoko?

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mielestä on olennaista puuttua sellaisiin sosiaalisiin mekanismeihin, jotka saattavat vähentää ihmisten koettua hyvinvointia. Niitä ovat esimerkiksi huono-osaisuuden kasautuminen, alueellista ja sosioekonomista eriytymistä aiheuttavat prosessit, yksinäisyyttä aiheuttavat valikoitumisprosessit sekä epävarmuus (Tulevaisuusvaliokunnan kannanotot 2010, xi-xii). Valiokunnan lista ei pääty tähän, mutta jo edellä mainituista asioista käynnissä olevasta teorioiden ja faktojen kilpailusta on haasteellista ottaa selvää. Tulojen ja koetun hyvinvoinnin suhdetta koskevat rajatutkin keskustelut ovat vaativia.

Niin kutsuttu Easterlinin paradoksi on saanut aikaan maailmanlaajuisen debatin. Richard Easterlinin (1974) mukaan onnellisuus korreloi tulotason kanssa kaikissa niissä maissa, joista hän löysi tutkittua aineistoa sekundaarianalyysiinsä. Mitä ylemmästä tuloluokasta on kysymys, sitä suurempi on "hyvin onnellisten" osuus.

Varsinainen paradoksi liittyy kahteen muuhun havaintoon. Ensinnäkin maidenvälisissä vertailuissa havaittiin, että korkeimman tulotason maat eivät olleet onnellisimpia. Toiseksi onnellisuus ei lisääntynyt Yhdysvalloissa taloudellisen kasvun myötä.

Easterlin pohtii pitkään sosiaalisten vertailujen (keeping up with the Joneses) merkitystä ihmisten onnellisuuden tunteiden muodostumisessa. Kirjoituksensa viimeisissä lauseissa hän esittää arvion, että yhteiskunnan vaurauden kasvulla ei ole päätepistettä.

Talous jatkaa kasvuaan ja tuottaa uusia tarpeita, joita tavoitellessaan ihmiset ovat tyytymättömiä siihen mitä heillä on. Samalla he kiihdyttävät taloudellista kasvua edelleen. Ainoa varma johtopäätös on se, että tarvitsemme lisää tutkimusta hyvinvoinnin olemuksesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. (Emt., 119–121.)

Sivun alkuun

Onnellisuus ja tyytyväisyys ovat eri asioita

Tästä kaikesta on usein vedetty se poliittinen johtopäätös, että koska raha ei tuo onnea, politiikan ei pitäisi tähdätä bkt:n kasvattamiseen tai taloudelliseen kasvuun – perustarpeiden tyydyttäminen riittää. Politiikan pitäisi tähdätä suoraan onnellisuutta edistäviin toimenpiteisiin. Voisimme paremmin, jos emme laukkaisi oravanpyörässä vaan keskittyisimme merkityksellisiin asioihin.

Eksoottisimpia politiikkaohjelmia edustaa Pareto-optimilla perusteltu ajatus tulojen uudelleenjaon haitallisesta vaikutuksesta hyvinvointiin: "Rahan ottaminen yhdeltä ryhmältä aiheuttaa mielipahaa enemmän kuin saman summan antaminen toiselle aiheuttaa mielihyvää" (Bok 2010, lainaus Nagel 2010).

Easterlinin paradoksin vastaisia tutkimustuloksia esittäneet tutkijat (Hagerty—Veenhoven 2003, Stevenson—Wolfers 2008) eivät löytäneet uudemmista maiden välisistä vertailuista hyvinvoinnin kyllästymispistettä, vaan tyytyväisyyden ja tulotason yhteys on jatkuvassa liikkeessä. Se on yhteydessä sekä suhteelliseen että absoluuttiseen tulotasoon. Asian tärkeyttä kuvaa syntynyt tieteellinen kiista (ks. Wolfers 2010).

Kiistan myötä on käynyt selväksi, että onnellisuus ja elämään tyytyväisyys ovat eri dimensioita ja ne kytkeytyvät tulotasoon eri tavalla. Raha lisää pikemminkin tyytyväisyyttä kuin onnea, mutta rahattomalla on pulaa molemmista (Kahneman ja Deaton 2010).

Kahden muuttujan ristiintaulukoinnin perusteella on käyty suurta debattia, josta on saatu hokemia jokapäiväiseen puheeseemme. Hokemat jäävät vaikka huomattaisiinkin, että tulojen ja tyytyväisyyden ja onnen yhteydet muuttuvat monimutkaisemmaksi kun otetaan huomioon esimerkiksi terveys ja koulutus.

Sivun alkuun

Tilastontekijän onni

Hyvinvointipuhe on mielestäni tullut aikaisempaa sekavammaksi. Aina ei saa selvää, puhutaanko yksilön, yhteisön vai kansakuntien hyvinvoinnista. Onko yksilön hyvinvointi lähelläkään käsitteitä "taloudellinen suorituskyky" ja "sosiaalinen edistys"? Kunnolliset teoriat olisivat nyt tarpeen asioiden erottamiseksi toisistaan! OECD on erityisen aktiivinen ja suoltaa käsikirjoja ja raportteja, onpa tekeillä koetun hyvinvoinnin mittaamisen käsikirjakin, joka ilmestynee loppuvuodesta. Hyvien neuvojen paljoudesta voi seurata lisääkin sekaannusta.

Faktojen kyselemiseen tottunut tilastontekijä vapisee haasteiden edessä. Miten poliittista kaikki onkaan! Tilastontekijä myös pelkää vastaajien reaktioita, kun mittaamisen hetki koittaa. Subjektiivisen hyvinvoinnin teoreettiset käsitteet käyvät huomattavasti paremmin järkeen kuin niiden käytännön sovellukset. Miten suhtautuisivat Tilastokeskuksen tulo- ja elinolotutkimukseen vastaajat, jos heiltä kysyttäisiin puhelimessa: "Nauroitko eilen?"

Lähteet:

Bok, D. 2010. The Politics of Happiness. What Government Can Learn from the New Research on Well-Being. Princeton University Press.
Easterlin, R. A. 1974. Does Economic Growth Improve the Human Lot? Teoksessa: Nations and Households in Economic Growth. Essays in Honor of Moses Abramovitz. Toim. Paul A. David – Melvin W. Reder. Academic Press Inc, New York.
Hagerty, M. R. – Veenhoven, R. 2003. Wealth and happiness revisited. Growing wealth of nations does go with greater happiness. Social Indicators Research. Vol. 64.
Kahneman, D. – Deaton, A. 2010. High income improves evaluation of life but not emotional well-being. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America. September 21, 2010. Saatavissa: http://www.pnas.org.
Nagel, T. 2010. Who is happy and when? New York Book Review December 23, 2010 – January 12, 2011.
Saari, J. 2010. Hyvinvointivaltio 2010-luvulle. Teoksessa: Tulevaisuuden voittajat. Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Toim. Juho Saari. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuja 5/2010.
Sen, A. 1985. The Standard of Living. Lecture I. Concepts and Critiques. The Tanner Lectures. Cambridge University Press.
Stevenson, B. – Wolfers, J. 2008. Economic Growth and Subjective Well-Being. Reassessing the Easterlin Paradox. Brookings Papers on Economic Activity.
Stiglitz, J. E. – Sen, A. – Fitoussi, J.-P. 2009. Report by the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress. Saatavissa: http://www.stiglitz-sen-fitoussi.fr/en/index.htm.
Tulevaisuusvaliokunnan kannanotot (2010). Teoksessa: Tulevaisuuden voittajat. Hyvinvointivaltion mahdollisuudet Suomessa. Toim. Juho Saari. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisuja 5/2010.
Wolfers, J. 2010. Debunking the Easterlin Paradox, Again. The New York Times 13.12.2010.

Hyvinvointikatsauksen artikkeleita ja muita kirjoituksia saa siteerata lähde mainiten. Kokonaisen kirjoituksen lainaamiseen tulee saada kirjoittajan lupa. Kirjoittajat kirjoittavat omissa eivätkä Tilastokeskuksen nimissä.

Päivitetty 30.5.2011