Huoltosuhde aiheuttaa huolta
- Väestöllisen huoltosuhteen alueittaiset erot ovat suuria
- Taloudellinen huoltosuhde reagoi talouden muutoksiin
- 1990-luvun lama romahdutti taloudellisen huoltosuhteen
- Uudenmaan ja Ahvenanmaan huoltosuhde edullisin
- Työllisten osuus väestöstä aikaisempaa pienempi
- Miten huoltosuhteen käy tulevaisuudessa?
Koko dokumentti sivutettuna
Kirjoittaja: Kaija Ruotsalainen on tilastopäällikkö Tilastokeskuksen Henkilöstötilastoyksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 2/2012.
Keskustelua kuntauudistuksesta on käyty kiivaana viime syksyn ja tämän alkuvuoden aikana. Hallituksen esityksessä kuntauudistuksen perusteluina on ollut mm. kuntapalveluiden turvaaminen ja kansalaisten yhdenvertaisuus sekä se, että sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämiseen vaaditaan tulevaisuudessa nykyisiä kuntia suurempi väestöpohja. Ikärakenteensa perusteella monet kunnat taistelevatkin nyt elinkelpoisuuden rajalla.
Koko väestön ikärakenteen kuvaamiseen yhdellä luvulla on kehitetty joukko mittareita, joista yleisempään käyttöön ovat jääneet väestöllinen huoltosuhde ja taloudellinen huoltosuhde. Väestöllinen huoltosuhde on lasten ja eläkeläisten määrän ja työikäisten määrän suhde. Taloudellinen huoltosuhde puolestaan kuvaa työttömien ja muiden työvoiman ulkopuolella olevien määrän suhdetta työllisten määrään.
Huoltosuhteella ei kuitenkaan voi kuvata väestörakennetta. Esimerkiksi 1950-luvulla väestöllistä huoltosuhdetta rasitti suuri lasten määrä − nyt sitä puolestaan huonontaa suuri eläkeikäisten määrä. Taloudellista huoltosuhdetta puolestaan heikensi 1990-luvun alussa suuri työttömien määrä.
Väestöllisen huoltosuhteen alueittaiset erot ovat suuria
Väestöllinen huoltosuhde pohjautuu pelkästään väestön ikärakenteeseen eikä se ota huomioon työllisyyttä. Kansainvälisissä vertailuissa lapsiin luetaan yleensä 0−14-vuotiaat ja eläkeikäisiin 65 vuotta täyttäneet. Näin työikäisiä ovat 15−64-vuotiaat. Suomessa kuitenkin suurin osa 15−17-vuotiaista on vielä opiskelemassa ja asuu vanhempiensa kanssa, joten tässä tarkastelussa väestöllinen huoltosuhde on laskettu alle 18- ja yli 64-vuotiaiden osuutena 18−64-vuotiaasta väestöstä.
Vuodesta 1987 lähtien väestöllinen huoltosuhde on pysytellyt noin 60:ssa (kuvio 1). Vuonna 1987 lapsia ja vanhuksia oli 56 sataa työikäistä kohden, vuoteen 2011 mennessä huoltosuhde oli noussut 62:een
Väestöllisen huoltosuhteen alueittaiset ja kunnittaiset erot ovat suuria. Maakunnittain huoltosuhteet vaihtelevat tällä hetkellä Uudenmaan 54:stä Etelä-Savon 71:een. Yksittäisten kuntien väliset erot ovat tätäkin suurempia. Asukasmäärältään suurissa kunnissa huoltosuhteet ovat pääosin edullisempia kuin pienissä kunnissa. Helsingissä on maan pienin huoltosuhde (46,6), ja suurin arvo on Kivijärvellä (103,7).
Väestöllinen huoltosuhde oli yli 100 kahdessa kunnassa vuonna 2011, eli niissä oli alle 18-vuotiaita ja yli 64-vuotiaita enemmän kuin työikäisiä. Syyt liittyvät syntyvyyden, kuolevuuden ja muuttoliikkeen kehitykseen. Pohjanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla väestölliseen huoltosuhteeseen vaikuttaa keskimääräistä korkeampi hedelmällisyys, mutta muu osa maata on jo menettämässä runsaan maassamuuton takia luonnollisen väestönkasvunsa − ja tulevaisuudessa tilanne vain pahenee.
Etenkin vanhusväestön määrän huomattava kasvu nostaa väestöllistä huoltosuhdetta tulevaisuudessa, ja jo vuonna 2020 koko maan huoltosuhteen arvioidaan olevan 75 ja vuonna 2030 reilusti yli 80.
Väestöennusteen mukaan huoltosuhde ei parane tulevaisuudessa yhdessäkään Suomen kunnassa, ja vuonna 2020 Suomessa lasketaan olevan lähes 100 kuntaa, joissa huoltosuhde nousee yli 100:n eli lapsia ja vanhuksia on enemmän kuin työikäisiä.
Taloudellinen huoltosuhde reagoi talouden muutoksiin
Taloudellinen huoltosuhde vertaa työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien määrää työllisten määrään. Siihen vaikuttavat ratkaisevasti taloudelliset suhdanteet, ja se on siten vaikeammin ennustettavissa kuin väestöllinen huoltosuhde. Alueen väestörakenne on myös tämän indikaattorin taustalla, mutta lisäksi siihen vaikuttavat taloustilanne ja paikallisesti myös alueen työllisyystilanne. Jos jokin yritys lopettaa toimintansa tai siirtää tuotannon toiseen kuntaan, maakuntaan tai jopa ulkomaille, ilmenee se välittömästi taloudellisessa huoltosuhteessa. Useinkaan korvaavia työpaikkoja ei ainakaan heti ole tarjolla työttömiksi jääville. Väestöllisessä huoltosuhteessa tällainen suhdannevaihtelu ei näy.
Työssäkäyvien määrä heijastuu kunnan maksukykyyn. Mitä vähemmän on työssäkäyvää väestöä, sitä pienempi on kunnan tuloverokertymä. Sana huoltosuhde on tunteita herättävä ja voi usein loukata esimerkiksi eläkeläisiä, jotka eivät pidä itseään kenenkään huollettavina, sillä he ovat työllään ansainneet oman eläkkeensä. Taloudellisen huoltosuhteen ajatuksena kuitenkin on suhteuttaa ei-tuotannollisessa toiminnassa olevan väestön määrä tuotannollisessa toiminnassa olevan väestön määrään. Kulloinkin työssä olevat tuottavat ne tavarat ja palvelut eli sen arvonlisän, joka bruttokansantuotteena on jaettavissa koko väestölle. (Myrskylä 2012.)
Mitä suurempi osa alueen väestöstä on työssä, sitä parempi on huoltosuhde. Huoltosuhteeltaan parhaimmissa kunnissa suhde on lähellä sataa eli työssäkäyviä on yhtä paljon kuin työttömiä ja työvoiman ulkopuolella olevia. Huoltosuhteeltaan heikoimmissa kunnissa korkeintaan kolmasosa väestöstä on työelämässä, jolloin huoltosuhde nousee yli kahdensadan. Vuoden 2010 lopussa tällaisia kuntia oli 22.
1990-luvun lama romahdutti taloudellisen huoltosuhteen
Taloudellinen huoltosuhde on vaihdellut merkittävästi viimeisen 25 vuoden aikana (kuvio 1). Vuodesta 1987 lähtien taloudellista huoltosuhdetta on voitu laskea vuosittain työssäkäyntitilaston lukujen pohjalta.
Kuvio 1. Väestöllinen ja taloudellinen huoltosuhde Suomessa vuosina 1987–2010.
Lähde: Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto.
Suomessa elettiin taloudellista nousukautta 1980-luvulla, ja vuosikymmenen lopulla työllisyysaste oli huipussaan. Vuonna 1989 työttömiä oli vain hieman yli neljä prosenttia työvoimasta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomi ajautui syvään lamaan, jonka seurauksena työpaikkoja hävisi runsaasti ja työttömien määrä nousi ennennäkemättömän suureksi. Pahimpana lamavuonna 1993 työttömiä oli työssäkäyntitilaston mukaan 530 000 eli yli 22 prosenttia työvoimasta.
Taloudellinen huoltosuhde oli 1980-luvun lopulla koko maassa 112, mikä tarkoittaa sitä, että sataa työssäkäyvää kohden oli 112 ei-työssäkäyvää eli lapsia, opiskelijoita, työttömiä ja eläkeläisiä sekä muita työvoiman ulkopuolella olevia. Laman iskiessä Suomeen taloudellinen huoltosuhde heikkeni nopeasti − vuonna 1993 huoltosuhde oli 172. Tämän jälkeen huoltosuhde on parantunut hitaasti, mutta 1980-luvun lopun tasolle ei olla päästy. Vuosina 2006 ja 2007 huoltosuhde oli laman jälkeen alimmillaan (124 ei-työssäkäyvää sataa työssäkäyvää kohden), sen jälkeen huoltosuhde on hieman heikentynyt. Viimeisimmän tilaston mukaan huoltosuhde oli 131 vuonna 2010.
Taloudellinen huoltosuhde näyttääkin jääneen pysyvästi korkeammalle tasolle kuin se oli ennen lamaa. Osittain tähän vaikuttaa väestön ikärakenteen muutos: 65 vuotta täyttäneiden määrä on kasvanut 235 000 hengellä vuodesta 1993 vuoteen 2010, ja myös ikäryhmän osuus väestöstä on kasvanut 14 prosentista 17,5 prosenttiin. Samanaikaisesti alle 18-vuotiaiden määrä on pienentynyt, mutta vain noin 84 000 hengellä, joten se ei riitä kompensoimaan eläkeläisten määrän kasvua.
Taloudellisen huoltosuhteen jäämistä lamaa edeltävää tasoa huonommaksi selittää ikärakenteen vanhenemisen lisäksi Suomeen jäänyt rakenteellinen työttömyys. Työttömien määrä on puolittunut pahimmista lamavuosista, mutta on edelleen huomattavan suuri. Työttömyysaste laski alle kymmenen prosentin vasta vuosina 2006−2008. Vuonna 2009 työttömiä oli jälleen yli kymmenen prosenttia työvoimasta.
Uudenmaan ja Ahvenanmaan huoltosuhde edullisin
Väestölliseen huoltosuhteeseen verrattuna muutokset taloudellisessa huoltosuhteessa voivat olla äkkinäisiä, ja erot taloudellisessa huoltosuhteessa alueiden välillä ovat suuria (kuvio 2). Huoltosuhde on pysynyt Helsinki-Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla koko tarkasteluajan koko maan keskiarvoa parempana. Vuosina 1987–1990 Uudellamaalla oli jopa enemmän työssäkäyviä kuin muuta väestöä. Pohjois- ja Itä-Suomessa puolestaan oli jo tuolloin 100 työssäkäyvää kohti 130–140 työtöntä tai työvoiman ulkopuolista henkilöä – saman verran kuin Uudellamaalla laman synkimpinä vuosina.
Kuvio 2. Taloudellinen huoltosuhde suuralueittain vuosina 1987−2010.
Lähde: Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto.
Pohjois- ja Itä-Suomessa 1990-luvun puolivälissä vain kolmasosa koko väestöstä oli töissä eli sataa työllistä kohti oli kaksisataa työtöntä, lasta, vanhusta, opiskelijaa tai muuta työvoiman ulkopuolella olevaa henkilöä. Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä tilanne alkoi hiljalleen kohentua, mutta edeltävän vuosikymmenen tasolle oli vielä pitkä matka. Suuralueista vain Ahvenanmaalla huoltosuhde palautui jo 1990-luvun loppupuolella lamaa edeltävälle tasolle. Muilla suuralueilla taloudellinen huoltosuhde on edelleen korkeampi kuin 20 vuotta aiemmin.
Vaikka Uudenmaan huoltosuhde onkin ollut muuta maata edullisempi, muutos 1990-luvun alussa oli suurempi kuin muilla alueilla (kuvio 3). Vuoden 1987 tilanteeseen verrattuna Helsinki-Uudenmaan huoltosuhde heikkeni nopeimmin ja on edelleen muita alueita etäämpänä vuoden 1987 tasosta. Ahvenanmaan erilaisuus näkyy tässäkin: laman vaikutus oli maltillisempi ja siitä palautuminen suhteellisen nopeaa.
Kuvio 3. Taloudellisen huoltosuhteen kehitys suuralueittain vuosina 1987−2010 (1987 = 100).
Lähde: Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto.
Työllisten osuus väestöstä aikaisempaa pienempi
Suuralueiden sisällä maakunnissa taloudellinen huoltosuhde on muuttunut eri suuntiin ja eri tekijöiden vaikutuksesta. Pohjois- ja Itä-Suomen alueella Pohjois-Pohjanmaa ja Keski-Pohjanmaa pääsivät vuosina 2007 ja 2008 lähes vuoden 1987 tasolle (taulukko 1) − samoin Länsi-Suomessa Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa ja Pirkanmaa.
Taulukko 1. Taloudellisen huoltosuhteen muutos vuosina 1987–2010 maakunnittain (1987 = 100) ja muutokset huoltosuhteen komponenteissa (muutos väestöosuuksissa, %-yksikköä).
| Huoltosuhde
2010, 1987 = 100 |
Työlliset | Työttömät | 0–14-vuotiaat | Opiskelijat, koululaiset |
Eläkeläiset | Muut 1) | |
| Koko maa | 114 | –3,3 | 2 | –2,8 | 1,6 | 3,5 | –1,0 |
| Uusimaa | 123 | –5,2 | 2,7 | –1,7 | 2,3 | 2,2 | –0,3 |
| Varsinais-Suomi | 119 | –4,3 | 2,7 | –2,4 | 2 | 3 | –1,0 |
| Kanta-Häme | 116 | –3,6 | 2,7 | –1,4 | 1 | 2,8 | –1,5 |
| Päijät-Häme | 126 | –5,7 | 3 | –3,0 | 1,1 | 5,9 | –1,4 |
| Kymenlaakso | 123 | –5,1 | 2,5 | –2,9 | 0,5 | 6,2 | –1,2 |
| Etelä-Karjala | 123 | –5,0 | 2,3 | –3,3 | 1,1 | 6,4 | –1,4 |
| Satakunta | 115 | –3,3 | 1,2 | –3,6 | 0,8 | 6,7 | –1,8 |
| Pirkanmaa | 111 | –2,6 | 2 | –1,8 | 1,9 | 1,5 | –1,1 |
| Keski-Suomi | 113 | –3,1 | 2,6 | –3,0 | 1,8 | 3,3 | –1,7 |
| Etelä-Pohjanmaa | 107 | –1,6 | 1,4 | –3,6 | 0,7 | 4,5 | –1,3 |
| Pohjanmaa | 106 | –1,5 | 1,1 | –2,7 | 1,3 | 2,9 | –1,1 |
| Etelä-Savo | 120 | –4,3 | 1,3 | –4,2 | 0,6 | 8,1 | –1,5 |
| Pohjois-Savo | 112 | –2,8 | 1,6 | –4,0 | 1,4 | 5,3 | –1,6 |
| Pohjois-Karjala | 114 | –3,2 | 1,9 | –4,5 | 2,4 | 4,8 | –1,4 |
| Kainuu | 110 | –2,2 | 0,2 | –6,2 | 0,3 | 9,3 | –1,3 |
| Keski-Pohjanmaa | 106 | –1,5 | 1,3 | –4,9 | 0,6 | 6 | –1,5 |
| Pohjois-Pohjanmaa | 107 | –1,6 | 1,6 | –3,5 | 2,1 | 2,8 | –1,4 |
| Lappi | 114 | –3,2 | 0,2 | –5,7 | 1,3 | 8,4 | –1,0 |
| Ahvenanmaa – Åland | 101 | –0,4 | 0,9 | –1,6 | –0,1 | 1,5 | –0,3 |
1) Vertailtavuuden
vuoksi vuoden 1987 luvuissa 15–12-vuotiaat työlliset on
luokiteltu ryhmään "Muut".
Lähde: Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto.
Työllisten osuus väestöstä on pienentynyt kaikissa maakunnissa. Päijät-Hämeessä, Uudellamaalla, Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa työllisten osuus koko väestöstä oli vuonna 2010 jopa viisi prosenttiyksikköä pienempi kuin vuonna 1987. Vastaavasti eläkeläisten osuus väestöstä on noussut koko maan keskiarvoa enemmän Uuttamaata lukuun ottamatta. Uudellamaalla huoltosuhdetta puolestaan on heikentänyt opiskelijoiden osuuden kasvu sekä muuta maata vähäisempi lasten osuuden pieneneminen.
Vuosina 1987−2010 eläkeläisten osuus väestöstä on noussut koko maassa 20,3 prosentista 23,8 prosenttiin. Eniten eläkeläisten osuus on noussut Kainuussa, jossa eläkeläisten osuus nousi yli yhdeksällä prosenttiyksiköllä ja oli vuoden 2010 lopussa 30,3 prosenttia. Myös muissa maakunnissa, joissa väestön määrä on vähentynyt vuodesta 1987 eniten kuten Lapissa, Etelä-Savossa, Satakunnassa, Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa, eläkeläisten osuuden kasvu on ollut muuta maata suurempaa. Useimmiten näillä alueilla myös lasten osuus on pienentynyt enemmän kuin muualla maassa. Tämä on jonkin verran kompensoinut eläkeläisten osuuden kasvun vaikutusta huoltosuhteeseen.
Miten huoltosuhteen käy tulevaisuudessa?
Vuoden 2010 lopussa noin 43 prosenttia Suomen väestöstä kävi töissä. Loput 57 prosenttia väestöstä oli alle 15-vuotiaita, työttömiä, eläkeläisiä, opiskelijoita tai muita työvoiman ulkopuolisia henkilöitä (kuvio 4). Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla työllisiä oli lähes puolet väestöstä, mutta monissa Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnissa työssäkäyviä oli alle 40 prosenttia. Eläkkeelle siirtyvien ikäluokat ovat nykyisin ja myös tulevaisuudessa suurempia kuin työmarkkinoille tulevat ikäluokat. Ellei työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien määrä tulevaisuudessa pienene nopeammin kuin eläkeläisten määrä kasvaa, johtaa se vääjäämättä huoltosuhteen heikkenemiseen.
Kuvio 4. Väestö pääasiallisen toiminnan mukaan maakunnittain vuonna 2010. Prosenttia.
Lähde: Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto.
Taloudellinen huoltosuhde paranee työllisten osuuden kasvaessa eli työllisyysasteen noustessa. Työllisyysasteen nousu riippuu pitkälti taloudellisesta tilanteesta, mutta työllisyysasteeseen pyritään vaikuttamaan myös politiikan keinoin. Työurien pidentäminen, eläkeiän nostaminen sekä työttömien ja syrjäytyneiden aktivoiminen ovat siihen tähtääviä toimenpiteitä.
Tällä hetkellä työeläkevakuutusvelvollisuus koskee 18−68-vuotiaita. Tämän ikäisestä väestöstä oli vuoden 2010 lopussa työssäkäyviä 65 prosenttia. Virallinen työllisyysaste lasketaan työllisten osuutena 15−64-vuotiaasta väestöstä, ja se oli Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan 67,3 prosenttia.
Seuraavassa tarkastelussa lasketaan vaihtoehtoisia kehitysmalleja vuoteen 2040 saakka:
- taloudellisen huoltosuhteen kehitykselle, jos työllisyysaste pysyy vuoden 2010 tasolla,
- työllisyysasteen kehitykselle, jos huoltosuhde pysyy vuoden 2010 tasolla.
Laskelmat pohjautuvat vuoden 2009 väestöennusteeseen. Työllisyysaste lasketaan ikäluokasta 18−68-vuotiaat, sillä työssäkäyntitilastossa lähdeaineistona käytetään työeläkevakuutettujen aineistoja, ja toisaalta myös hallituksen tavoitteena on pitkällä tähtäimellä nostaa työllisyyttä myös vanhemmissa ikäluokissa.
Jos oletetaan, että työllisyys pysyisi vuoden 2010 tasolla eli työllisten osuus 18−68-vuotiaista pysyisi koko tarkastelujakson samana aina vuoteen 2040 saakka, nousisi huoltosuhde koko maan tasolla vuoteen 2020 mennessä 149:ään nykyisestä 131:stä (kuvio 5). Vuonna 2030 huoltosuhde olisi jo 161 ja vuonna 2040 yli 160.
Kuvio 5. Huoltosuhteen kehitys suuralueittain vuosina 2010−2040, jos työllisyysaste pysyy vuoden 2010 tasolla.
Lähde: Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto ja vuoden 2009 väestöennuste.
Pohjois- ja Itä-Suomessa huoltosuhde oli vuoden 2010 lopussa yli 150 ja työllisten osuus 18−64-vuotiaista oli 60 prosenttia. Jos työllisten osuus pysyy samalla tasolla, huoltosuhde on 182 vuonna 2020, ja vuosikymmen myöhemmin alueen väestöstä vain kolmasosa on enää työssäkäyviä.
Väestöennusteen mukaan työikäisen väestön osuus pienenee kaikilla suuralueilla seuraavina vuosikymmeninä. Eläkeikäisten määrä ja väestöosuus sen sijaan kasvaa nopeasti: 65 vuotta täyttäneitä arvioidaan olevan 26 prosenttia väestöstä vuonna 2030, kun vastaava väestönosuus vuoden 2010 lopussa oli 17,5 prosenttia. Ikärakenteen muutos näkyy väestöllisessä huoltosuhteessa: kun vuonna 2010 oli 61 huollettavaa eli alle 18-vuotiasta tai yli 64-vuotiasta sataa työikäistä kohden, niin vuoteen 2020 mennessä huollettavien määrä on noussut 75:een ja vuoteen 2030 mennessä jo 83:een.
Ikärakenteen muutoksesta johtuvaan huoltosuhteen heikkenemiseen voidaan vaikuttaa työllisyyttä parantamalla. Jotta huoltosuhde pysyisi vuoden 2010 tasolla, olisi työllisten osuuden 18−68-vuotiaasta väestöstä noustava vuoteen 2020 mennessä yli neljä prosenttiyksikköä eli 69,3 prosenttiin. Vuonna 2030 työllisyysasteen olisi puolestaan oltava jo 73 prosenttia. (Kuvio 6.) Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla vuonna 2010 oli työssäkäyviä lähes puolet väestöstä. Jotta tämä taso säilyisi tulevaisuudessakin, olisi työllisten osuuden 18−68-vuotiaasta väestöstä noustava Ahvenanmaalla yli 80 prosentin ja Uudellamaallakin lähelle 80 prosenttia.
Kuvio 6. Työllisyysasteen kehitys vuosina 2010− 2040, jotta huoltosuhde pysyisi vuoden 2010 tasolla. Prosenttia.
Lähde: Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto ja vuoden 2009 väestöennuste.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2012. Alueellisten työmarkkinoiden muutos. Työ ja yrittäjyys 1/2012. Työ ja elinkeinoministeriön julkaisuja. http://www.tem.fi/files/31991/1_2012_netti.pdf.
Tilastokeskus. Työssäkäyntitilasto. http://tilastokeskus.fi/til/tyokay/index.html.
Tilastokeskus. Vuoden 2009 väestöennuste. http://tilastokeskus.fi/til/vaenn/index.html.
Päivitetty 4.6.2012