Suomalaisten työaika Euroopan lyhyimpiä

  1. Osa työajan lyhentymisestä selittyy osa-aikatyön lisääntymisellä
  2. Yrittäjien pitkät päivät
  3. Osa-aikatyön syyt
  4. Naisten korkea työllisyysaste selittää Suomen sijoitusta kansainvälisessä vertailussa
  5. Tehdyt työtunnit vai säännöllinen työaika?
  6. Yrittäjien suuri määrä pidentää työaikojen keskiarvoa
  7. Vauraissa maissa tehdään lyhyttä työviikkoa
  8. Miten vertailla työaikoja oikein?

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Kirjoittaja: Liisa Larja on yliaktuaari Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 3/2012.

Työaika on Suomessa lyhentynyt viime vuosikymmeninä. Otsikoihin nouseekin aika ajoin suomalaisten työviikon lyhyys muihin maihin verrattuna. Työajan pituuteen vaikuttaa muun muassa maan elinkeinorakenne sekä naisten työssäkäynnin yleisyys – mutta myös työajan tilastointitapa.

Suomessa tehdään verrattain lyhyttä työviikkoa. Työaika on lyhentynyt 1960-luvulta reippaasti aina 1990-luvulle saakka (kuvio 1). Tähän on vaikuttanut erityisesti viisipäiväiseen työviikkoon siirtyminen 60-luvun lopulla, lomien lisääntyminen vuosiloman ja pekkasvapaiden muodossa sekä työmarkkinajärjestöjen työaikaa säätelevät sopimukset (Savela, 2004). Myös elinkeinorakenteen muutos – muun muassa maatalousyrittäjien määrän vähentyminen – sekä naisten työssäkäynnin lisääntyminen ovat vaikuttaneet keskimääräiseen vuosityöaikaan.

Viime vuosikymmeninä työaika on laskenut maltillisemmin (kuvio 2). Työvoimatutkimuksen tuloksissa työllisten säännöllisen viikkotyöajan keskiarvo on vähentynyt vuodesta 1997 vuoteen 2011 reilulla tunnilla eli 38,7 tunnista 37,4 tuntiin. Ero miesten ja naisten säännöllisessä työajassa on pysynyt lähes samana.

Kuvio 1. Työllisten keskimääräinen toteutunut vuosityöaika. Tuntia vuodessa.*

* Aikasarjassa katko 1975. Kansantalouden tilinpidon ja työvoimatutkimuksen tiedot poikkeavat hieman toisistaan tiedonkeruutavasta johtuen. Tässä on käytetty kansantalouden tilinpidon lukuja pitkän aikasarjan vuoksi.
Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito.

Kuvio 2. Työllisten keskimääräinen säännöllinen viikkotyöaika vuosina 1997–2011 sukupuolen mukaan, 15–64-vuotiaat. Tuntia viikossa.

Lähde: Tilastokeskus. Työvoimatutkimus.

Osa työajan lyhentymisestä selittyy osa-aikatyön lisääntymisellä

Niin sanottua tavanomaista 35–40 viikkotuntia tekevien työllisten määrä putosi talou­dellisen taantuman ja irtisanomisten myötä 90-luvun alussa lähes 400 000 henkilöllä (kuvio 3). Kun vuonna 1989 tätä "normaalia" 35–40-tuntista viikkoa teki 1 838 000 henkilöä eli 74 prosenttia 15–64-vuotiaista työllisistä, vuonna 1994 määrä oli pudonnut 1 436 000 henkilöön eli 70 prosenttiin. Tämän jälkeen määrä on kasvanut 1 622 000 henkeen vuonna 2011. Samalla kaikkien työllisten määrä on kuitenkin noussut niin, että normaalia viikkoa tekevien suhteellinen osuus on edelleen laskenut 67 prosenttiin 15–64-vuotiaista työllisistä.

Kuvio 3. Työlliset säännöllisen viikkotyöajan mukaan vuosina 1989–2011, 15–64-vuotiaat. Tuhatta henkilöä.

Lähde: Tilastokeskus. Työvoimatutkimus.

Pitkät, yli 40 tunnin työviikot yleistyivät 90-luvun lopulla noususuhdanteessa ylityöpaineiden kasvaessa, mutta kasvu on sen jälkeen taittunut. Lyhyet työviikot ovat sen sijaan yleistyneet tasaisesti vuodesta 1997 lähtien, ja osa keskimääräisen työajan lyhenemisestä selittyykin osa-aikaisen työn kasvaneella osuudella. Vuosina 1989–2011 lyhyttä, alle 35-tuntista työviikkoa tekevien työllisten määrä on lisääntynyt 293 000 henkilöstä 443 000 henkilöön (kuvio 3). Tämä tarkoittaa, että vuoden 1989 jälkeen alle 35 tunnin viikkoa tekevien työllisten osuus on noussut 12 prosentista 18 prosenttiin.

Lyhyen työviikon yleistymiseen on vaikuttanut mm. osa-aikaeläkejärjestelmän syntyminen, osittaisen hoitovapaan mahdollistuminen, opiskelijoiden lisääntynyt työssäkäynti sekä kauppojen ja ravintoloiden aukioloaikoja koskevan lainsäädännön muutokset (ks. Hulkko & Pärnänen, 2006; Pärnänen & Sutela 2009).

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 24.9.2012