Julkaistu: 23.2.2015

Kulutus on tärkein talouskasvun tekijä

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Olli Savela työskentelee yliaktuaarina kansantalouden tilinpidossa Tilastokeskuksessa. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 4/2014.

Kulutus on ylläpitänyt merkittävästi tuotannon kasvua. Jotta talous kasvaisi, kulutuksen tulisi kohdistua kotimaiseen tuotantoon. Lisäksi tarvitaan kotimaisia investointeja. Kansalaisten taloudellista hyvinvointia kuvaa parhaiten kulutuskäsite, jossa ovat mukana yksityinen kulutus ja julkiset hyvinvointipalvelut.

Kansantalouden kysyntä voidaan jakaa kolmeen isoon osaan: kulutukseen, investointeihin ja vientiin. Kulutus on Suomessa ollut jatkuvasti yli puolet, 50–60 prosenttia lopputuotteiden kokonaiskysynnästä, 1990-luvun alun lamavuosina enemmänkin. Vienti on viime vuosina jäänyt vajaaseen 30 prosenttiin kysynnästä ja investoinnit runsaaseen 15 prosenttiin.

Viennillä on Suomen kaltaisessa avoimessa taloudessa ollut tärkeä osa kansantalouden kasvattajana ja ylläpitäjänä. Erityisesti talouden nousu 1990-luvun alun lamasta oli pitkälle "vientivetoista". Viime vuosina viennin merkitys taloudessa on pienentynyt sen vähentyessä, mikä on tärkein syy nykyiseen talouskriisiin. Kulutuksen merkitys kasvutekijänä on korostunut uudelleen.

Kulutuksen merkityksen voi havaita kuvioista 1 ja 2, joissa on esitetty bruttokansantuotteen kasvuun vaikuttaneiden kysyntäerien vaikutus (kontribuutio) bruttokansantuotteen nimelliseen muutokseen 2000-luvulla. Kuviot kertovat, kuinka monta prosenttiyksikköä käypähintainen bruttokansantuote on kasvanut kunakin vuonna kyseisen kysyntäerän johdosta. Tässä vertailussa on käytetty käypähintaisia tietoja kiinteähintaisten sijasta, koska suhteelliset hintamuutokset ovat olennainen osa talouden muutoksia.

Kuvio 1. Kulutuksen vaikutus bruttokansantuotteen nimelliseen kasvuun vuosina 2000–2013. Prosenttiyksikköä

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito.

Kuvio 2. Investointien ja nettoviennin vaikutus bruttokansantuotteen nimelliseen kasvuun vuosina 2000–2013. Prosenttiyksikköä

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito.

Sekä yksityinen että julkinen kulutus ovat jatkuvasti ylläpitäneet tuotannon nimellistä kasvua. Myös investoinnit ovat yleensä lisänneet tuotantoa paria vuotta lukuun ottamatta. Nettoviennin vaikutus on sen sijaan ollut 2000-luvulla pääasiassa negatiivinen eli sen kehitys on pienentänyt bruttokansantuotetta. Tuonti on kasvanut vientiä enemmän ja vaihtotasekin kääntyi vuonna 2011 alijäämäiseksi.

Kulutuksen osalta on esitetty myös reaalinen (kiinteähintainen) vaikutus bruttokansantuotteen muutoksiin, koska nimellishintaisesta vaikutuksesta iso osa on vain hintamuutosta (kuvio 3).

Kuvio 3. Kulutuksen vaikutus bruttokansantuotteen reaaliseen kasvuun vuosina 2000–2013. Prosenttiyksikköä

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito.

Yksityisen kulutuksen vaikutus bruttokansantuotteen volyymimuutoksiin on ollut 1−2 prosenttiyksikköä joka vuosi 2000-luvulla lukuun ottamatta niitä vuosia, joina kansantuote on supistunut (2009, 2012 ja 2013). Julkisen kulutuksen vaikutus on ollut lievästi positiivinen lähes kaikkina vuosina.

Tuotannon eli kansantuotteen kannalta on periaatteessa aivan sama, mistä eristä kysyntä muodostuu. Tuotantoa ylläpitävät yhtä lailla kulutukseen, vientiin ja investointeihin käytetyt rahat. Vienti on tarpeen, jotta voimme tuoda sellaisia tavaroita ja palveluita, joita ei kotimaassa tuoteta, tai jotka on muuten edullista ostaa ulkomailta. Investointeja taas tarvitaan, jotta voimme tulevaisuudessakin tuottaa ja kuluttaa.

Kulutus on selvästi tärkein kysyntäerä tuotannon ylläpitäjänä. Kansantalouden suhdanteet noudattavat pitkälle kulutuksen vaihteluita. Voinee sanoa myös toisinpäin: kulutus seuraa pitkälle suhdanteiden vaihtelua. Niin tiiviisti tuotanto ja kulutus ovat kytköksissä toisiinsa.

Tuotanto ei kasva pelkästään kulutusta lisäämällä

Mikäli haluamme lisätä kotimaista tuotantoa, kulutuksen pitää ensinnäkin kohdistua kotimaisiin tuotteisiin. Nykyisessä maailmantaloudessa tämä ei ole kovin yksinkertaista. Ulkomaiset tuotteet valtaavat markkinoita eikä "suosi suomalaista" -kampanjoita katsota hyvällä vapaakaupan ilmapiirissä. Aina ei tuotteen alkuperää voi myöskään tunnistaa.

Käytännössä tuonnin osuus kotitalouksien kulutuksesta on melko pieni, suunnilleen yksi kuudesosa, kun mukaan luetaan sekä kulutuksen välitön että välillinen tuontipanos ja kulutus ulkomailla. Toisin sanoen viisi kuudesosaa kulutuksesta kohdistuu kotimaiseen tuotantoon ja hyödyttää sitä. On silti selvää, että päivittäisillä kulutusvalinnoilla vaikutamme siihen, pidämmekö yllä kotimaista vai ulkomaista tuotantoa.

Toiseksi osa tuotannosta on varattava investointeihin, mielellään nykyistä suurempi osa, ja se on pois kulutuksesta. Investointien tulisi myös olla kannattavia ja niiden pitäisi kohdistua kotimaahan, jos halutaan lisätä kotimaista tuotantoa. Viime vuosina erityisesti suuryritykset ovat investoineet huomattavassa määrin ulkomaille.

Kolmanneksi tulojen rajallisuus asettaa rajat itse kunkin kulutuksen kasvulle, koska velkaantuakaan ei voi jatkuvasti. Yksilötasolla velat on joskus maksettava, mutta koko talouden tasolla esimerkiksi kotitalouksien tai julkisen sektorin velkaantumiselle on vaikea määritellä kipurajoja.

Sivun alkuun

Kulutuksella on ekologiset ja globaalit rajansa

Taloudellisten rajoitusten lisäksi kulutuksen kasvulle on myös muunlaisia rajoja: luonnonvarat ehtyvät ja ilmasto muuttuu uhkaavasti. Jos haluamme pysäyttää ilmastonmuutoksen ja vähentää kasvihuonepäästöjä, on fossiilisten polttoaineiden kulutusta alennettava radikaalisti ellemme pysty uudella teknologialla ratkaisemaan ongelmaa.

Niin sanottujen länsimaiden korkeaa kulutustasoa rajoittaa tulevaisuudessa varmasti sekin, että myös köyhien maiden asukkaat haluavat päästä osallisiksi elintason noususta ja kulutusmahdollisuuksista. Siihen heillä on täysi oikeus, mutta maapallon hupenevat luonnonvarat ja ilmastonmuutos tuskin mahdollistavat kaikille länsimaiden nykyistä elintasoa. Silloin voi kysyä, onko meillä siihen etuoikeus.

Sivun alkuun

Yksityinen ja julkinen kulutus

Kulutus voidaan jakaa kolmeen osaan: kotitalouksien kulutukseen, voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen (järjestöjen, seurakuntien, säätiöiden yms.) kulutukseen ja julkiseen kulutukseen. Kaksi ensimmäistä muodostavat yhdessä yksityisen kulutuksen.

Usein kulutuksesta puhuttaessa tarkoitetaan kotitalouksien kulutusta, mikä kattaakin valtaosan kulutuksesta ja on yksinään runsaat puolet bruttokansantuotteesta (kuvio 4). Suomessa myös julkisten kulutusmenojen merkitys on suuri, noin neljäsosa bruttokansantuotteesta. Järjestöjen kulutusmenot sen sijaan ovat vähäiset, vajaat kolme prosenttia kansantuotteesta.

Kuvio 4. Kulutusmenojen osuus bruttokansantuotteesta vuosina 1975–2013. Prosenttia

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito.

Julkiset kulutusmenot sisältävät henkilöstökulut (palkansaajakorvaukset), poistot (kiinteän pääoman kuluminen) sekä ostetut tavarat ja palvelut (välituotekäyttö ja luontoismuotoiset tulonsiirrot). Näistä menoista vähennetään myynti- ja maksutuotot. Markkinatuotos sisältää muun muassa julkisen sektorin sisäiset myynnit ja markkinattomien tuotteiden myynnin, esimerkiksi terveyskeskusmaksut ja päivähoitomaksut. Kulutusmenot kertovat siten, kuinka paljon julkisten palveluiden tuottaminen ja ostaminen maksavat julkiselle sektorille.

Tarkastelen seuraavassa tarkemmin julkisia kulutusmenoja, joiden merkitys usein unohdetaan.

Sivun alkuun

Myös julkinen kulutus lisää kysyntää taloudessa

Kuten jo aiemmin mainitsin, kansantalouden kysynnän kannalta on periaatteessa aivan sama, muodostuuko kysyntä kulutuksesta, investoinneista vai viennistä. Kysynnän kannalta on myös samantekevää, onko kulutus julkista vai yksityistä.

Jos valtio esimerkiksi alentaa veroja, yksityinen kulutus lisääntyy. Jos veronalennuksen sijasta samat varat käytetään julkisten kulutusmenojen lisäämiseen, on vaikutus kansantalouden kokonaiskysynnän kannalta sama. Kysyntä vain kohdistuu eri tavoin. Talouden elvyttämiseksi julkisen kulutuksen (tai julkisten investointien) lisääminen on oikein kohdistettuna vähintään yhtä tehokasta kuin verotuksen keventäminen.

Julkisten kulutusmenojen osuus bruttokansantuotteesta on pitkällä aikavälillä kasvanut. Erityisesti se kasvoi 1990-luvun alun lamassa, koska kansantuote romahti. Kun julkisia menoja sitten leikattiin, osuus palasi vuosituhannen vaihteessa lamaa edeltäneelle tasolle. Tällä vuosisadalla julkisen kulutuksen osuus on taas noussut ja näin on käynyt erityisesti vuodesta 2009 alkaen nykyisen talouskriisin takia. Viime vuonna julkisten kulutusmenojen osuus kansantuotteesta oli neljännes. Tätä suurempi se on Suomessa ollut vain toisen maailmansodan aikana.

Tehtävittäin tarkasteltuna suurimmat julkiset kulutusmenot kohdistuvat terveydenhuoltoon, sosiaaliturvaan, koulutukseen, yleiseen hallintoon ja elinkeinoelämän edistämiseen, muun muassa liikenteeseen. Nämä tehtävät kattavat noin 85 prosenttia julkisista kulutusmenoista. 2000-luvulla sosiaaliturvan ja terveydenhuollon menojen osuus on hieman noussut ja koulutuksen osuus laskenut, mikä kertoo väestörakenteen muutoksesta (kuvio 5).

Kuvio 5. Eri tehtävien osuus julkisista kulutusmenoista vuosina 1990, 2000 ja 2012. Prosenttia

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito. Eurostat 1996.

Kuntien ja kuntayhtymien osuus julkisista kulutusmenoista oli viime vuonna 66 prosenttia, valtion 27 prosenttia ja sosiaaliturvarahastojen 7 prosenttia. Valtion osuus on pitkällä aikavälillä laskenut ja kuntasektorin osuus kasvanut.

Sivun alkuun

Julkisista kulutusmenoista valtaosa on kansalaisten hyvinvointipalveluita

Julkiset kulutusmenot jaetaan yksilöllisiin ja kollektiivisiin kulutusmenoihin. Yksilöllisillä kulutusmenoilla tarkoitetaan koulutus-, sosiaali-, terveys-, sosiaalivakuutus-, virkistys-, kulttuuri- ja urheilupalveluihin käytettyjä kulutusmenoja. Niiden voidaan katsoa palvelevan suoraan kansalaisia, "yksilöitä". Näitä palveluita voidaan kutsua myös hyvinvointipalveluiksi (ks. Aija Kaartisen artikkeli tässä numerossa).

Kollektiivisia kulutusmenoja ovat muun muassa hallinto, puolustus, yleinen järjestys ja turvallisuus, tutkimus ja liikenneyhteyksien ylläpito. Kollektiiviset kulutusmenot kohdistuvat samanaikaisesti kaikille kansalaisille tai tietylle kansalaisryhmälle, esimerkiksi jollakin alueella asuville. Ne ovat sinänsä välttämättömiä yhteiskunnan toimivuudelle, mutta niiden voidaan katsoa hyödyttävän kansalaisia välillisesti eikä suoraan.

Julkisista kulutusmenoista yksilöllisten kulutusmenojen osuus on kaksi kolmasosaa ja kollektiivisten yksi kolmasosa.

Kuntien kulutusmenot ovat pääosin yksilöllisiä, mutta valtion kollektiivisia. Kansaneläkelaitoksen, työeläkerahastojen ja muiden sosiaaliturvarahastojen kulutusmenot luetaan kokonaan yksilöllisiin kulutusmenoihin, vaikka ne ovatkin luonteeltaan hallintoa. Samoin yksityiset eli kotitalouksien ja voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen kulutusmenot ovat kokonaan yksilöllisiä.

Sivun alkuun

Bruttokansantuotteesta taloudellisen hyvinvoinnin mittaamiseen

Perinteisesti taloudellisen hyvinvoinnin – elintason – mittaamisessa on käytetty bruttokansantuotetta henkeä kohti, joka kuvaa tuotannon arvoa tai tarkemmin tuossa tuotannossa syntynyttä arvonlisäystä ja siitä saatuja tuloja.

Kansantulo ja kansantalouden käytettävissä oleva tulo ovat jo astetta parempia elintason mittareita kuin kansantuote, koska ne ottavat huomioon kotimaisesta arvonlisäyksestä ulkomaille siirretyt tulot ja vastaavasti ulkomailta Suomeen saadut tulot.

Bruttokansantuotteesta päästään bruttokansantuloon, kun siihen lisätään ulkomailta saadut ensitulot ja vähennetään vastaavat ulkomaille maksetut ensitulot (osingot, korot, kotiuttamattomat voitot, palkat, EU:lta saadut tuet, EU:lle tilitetyt tullit yms.). Bruttokansantulosta päästään nettokansantuloon, kun siitä vähennetään kiinteän pääoman kuluminen (poistot), joka vastaa sitä osaa tuotannosta, joka on käytettävä vanhentuneen tuotantokaluston korvaamiseen (taulukko).

Taulukko. Kansantuotteesta kulutukseen − kansantalouden tilinpidon käsitteet ja niiden arvo vuonna 2013. Miljoonaa euroa

Bruttokansantuote 201 341
- Ensitulo ulkomaille, netto -607
= Bruttokansantulo 201 948
- Kiinteän pääoman kuluminen 38 867
= Nettokansantulo 163 081
- Tulonsiirrot ulkomaille, netto 2 735
= Käytettävissä oleva tulo 160 346
- Säästö -917
= Kulutusmenot 161 263
- Kollektiiviset kulutusmenot 16 503
= Todellinen yksilöllinen kulutus 144 760
- Julkiset yksilölliset kulutusmenot 33 714
= Yksityiset kulutusmenot 111 046
- Järjestöjen yms. kulutusmenot 5 437
= Kotitalouksien kulutusmenot 105 609

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito. Käsitteet ja määritelmät

Kansantulosta päästään kansantalouden käytettävissä olevaan tuloon, kun siihen lisätään ulkomailta saadut tulonsiirrot ja vähennetään vastaavat ulkomaille maksetut tulonsiirrot (eläkkeet, rahalähetykset, jäsenmaksut, kehitysyhteistyö yms.). Kansantalouden käytettävissä oleva tulo joko kulutetaan kokonaan tai sitten osa siitä säästetään esimerkiksi investointien rahoittamiseksi.

Suomen (netto)kansantulosta on viime vuosina kulutettu yhä suurempi osa, viime vuonna jo 99 prosenttia. Kun kansantulosta vähennetään ulkomaille maksetut (netto)tulonsiirrot, jäi kansantalouden säästö viime vuonna jo lievästi negatiiviseksi, ensimmäistä kertaa vuoden 1993 jälkeen.

Kansantulo ja kansantalouden käytettävissä oleva tulo kertovat lähinnä kansantalouden kulutusmahdollisuuksista. Kulutusmenot puolestaan kuvaavat toteutunutta kulutusta.

Kansalaisten eli kotitalouksien kannalta kiinnostavin ja taloudellista hyvinvointia parhaiten kuvaava kulutuskäsite on todellinen yksilöllinen kulutus, joka saadaan, kun yksityisiin kulutusmenoihin lisätään julkiset yksilölliset kulutusmenot (taulukko). Sitä vastaava tulokäsite on ns. kotitalouksien oikaistu tulo, mikä sisältää käytettävissä olevan nettotulon lisäksi julkiset yksilölliset kulutusmenot eli julkisyhteisöjen ja voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen yksilöllisiin palveluihin käyttämän rahamäärän. Oikaistusta tulosta voisi myös käyttää nimitystä "nettotulot ja hyvinvointipalvelut".

Sivun alkuun

Kotitalouksien tulot ja kulutus seuraavat viiveellä talouskehitystä

Käytännössä tuloja kuvaavat bruttokansantuote, kansantulo ja kotitalouksien oikaistu tulo ovat kehittyneet Suomessa melko samaa tahtia kuten luontevaa onkin. Kuviossa 6 on esitetty näiden aggregaattien reaalinen kehitys Suomessa.

Kuvio 6. Tulojen ja kulutuksen reaalinen kehitys vuosina 1990–2013. 1990 = 100

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito.

Varsinkin kansantulo ja kansantuote ovat kehittyneet hyvin samalla lailla lukuun ottamatta lama-aikoja 1990-luvun alussa ja viime vuosina. Lama-aikoina reaalinen kansantulo on supistunut enemmän kuin kansantuote, mikä on ollut seurausta lähinnä vaihtosuhteen eli vienti- ja tuontihintojen epäsuotuisasta kehityksestä. Kotitalouksien oikaistulle tulolle puolestaan on ollut tyypillistä, että se reagoi lama-aikoina hitaasti kansantulon supistumiseen. Laman alkuvaiheessa kotitalouksien tulot ovat vielä kasvaneet ja alkaneet supistua vasta parin vuoden viiveellä. Nykyisessä taantumassa kotitalouksien tulot eivät ole vielä juurikaan pienentyneet, vaikka kansantuote on supistunut kuusi prosenttia ja kansantulo 10 prosenttia huippuarvoistaan.

Kuviossa on esitetty myös kotitalouksien todellinen kulutus. Se on kehittynyt melkein samalla tavalla kuin kotitalouksien tulotkin. Vuonna 2009 nykyisen talouskriisin alkaessa kotitaloudet tosin supistivat kulutustaan vaikka tulot vielä kasvoivat.

Jatkossa sekä yksityisen että julkisen kulutuksen merkitys kansantaloudessa tulee hyvin todennäköisesti säilymään suunnilleen nykyisellä tasolla.

Sivun alkuun

Lähteet

Eurostat 1996.  Euroopan tilinpitojärjestelmä EKT 1995.

Eurostat 2013. European system of accounts ESA 2010. http://epp.eurostat.ec.europa.eu/cache/ITY_OFFPUB/KS-02-13-269/EN/KS-02-13-269-EN.PDF.

Savela, Olli 2005. Kulutus pyörittää kansantaloutta. Tieto & trendit 2/2005, 24-25.

Savela, Olli 2008. Kulutuksen merkitys kansantaloudessa. Teoksessa: Kirsti Ahlqvist & Anu Raijas & Adriaan Perrels & Jussi Simpura & Liisa Uusitalo (toim.). Kulutuksen pitkä kaari. Niukkuudesta yksilöllisiin valintoihin. Helsinki: Gaudeamus/Palmenia.

Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito 1975−2013. Tilastokeskuksen tietokanta. http://pxweb2.stat.fi/database/StatFin/kan/vtp/vtp-fi.asp.

Päivitetty 23.2.2015