Mitä on hyvinvointi?
Jouko Kajanoja
Perinteinen bruttokansantuotteella mitattu hyvinvointikäsitys on väistymässä uusien arvojen ja hyvinvoinnin mittaamistapojen tieltä. Perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen bruttokansantuotteen kasvu ei enää lisää hyvinvointia entiseen tapaan. Hyvinvoinnin määrittelemisen ja mittaamisen painopiste on siirtymässä aineellisen vaurauden korostamisesta elämisen merkityksellisyyden ja ihmissuhteiden arvostamiseen sekä huono-osaisuuden välttämiseen.
Aristoteles (384-322 eKr.) kuvasi Politiikka-teoksessaan taloutta tavalla, joka sopii luonnehtimaan keskiaikaan saakka vallalla ollutta käsitystä: "Eräiden mielestä rikkauden hankkiminen on taloudenhoidonkin tehtävä. He pitävät kiinni ajatuksesta, että rahavaroja on suojeltava tai kartutettava rajattomasti. Syynä tähän on se, että näiden ihmisten pyrkimyksenä on pelkkä elämä, mutta ei hyvä elämä." (Aristoteles 1991, 21.)
Hyvän elämän kannalta omaisuus oli ainoastaan välikappale, ja siihen takertuminen merkitsi Aristoteleen ajattelussa alennustilaa, pitäytymistä toissijaisiin asioihin. Keskiajan aateliset halveksivat Aristoteleen tavoin rikkauksien hankkimista kaupankäynnin avulla.
1700-luvulla alkoi suuri murros, josta Risto Kangas tekee yhteenvedon teoksessaan Yhteiskunta (2001). Sen mukaan 1700-luvun keskustelussa voimistui markkinayhteiskunnan kannatus ja yhä useammin puolustettiin markkinasuhteiden käyttöönottoa vallinneiden feodaalisten tuotantosuhteiden sijaan.
Ihmisluonnolle ominaista itsekkyyttä ei nähty enää pelkästään valitettavana asiana, sillä yhteiskunnan edistymisen uskottiin perustuvan markkinoihin ja niiden pohjana olevaan itsekkyyteen. Traditionaaliset moraalihyveet nähtiin osittain markkinoiden laajenemisen jarruina. Markkinat omaksuttiin toimintatavaksi, joka yhä laajemmin ohjasi tuotantoa ja tavaravaihtoa. Markkinoiden merkitys kasvoi vähitellen pienehköstä reunailmiöstä yhteiskuntaa ohjaavaksi toimintaperiaatteeksi. (Kangas 2001, 184-245.)
Samalla talous sai määräävän paikan hyvinvoinnin ymmärtämisessä. Talouskasvusta tuli vähitellen tekijä, jolla mitataan kansakunnan menestystä.
Talouden nousu hyvinvoinnin määrittäjäksi on ymmärrettävää. Feodaalisten tuotantosuhteiden korvautuminen markkinatalouden periaatteilla ja siihen liittynyt teknologinen kehitys alkaen ensimmäisistä kehruukoneista ja höyrymoottoreista johtivat ennen näkemättömään tuotannon lisäykseen ja aineellisen hyvinvoinnin kasvuun.
Bkt:lla vankka jalansija
Kotitalouksien aineellista hyvinvointia mittaavat kotitalouden saamat tulot. Ne kertovat, kuinka paljon kotitalous voi saamillaan tuloilla ostaa hyödykkeitä eli tavaroita ja palveluksia markkinoilta. Kansantalouden menestystä mitataan bruttokansantuotteella. Siihen lasketaan mukaan kansantaloudessa tuotettujen hyödykkeiden arvo. Hyödykkeiden arvo määräytyy sen mukaan, mikä hinta niistä saadaan markkinoilla.
Kotitaloudessa tehtävää työtä ei lasketa mukaan. Sen sijaan julkisella sektorilla tehtävä työ lasketaan. Sen arvo määräytyy tuotantokustannusten mukaan, jotka puolestaan määräytyvät markkinoilla. Tärkein tuotantokustannuserä eli palkat määräytyvät työmarkkinoilla. Siten on kohtuullisen johdonmukaista sisällyttää julkisen sektorin toiminta kansantalouden tilinpitoon yhdessä markkinoille tuotettujen hyödykkeiden kanssa.
Laaja kiinnostus taloudellista menestystä kuvaaviin mittareihin on yllättävän myöhäistä perua. Vaikka jo pitkään oli tietoisesti tavoiteltu kansantalouden kasvua, vasta toisen maailmansodan jälkeen henkeä kohti laskettu bruttokansantuote vakiinnutti vankan paikkansa. Siitä lähtien se onkin ollut keskeisin kansakunnan hyvinvointia ja menestystä kuvaava mittari. Samalla se ohjaa politiikkaa. Talouskasvu on ehkä keskeisin osoitin, jolla hallitukset ja oppositio arvioivat harjoitetun politiikan menestystä.
Korjattu bkt kertoo enemmän
Bruttokansantuotteen käyttö hyvinvoinnin mittarina on herättänyt kritiikkiä. Yksi kritiikin tuloksista on ollut pyrkimys kehittää talouskasvun mittareita paremmin hyvinvointia kuvastaviksi. Yksi tällainen yritys on USA:ssa toimivan tutkijaryhmän laskelma nimeltä "aidon kehityksen mittari" GPI (genuine progress indicator).
GPI:n lähtökohtana on bruttokansantuote, mutta sitä korjataan monella tavalla. Siitä vähennetään esimerkiksi rikollisuuden aiheuttamat kustannukset. Bruttokansantuotteessa rikollisuus näkyy kasvuna: rikottu ikkuna korjataan, ja korjauskustannukset lasketaan kansantuotteeseen.
"Aidon kehityksen mittarissa" bruttokansantuotteeseen tehdään paljon muitakin korjauksia. Siihen lisätään arvio kotitaloustyön ja kolmannen sektorin vapaaehtoistyön arvon lisäyksestä, jos niissä on tapahtunut lisäystä. Vastaavasti niiden arvonvähennys vähennetään, jos arvo on vähentynyt.
Bruttokansantuotteeseen lisätään myös arvio vapaa-ajan lisäyksen arvosta ja vähennetään arvio sen mahdollisesta vähennyksen arvosta. Siitä vähennetään arvio ympäristön pilaantumisen ja uusiutumattomien luonnonvarojen käytön aiheuttamasta menetyksestä.
Monien muiden tekijöiden suhteen tehdään vastaavia muutoksia. Bruttokansantuotetta korjataan myös alaspäin, jos sen nousu on koitunut vain pienen, ennestään suurituloisen vähemmistön hyväksi, ja suuren enemmistön käytettävissä oleva tulo on polkenut paikoillaan tai laskenut. Tavoitteena on mittari, joka vastaisi tavallisen kansalaisen käsitystä hyvinvoinnista. (Cobb ym. 1995; Redefining Progress 2004.)
GPI ja ISEW: Kestävä hyvinvointi länsimaissa laskee
Yhdysvalloissa on tehty aidon kehityksen mittarin mukaisia laskelmia. Niiden mukaan hyvinvointi Yhdysvalloissa kääntyi laskuun 1970-luvun puolessa välissä ja on edelleen alempana kuin silloin. Samaan aikaan USA:n bruttokansantuote on kuitenkin noussut yli puolella. (Redefining Progress 2002.)
Suomessa Jukka Hoffrén (2001) on tehnyt vastaavanlaisen laskelman nimeltään kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi ISEW (Index of Sustainable Economic Welfare). Sen mukaan kestävä taloudellinen hyvinvointi kääntyi Suomessa laskuun vuonna 1983 ja oli vuonna 2000 noin puolet vuoden 1983 tasosta. Samaan aikaan Suomen bruttokansantuote on kasvanut noin puolella. (Hoffrén 2001.)
Aidon kehityksen mittaria ja kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksiä laskettaessa on jouduttu tekemään suuri määrä arvovalintoja, kun esimerkiksi kotitaloustyötä, vapaa-aikaa ja ympäristöarvoja on muutettu rahamääräisiksi arvoiksi. Ympäristöarvot painavat paljon molemmissa laskelmissa. Laskelmat tarjoavat yhden perustan, jolla voidaan käydä keskustelua hyvinvoinnista ja sen osatekijöiden merkityksistä ja suhteuttaa perinteistä bruttokansantuotelaskelmaa kestävään hyvinvointiin.
Talouden tehtävänä myös aineettomien tarpeiden tyydyttäminen
Kansantaloustieteen perusoppikirjoissa talouden tehtäväksi määritellään ihmisen tarpeiden tyydyttäminen. Ihmisen tarpeet eivät rajaudu aineellisiin tarpeisiin vaan hänellä on myös henkisiä tarpeita.
Bruttokansantuote ei ota huomioon tekijöitä, joita on vaikea tai mahdoton mitata rahassa. Sitä eivät tee myöskään aidon kehityksen mittari ja kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi. Ne ohittavat terveyden, monet turvallisuuteen ja fyysiseen ympäristöön liittyvät asiat, ihmisoikeudet, demokratian, tasa-arvon, osallistumisen ja monet vuorovaikutukseen ja sosiaalisen yhteisön laatuun liittyvät asiat.
Jos siis halutaan arvioida talouden onnistumista, bruttokansantuote ei riitä, ei edes aidon kehityksen mittarin tai kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin osoittamalla tavalla korjattuna. On arvioitava toimenpiteiden seurauksia hyvinvointiin laajasti ymmärrettynä. Siihen kuuluvat hyvä elämä ja kestävä kehitys koko kirjossaan.
Onnellisuustutkimukset:
Bkt:n kasvu ei enää lisää hyvinvointia
Yksi tapa arvioida hyvinvointia on luottaa siihen, että ihmiset ovat oman hyvinvointinsa parhaita asiantuntijoita. Silloin käytetään "onnellisuustutkimuksia". Ihmiset antavat hyvinvoinnistaan subjektiivisen arvionsa.
Onnellisen elämän odotusarvo HLE (Happy Life Expectancy) perustuu kansalaisille tehtyyn kyselyyn, joissa heitä pyydetään antamaan arvosana (1-10) siitä, "kuinka tyytyväisiä he ovat elämäänsä kokonaisuudessaan". Näin saatu mittari kerrotaan eliniän odotusarvolla. (Vogel & Wolf 2004, 11.)
Toinen vaihtoehto on kysyä elämään tyytyväisyyden sijaan ihmisten onnellisuutta. Kysyttäessä elämään tyytyväisyyttä ihmisten ajatellaan pohtivan koko elämänsä kulkua ja siten kysymyksen arvellaan antavan vähemmän hedonistisemman tuloksen kuin kysyttäessä onnellisuutta. (Veenhoven 2000.)
Subjektiivisen hyvinvoinnin mittauksia on tehty lukuisissa maissa pitkän ajan kuluessa. Ongelmana näissä subjektiivisissa hyvinvoinnin mittareissa on sanojen erilainen ymmärtäminen eri kulttuureissa. Eri tavoin muotoiltujen kysymysten välillä havaittu selvä korrelaatio lieventää hieman ongelmaa.
Onnellisuuden (tarkemmin sanoen elämään tyytyväisyyden) vertaaminen bruttokansantuotteeseen antaa kiintoisia tuloksia. Kehitysmaissa bruttokansantuote henkeä kohti korreloi selkeästi subjektiivisen hyvinvointimittarin kanssa. Sen sijaan taloudellisesti kehittyneissä maissa viime vuosikymmenien talouskasvu on lisännyt vain vähän subjektiivista hyvinvointia. (Diener & Biswas-Diener 2002; Islam & Clark 2002.)
Tulos antaa tukea usein esitetylle teorialle, että perustarpeiden tyydyttymisen jälkeen bruttokansantuotteen ja tulojen kasvu ei enää entiseen tapaan lisää hyvinvointia, vaan saattaa tietyn rajan jälkeen jopa heikentää elämisen laatua (Islam & Clark 2002, 210).
Kritiikki synnytti sosiaali-indikaattorit
Ajatus sosiaali-indikaattoreista virallistettiin YK:n piirissä jo 1950-luvulla. Kaivattiin objektiivisia hyvinvoinnin mittareita. Sosiaali-indikaattorien kehittäminen oli kritiikkiä bruttokansantuotemittaria kohtaan.
Tuolloin esitetyn kritiikin mukaan asukasta kohti laskettu bruttokansantuote ei ole riittävä, koska se ei mittaa toimeentulon jakaumaa eikä anna kuvaa terveydestä, ravitsemuksesta, asumisesta, vaatetuksesta, työstä, työolosuhteista, koulutuksesta, sosiaaliturvasta, vapaa-ajasta, virkistyksestä eikä ihmisoikeuksista.
Näitä bruttokansantuotteesta puuttuvia hyvinvoinnin osatekijöitä kuvaavia sosiaali-indikaattoreita kehiteltiin ensi sijassa kansainvälisissä järjestöissä ja Pohjoismaissa. (Talousneuvosto 1972; Roos 1973; Johansson 1979; Kajanoja 1996.)
Moraalifilosofi Len Doyalin ja taloustieteilijä Ian Goughin vuonna 1991 julkaisema teos A Theory of Human Need sisältää perusteellisen filosofisteoreettisen pohdinnan hyvinvoinnin määrittelyn perusteista ja päätyy laajaan ehdotukseen hyvinvoinnin indikaattoreiksi. Teos sai palkintoja, eikä syyttä. Se on valistunut ja keskustelua uusille urille vienyt yhteenveto siihenastisesta sosiaali-indikaattorityöstä ja hyvinvoinnin arvioinnista.
Doyal ja Gough korostavat autonomiaa eli elämän hallintaa ja terveyttä perustarpeina, joista yksittäiset hyvinvoinnin indikaattorit johdetaan. Perimmäiset kriteerit ovat "edellytykset osallistua yhteisön elämänmuotoon" ja "vuorovaikutus" (Doyal & Gough 1991, 50-55).
Samalla he ottavat etäisyyttä sellaiseen hyvinvointiajattelua vahvasti hallinneeseen liberalistiseen käsitykseen, jossa hyvinvointi ymmärretään pelkästään yksilön käytettävissä olevina resursseina henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelussa (Kajanoja 2002, 65-67).
Doyal ja Gough kehittivät teoksessaan empiirisiä tilastotietoja käyttäneen indikaattorisarjan, jolla he vertailivat keskenään USA:ta, Englantia ja Ruotsia. He pitävät niitä erilaisten yhteiskuntatyyppien edustajina.
Indikaattorisarjaan sisältyi yhdeksäntoista indikaattoria: elinikä, imeväiskuolleisuus, työvoimaosuus, asumisahtaus, jätevesien puhdistus, sairaalaan pääsy, sosiaaliturva, köyhyys, tapot, korkeakouluissa ja opistoissa opiskelevat, ehkäisyvälineiden käyttö, ihmisoikeudet, köyhimpien toimeentulo, äänestysaktiivisuus, energian kulutus, naisten osallistuminen työelämään, köyhät yksinhuoltajaäidit, naisten osuus korkeakouluissa ja opistoissa sekä naisten osuus parlamentissa.
Vertailussa Ruotsi oli paras kahdessa kolmasosassa mittareita ja USA huonoin kahdessa kolmasosassa. Doyal ja Gough tulkitsivat vertailun tueksi laajalle hyvinvointivaltiolle. Vertailun hyödynnettävyyttä ajankohtaisissa pohdinnoissa heikentää se, että sen tiedot ovat 1980-luvulta. (Doyal and Gough 1991, 287-293.)
UNDP:n JA EU:n puuteindikaattorit
YK:n kehitysohjelma UNDP (United Nations Development Program) on julkaissut hyvinvointi-indeksiä vuodesta 1975. Sitä kutsutaan inhimillisen kehityksen indeksiksi HDI (Human Development Index). Siinä arvioinnin perustana ovat paitsi taloudellinen varallisuus, myös elinikää, kouluttautumista ja lukutaitoa kuvaavat mittarit.
Nykyisin UNDP suosittelee kehittyneitä teollisuusmaita käyttämään keskinäisessä vertailussaan puuteindeksiä (deprivation index), jota kutsutaan myös inhimillisen köyhyyden indeksiksi (Human Poverty Index). Hyvinvointikeskusteluissa onkin usein päädytty siihen, että paras peruste kuvaamaan hyvinvointia taloudellisesti kehittyneissä maissa on huonojen olosuhteiden välttäminen. Näin esitti jo yksi sosiaali-indikaattoreiden pioneereista, ruotsalainen Sten Johanson (1970).
UNDP:n puuteindeksi koostuu neljästä mittarista: (1) todennäköisyys, ettei saavuta kuudenkymmenen vuoden ikää, (2) aikuisväestön osuus, jolla ei ole toimivaa lukutaitoa, (3) väestön osuus, jonka käytettävissä olevat tulot ovat alle puolet mediaanitulosta ja (4) yli kaksitoista kuukautta työttömänä olleiden osuus väestöstä. (UNDP 2004.)
EU:n Nizzan huippukokouksessa vuonna 2000 sovittiin, että jäsenvaltiot tekevät sosiaalisen osallisuuden toimintaohjelman köyhyyden ja syrjäytymisen vähentämiseksi. Päämäärää kuvataan sosiaali-indikaattoreina, jotka sisältävät pienituloisuuden, epätasaisen tulonjaon, työllisyyden alueellisen vaihtelun, pitkäaikaistyöttömyyden ja työttömyyden yleensä, alhaisen koulutustason, elinajan odotteen sekä terveydelliset ongelmat. (Atkinson 2005.) Mittarit muistuttavat UNDP:n puuteindeksin mittareita.
Objektiivisuuden rinnalle tarvitaan subjektiivisia mittareita
Objektiivista hyvinvointia on melko pitkään mitattu WISP ja ZUMA-indeksien avulla. Richard Estes kehitti 1980-luvulla maailman sosiaalisen kehityksen indeksin WISP (World Index for Social Progress). Siinä on nykyisin 40 mittaria, jotka mittaavat koulutusta, terveyttä, taloutta, väestörakennetta, ympäristöä, hyvinvointijärjestelmää, tasa-arvoa, sosiaalista sekasortoa, kulttuurista monipuolisuutta ja puolustusta. (Estes 1988; Vogel & Wolf 2004, 11.)
ZUMA on saksalainen tutkimuslaitos, joka on kehittänyt hyvinvoinnin indeksin. Indeksillä on vertailtu EU-maita keskenään. Indeksi sisältää 25 mittaria, jotka arvioivat muun muassa taloudellista kehitystä, koulutusta, työllisyyttä, sosiaalimenoja, elinikää, liikennevälineitä, kulutusrakenteita ja energian kulutusta sekä erilaisia haittoja. (Vogel & Wolf 2004, 11.)
WISP- ja ZUMA-indeksien mittarit ovat lähellä Doyalin ja Goughin hyvinvointiteoriaa ja heidän käyttämiään mittareita ja samalla ne edustavat sosiaali-indikaattoriperinnettä. Päinvastoin kuin Doyalin ja Goughin indikaattorisarjassa, WISP- ja ZUMA-indekseissä suuri määrä indikaattoreita yhdistetään yhdeksi indeksiluvuksi. Siinä on jouduttu tekemään melkoisia arvovalintoja annettaessa painoja eri indikaattoreille. Yleisesti ottaen indikaattorit saavat kummassakin indeksissä aika samanlaisia painoja.
Taulukossa 1. esitellään edellä kuvatuilla mittareilla laskettuja vertailutuloksia. Taulukon perusteella voidaan ensinnäkin todeta, että WISP- ja ZUMA-indeksit järjestelevät maat samansuuntaiseen järjestykseen, eikä tuo järjestys ole kovin kaukana UNDP:n pahoinvointi-indeksin mukaisesta järjestyksestä.
HLE-indeksi eli tyytyväisyys elämään korreloi heikosti muiden indeksien kanssa. Se viittaa tarpeeseen kehitellä ja käyttää subjektiivista hyvinvointia koskevaa mittaristoa WISP- ja ZUMA-tyyppisiin indekseihin sisältyvien objektiivisten mittareiden ohella. Nykyiset objektiiviset mittarit eivät esimerkiksi tavoita eurooppalaisessa hyvinvointitutkimuksessa suureksi ongelmaksi paljastunutta vanhusten yksinäisyyttä (Beck ym. 2005).
Bkt-mittarin vähäinen yhteys muihin mittareihin tukee edellä esitettyä ajatusta, ettei bruttokansantuotteena mitattu hyvinvointi teollistuneissa maissa enää kovinkaan hyvin heijasta tarpeiden tyydytykseen tai ihmisten tyytyväisyyteen perustuvaa ymmärrystä hyvinvoinnista.
Taulukko 1. Teollisuusmaita luokiteltuna viidellä hyvinvoinnin mittarilla
| Bkt/henki 2003 | UNDP | 2001 | WISP 2001 | ZUMA 1997-1999 | |
| HLE 1990-luku | |||||
| Ruotsi | 15. | 1. | 1. | 1. | 2. |
| Tanska | 6. | - | 2. | 2. | 6. |
| Norja | 1. | 2. | 3. | - | 9. |
| Suomi | 11. | 4. | 4. | 5. | 17. |
| Saksa | 16. | 5. | 5. | 6. | 18. |
| Itävalta | 8. | - | 6. | 4. | 10. |
| Italia | 17. | - | 7. | 10. | 19. |
| Belgia | 9. | 10. | 8. | 9. | 11. |
| Espanja | 19. | 7. | 9. | 13. | 16. |
| Englanti | 12. | 12. | 10. | 8. | 7. |
| Hollanti | 7. | 3. | 11. | 3. | 1. |
| Ranska | 14. | 6. | 12. | 7. | 12. |
| Irlanti | 3. | 13. | 13. | 12. | 5. |
| Sveitsi | 4. | - | 14. | - | 3. |
| Kreikka | 21. | - | 15. | 14. | 20. |
| Portugali | 20. | - | 16. | 11. | 21. |
| USA | 2. | 14. | 17. | - | 8. |
| Kanada | 5. | 9. | - | - | 15. |
| Australia | 10. | 11. | - | - | 4. |
| Japani | 13. | 8. | - | - | 14. |
| Uusi-Seelanti | 18. | - | - | - | 13. |
Maat on ryhmitelty WISP-indeksin mukaiseen paremmuusjärjestykseen.Taulukon viisi alinta maata on ryhmitelty bkt/henki-järjestykseen. UNDP:n indeksi mittaa pahoinvointia ja siinä ykköstilalle on laitettu se maa, jossa indeksi saa pienimän arvon.
Paluu Aristoteleeseen
Palaan kirjoituksen alkuun ja Aristoteleeseen. Juha Sihvola (2004, 64) kuvaa aristoteelista hyvinvointikäsitystä seuraavasti. Poliittisen järjestyksen tulee antaa mahdollisuudet seuraaviin asioihin:
- täyden elämänkaaren elämiseen ilman kohtuuttomia vaaroja ja onnettomuuksia,
- hoivan ja turvallisuuden saamiseen varsinkin lapsena, sairaana ja vanhuksena sekä muuten erityisen haavoittuvassa tilassa,
- ravinnon, suojan ja sukupuolielämän tarpeiden tyydytykseen ja oikeaan suhteeseen niihin niin, että elämän järjestys ja tasapaino säilyvät,
- aistien, kuvittelun ja ajattelun kykyjen sekä huumorintajun kehittämiseen,
- ruumiinkykyjen, käytännöllisteknisten taitojen ja taloudellisen toiminnan harjoittamiseen,
- opiskeluun ja kattavan tiedollisen maailmankuvan muodostamiseen,
- tunne- ja kiintymyssiteiden luomiseen läheisiin ja muihin ihmisiin,
- ajan viettämiseen perheen ja ystävien parissa,
- virkistymiseen, leikkiin ja luonnosta nauttimiseen sekä muihin eläimiin kiintymiseen,
- osanottoon omaa elämäänsä ja yhteiskuntaansa koskevaan päätöksentekoon sekä
- tunnustetuksi tulemiseen itsessään arvokkaana päämääränä, muista erillisenä omaa elämäänsä ja omaisuuttaan hallitsevana, mutta myös tärkeäksi kokemaansa kulttuuriseen taustaan kuuluvana.
Aristoteles ei itse kuvitellut hyveoppiaan tyhjentäväksi selvitykseksi ihmisenä olemisen ulottuvuuksista, vaan ajatteli, että sitä tulee täydentää uusien kokemusten valossa (Sihvola 2004, 63). Saattaa olla, että Aristoteleen ajattelua leimaa käyskentely vapaana miehenä Ateenan toreilla vailla arkisia velvollisuuksia huolehtia perheestä ja työstä. Naiset hoitivat kotitalouden ja orjat raskaimmat työt.
Uusaristoteelisen keskustelun heikkous onkin vähäinen huomio työn ja talouden merkitykseen ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Toisaalta lukijaa hämmästyttää Aristoteleen ajattelun ajankohtaisuus. Hänen kirjaamiinsa hyveisiin siis sisältyy melkoinen annos universaalisuutta, kuten erityisesti Martha Nussbaum (1993) on osoittanut.
Kiinnostavaa on verrata edellä esitettyä Aristoteleen listaa Doyalin ja Goughin indikaattoreihin sekä WISP- ja ZUMA-indikaattoreihin. Ne vastaavat aika lailla toisiaan. Aristoteleen listassa korostuu yhteisöllisyys enemmän kuin Doyalin ja Goughin ja WISP- ja ZUMA-indikaattoreissa.
Ero johtunee pääasiassa käytännöllisistä ongelmista. Myös Doyal ja Gough sekä WISP- ja ZUMA-indikaattorien kehittäjät pyrkivät sisällyttämään mittareihinsa tunne- ja kiintymyssuhteita, osanottoa omaa elämää koskevaan päätöksentekoon, tunnustetuksi tulemista ja vastaavia aristoteelisia indikaattoreita, mutta niitä kuvaavia muuttujia on melko vaikeasti saatavissa.
Henkiset arvot taloudellista kasvua tärkeämpiä
Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n vuosien 2004-2005 vaihteessa teettämä tutkimus kertoo suomalaisten asettavan onnellisuuden osatekijät seuraavaan järjestykseen. Tärkeintä on "perhe-elämä, hyvät perhe-elämän ihmissuhteet". Toiseksi tulee "hyvä terveys". Kolmantena ovat "hyvät ystävyys- ja ihmissuhteet yleensä". Neljäntenä on "rakkauden kokemus, rakastaa / tuntea tulevansa rakastetuksi". Viidentenä on "turvattu perustoimeentulo". Vasta sijalta kaksitoista löytyy "hyvät tulot, varakkuus, korkea elintaso". (Torvi & Kiljunen 2005, 59.)
Ronald Inglehart esittää empiirisiin tutkimuksiin nojautuen, että ihmisten käsitykset ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet. Olemme taloudellisuuden ja turvallisuuden korostamisesta edenneet korostamaan Inglehartin post-moderneiksi nimeämiä arvoja: olemisemme ja työmme merkityksellisyyttä ja ihmissuhteita. (Inglehart 1997.)
Ehkäpä on siis niin, että markkinat ja taloudellinen kasvu ovat tehneet tehtävänsä. Perustarpeet ovat tulleet tyydytetyiksi. Olemme kuin Aristoteles Ateenan toreilla. Meidän ei tarvitse enää rehkiä otsa hiessä päivittäisen elannon turvaamiseksi. Koneet tekevät orjien työt ja helpottavat kotitöitä, ja miesten ja naisten työnjako kotitöissä on hiljalleen tasaantumassa.
Kansojen haaveilema sampo on toteutunut. Tavaraa tuotetaan riittävästi. Siirrymme Maslowin tarvehierarkiassa ylöspäin biologisista perustarpeista henkisempiin tarpeisiin (Maslow 1970). Olemme omaksumassa aristoteelisia hyvinvointikäsityksiä.
Huono-osaisuus hyvinvoinnin mittarina
Lopuksi esitän ajatuksen, että erityisen pätevä hyvinvoinnin mittari on huono-osaisuus. Mitä pienempi on huono-osaisten osuus, sen paremmin voidaan koko yhteisössä. Hyvinvointikeskusteluissa on usein päädytty siihen, että paras peruste kuvaamaan hyvinvointia taloudellisesti kehittyneissä maissa on huonojen olosuhteiden välttäminen. Mitä harvempi on huono-osainen, sen parempi on yleinen hyvinvointi.
Doyal ja Gough pitivät tarpeiden tyydytyksen perimmäisenä kriteerinä edellytyksiä osallistua yhteisön elämänmuotoon. Suomalaiset sosiaalipolitiikan ja köyhyyden tutkijat Olli Kangas ja Veli-Matti Ritakallio toteavat, että köyhyydessä on kysymys sosiaalisen toimintakyvyn rajoittuneisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että "henkilöllä ei ole mahdollisuus elää ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevalla tavalla". He toteavat, että tämä on tutkijoiden keskuudessa yleisesti vallitseva ajatus. (Kangas & Ritakallio 2005.)
Sillä ajatuksella, että joidenkin huono-osaisuus heikentää koko yhteisön hyvinvointia, on laajaa kannatusta. Kapitalismin idean perustanlaskijan Adam Smithin mukaan sivistyneen ja hyvinvoivan yhteiskunnan mittapuuna on, että jokaisella on mahdollisuus tulla julkisuuteen ilman häpeää ("go into public without shame"). Hän tarkoitti sillä kohtuullisten elinolojen varmistamista kaikille.
Huono-osaisuus hyvän elämän este?
Marx ja Engels kirjoittivat kommunistisessa manifestissa, miten "jokaisen vapaus on kaikkien vapauden edellytys". Monet muutkin filosofit ovat kirjoituksissaan antaneet ajatukselle ainakin välillistä tukea. Jürgen Habermasin kommunikatiivinen etiikka edellyttää jokaisen mahdollisuutta osallistua yhteiskunnallisten ratkaisujen tekemiseen. Emmanuel Levinas pitää toisen kohtaamisen etiikkaa "ensimmäisenä filosofiana".
Edellä mainittuihin teorioihin sisältyy ajatus siitä, että joidenkin huono-osaisuus on kaikkien hyvän elämän este. Sille antaa tukea taulukon 1 vertailu, jonka mukaan siellä, missä huono-osaisten osuus väestöstä on pieni, saavat kaiken kansan hyvinvointia mittaavat indikaattorit korkeita lukemia.
Ajatus huono-osaisuuden vähäisyydestä koko yhteisön hyvinvoinnin pätevänä mittarina vaatii keskustelua ja tutkimusta. Mutta edellä esitetyn perusteella sitä voi mielestäni kutsua vähintään lupaavaksi hypoteesiksi. Siihen vedoten esitän lopuksi kuvion huono-osaisuudesta kunnittain (kuvio 1).
Kuvio 1: Huono-osaisuus kunnittain vuonna 2000
Huono-osaisuusindeksi: Toimeentulotuen, asumistuen ja työttömyysturvan saajien osuus suhteessa maan keskiarvoon (=100). Lopullinen indeksi on näiden kolmen luvun keskiarvo.
Kuvio perustuu Kelan, Stakesin ja työministeriön rekistereistä koottuun yhteisrekisteriin. Tiedot ovat marraskuulta 2000. Kuntapuntarissa 6/2002 julkaistiin yhteisrekisteriin pohjautunut kuntakohtainen tilasto toimeentulotuen ja työmarkkinatuen päällekkäisyydestä. Rekistereiden yhdistely osoittautui suuritöiseksi ja vasta nyt on käyty keskusteluja yhteisrekisterin päivittämisestä ja jopa sen laajentamisesta. (Ks. Hiilamo ym. 2005.)
Lähteet:
Aristoteles (1991): VIII Politiikka. Gaudeamus, Helsinki.
Atkinson, Anthony B. (2005): The Future of Social Protection in a Unifying Europe. Helsinki: Kela, Social Security and Health Research: Working Papers 44/2005.
Beck, Wolfgang & van der Maesen, Laurent J.G. & Walker, Alan (1998): The Social Quality of Europe. The Hague: Kluwer.
Cobb, Clifford & Halstead, Ted & Rowe, Jonathan (1995): If the GDP is Up, Why is America Down? Atlantic Monthly, 1995: October, 59-78.
Diener, Ed & Biswas-Diener, Robert (2002): Will Money Increase Subjective Well-Being? Social Indicators Research vol. 57, 119-169.
Doyal, Len & Gough, Ian (1991): A Theory of Human Need. Macmillan, London.
Estes, Richard J. (1988): Trend in World Social Development. Praeger Publishers, New York.
Hoffrén, Jukka (2001): Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in National Economy. The Case of Finland. Research Raports 233, Statistics Finland, Helsinki.
Inglehart, Ronald (1997): Modernization and Postmodernization: Cultural, Economic and Political Change in 43 Societies. Princeton: Princeton University Press.
Islam, Sardar M.N. & Clarke, Matthew (2002): The Relationship between Economic Development and Social Welfare: A New Adjusted GDP Measure of Welfare. Social Indicators Research vol. 57, 201-228.
Hiilamo, Heikki & Hytti, Helka & Takala, Pentti (2005): Työikäiset toimeentuloturvan vähimmäisetuuksien saajina. Helsinki: Kela, sosiaali- ja terveysturvan selosteita 42/2005.
Johansson, Sten (1970): Om levnadsundersökningen. Stockholm: Allmänna Förlaget.
Johansson, Sten (1979): Mot en teori för social rapportering. Institutet för social forskning. Stockholm.
Kajanoja, Jouko (1996): Kommunikatiivinen yhteiskunta. Helsinki: Tammi.
Kajanoja, Jouko (2002): Theoretical Bases for the Measurement of Quality of Life. Teoksessa Gullone, Eleanora & Robert A. Cummins (toim.): The Universality of Subjective Wellbeing Indicators. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers, 63-80.
Kangas, Olli & Ritakallio, Veli-Matti (2005): Köyhyyden teoria ja käytäntö. Teoksessa Juho Saari (toim.): Köyhyyspolitiikka. Johdatus sosiaalipolitiikan ytimeen. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto.
Kangas, Risto (2001): Yhteiskunta. Tutkielma yhteiskunnasta, yhteiskunnan käsitteestä ja sosiologiasta. Helsinki: Tutkijaliitto.
Maslow, Abraham H. (1970): Motivation and Personality. New York: Harper.
Nussbaum, Martha (1993): Non-relative Virtues. Teoksessa Nussbaum, Martha & Amartya Sen (toim.): The Quality of Life. Oxford: Clarendon Press.
Redefining Progress, Genuine Progress Indicator. Internet-lähde,
saatavissa:
http://www.rprogress.org/projects/gpi/ (24.11.2004)
Roos, J.P. (1973): Welfare Theory and Social Policy. A Study in Policy Science. Commentationes Scientarium Socialium 4/1973. Helsinki: Societas Scientarium Fennica.
Sihvola, Juha (2004): Maailman kansalaisen etiikka. Helsinki: Otava.
Talousneuvosto (1972): Elämisen laatu. Tavoitteet ja mittaaminen. Helsinki. Moniste.
Torvi, Kai & Kiljunen, Pentti (2005): Onnellisuuden vaikea yhtälö. Evan kansallinen arvo- ja asennetutkimus 2005. Helsinki: Yliopistopaino.
UNDP (2004): Human Development Report. Internet-lähde,
saatavissa
http://hdr.undp.org/reports/ (24.11.2004)
Veenhoven, Ruut (2000): The four qualities of life: Ordering concepts and measures of the good life journal of Happiness Studies, vol 1, 1-39.
Vogel, Joachim & Wolf, Michael (2004): Index för internationella välfärdsjämförelser: Sverige I täten. Välfärd 2004:1, 7-14.
Jouko Kajanoja toimii Kelan Tutkimusosastolla yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä.
Päivitetty 25.8.2005