Julkaistu: 14.2.2002
Talouden tuotos ei ole lisännyt hyvinvointia kahteenkymmeneen vuoteen
SUOMELLA VARAA parantaa ekotehokkuutta
Suomen ekotehokkuus on perinteisten mittareiden perusteella parantunut merkittävästi 40 viime vuoden aikana. Tästä huolimatta Suomella on vielä runsaasti käyttämätöntä potentiaalia parantaa ekotehokkuuttaan lähitulevaisuudessa. Uusien, paremmin ihmisten hyvinvointia mittaavien mittareiden perusteella voidaan päätellä, että tuotannon luoma taloudellinen tuotos ei 1980-luvun alun jälkeen ole lisännyt suomalaisten hyvinvointia.
Jukka Hoffrén
Suomen ekotehokkuuden kehitystä voidaan tilastoaineistojen saatavuuden puolesta tarkastella yhteensä viiden eri ekotehokkuusindikaattorin avulla vuosina 1960-2000. Ekotehokkuuden nimittäjinä ekotehokkuusyhtälöissä on materiaalien välitön käyttö taloudessa, joka kuvaa ympäristöpaineiden suuruutta. Ekotehokkuusyhtälöiden osoittajana on tuotettu hyvinvointi, jonka mittaamiseen liittyy runsaasti vaikeuksia ja avoimia kysymyksiä.
Tulosten mukaan Suomen ekotehokkuus parani tuotannon ekotehokkuutta arvioivan Ekotehokkuus 1 -mittarin mukaan vuosien 1960 ja 2000 välisenä aikana 80 prosenttia ja teknosysteemin ekotehokkuutta mittaavan Ekotehokkuus 2 -mittarin mukaan 69 prosenttia. Samalla aikavälillä Suomen yhteiskunnallista ekotehokkuutta arvioiva Ekotehokkuus 3 parani vajaat 12 prosenttia, mutta inhimillistä ekotehokkuutta mittaava Ekotehokkuus 4 laski lähes 36 prosenttia (kuvio 1).
Kuvio 1. Ekotehokkuusmittarien kehitys suomessa 1960-2000
Suomen potentiaalista ekotehokkuutta arvioiva Ekotehokkuus 6 -mittarin mukaan Suomen ekotehokkuus parani vuosien 1960 ja 2000 välillä jopa 130 prosenttia. Tähän tulokseen päästään kun otetaan huomioon asukkaiden määrään suhteutetun materiaalien kulutuksen väheneminen ja ympäristöongelmien, kuten merkittävimpien päästöjen väheneminen erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla.
Ongelmana on että tämä ekotehokkuuspotentiaali kääntyy hyvin tehottomasti todelliseksi ekotehokkuudeksi, joita mittaavat Ekotehokkuus 3 ja 4 -mittarit. Syynä tähän ovat yhä epätasaisemmaksi muuttuva tulonjako ja vain hitaasti paraneva koulutuksen ja terveydentilan tasot. Kun nämä tekijät huomioidaan, on ihmisten hyvinvointi Suomessa pysynyt ennallaan tai jopa taantunut viime vuosien aikana talouden voimakkaasta kasvusta huolimatta.
Tavoitteena "hyvä elämä"
Ekotehokkuus-ajattelu tavoittelee viime kädessä tilannetta, jossa yhteiskunnan vähintäänkin nykyisen tasoinen tai kasvava ja oikeudenmukaisesti jaettava hyvinvointi tuotetaan taloudellisesti tehokkaasti alati vähenevin ympäristöhaitoin. Ekotehokkuuden keskeisenä oletuksena on ympäristöpaineiden palautuminen materiaalien kulutuksesta johtuviksi. Tavoitteena on vähentää materiaalien kulutus kestävän kehityksen mukaiselle tasolle, mikä edellyttää materiaalivirtatilinpidon ja hyvinvointia mittavien tilinpitojen laatimista ja ylläpitoa, jotta ekotehokkuuden seuranta ja arviointi olisi mahdollista.
Siinä missä ekotehokkuuden kustannuksia on materiaalien käyttö, on sen tuotos yhteiskunnan hyvinvointi. Hyvinvointi ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite ja sen mittaamisessa voidaan soveltaa useita erilaisia lähestymistapoja. Yleensä hyvinvoinnin synonyyminä käytetty bruttokansantuotemittari (BKT) mittaa tosiasiassa vain tuotannon aikaansaamaa arvonlisäystä. BKT:hen eivät sisälly niin sanotut markkinattomat hyödykkeet eli tuotteet ja palvelut joilla ei ole hintaa. Myös monet inhimillisen elämän hyvinvointiin vaikuttajat tekijät jäävät sen ulkopuolelle.
Pyrkimys näiden tekijöiden sisällyttämiseen kansantaloudentilinpitoon ja BKT-mittariin käynnisti pitkän keskustelun vihreästä BKT:stä, joka hinnoittelisi ympäristövarojen määrälliset ja laadulliset muutokset sekä vähentäisi näin saadun luvun kansantuotteesta. Keskustelu huipentui vuonna 1994 Yhdistyneiden kansakuntien ja Maailmanpankin julkaisemaan SEEA-ympäristötilinpitojärjestelmään ja sen ympäristökorjattuun kansantuotemittariin (EDP). Järjestelmän käyttöönoton esteeksi nousivat 1990-luvulla kiistat ympäristövarojen ja -haittojen oikeasta hinnoittelusta.
Hyvinvoinnin oikea mittaaminen
Eri hyvinvointimittarit ja niiden perusteella johdetut ekotehokkuusindikaattorit kuvaavat talouden ekotehokkuutta eri näkökulmista. Eri mittareiden yhtäaikainen käyttö onkin tarpeen oikean kokonaiskuvan saamiseksi.
Kansantalouden tuotosta ja sen luomaa hyvinvointia voidaan kuvata mm. BKT-, EDP1-, ISEW-, HDI- ja SBM-mittareilla. Näistä ISEW on Herman Dalyn ja John Cobbin vuonna 1989 kehittämä ja laskema kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (Index of Sustainable Economic Development). Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma UNDP on vuodesta 1990 lähtien vertaillut lähinnä kehitysmaiden kehitystä inhimillisen kehityksen indeksillä (Human Development Index, HDI), joka yhdistää bruttokansantuotteeseen ihmisten koulutukseen ja terveyteen liittyviä muuttujia.
Talouden kestävä hyöty -mittari (Sustainable net Benefit Measure of production, SBM) on talouden tuotantoon pohjautuva, tuotetun potentiaalisen kokonaishyvinvoinnin mittari. Sen tukeutuu pitkälti EDP- ja ISEW -mittareiden metodologiaan hinnoitellessaan ympäristöä, mutta ei sisällä tulonjaon vaikutusta kuten ISEW.
Valitusta näkökulmasta riippuen kaikki nämä neljä mittaria antavat erilaisen kuvan talouden tuottaman tuotoksen ja hyvinvoinnin kehityksestä. Dramaattisin kehityskulku on BKT- ja ISEW -mittareilla. Siinä missä BKT on 1990-luvun lamaa lukuun ottamatta kasvanut voimakkaasti, on ISEW, joka mittaa suomalaisten kokemaa hyvinvointia, laskenut vuodesta 1983 lähtien.
Taulukko 1. Suomen ISEWin pääkomponentit vuonna 2000 (miljardia markkaa reaalisin hinnoin)
| Tasoitettu henkilökohtainen kulutus | 465.3 |
| Kotitaloustyö | 83.7 |
| Muut positiiviset tekijät | 21.4 |
| Pitkävaikutteiset ympäristövauriot | -228.0 |
| Ympäristön laadun heikkeneminen | -193.7 |
| ISEW | 147,7 |
Factor 4 -tavoite saavutettavissa
Sektoreiden ekotehokkuuksia voidaan arvioida Ekotehokkuus 5 -mittarin avulla. Tulosten mukaan vuosina 1975-2000 etenkin perusmetalliteollisuuden, sellu- ja paperiteollisuuden, kaivosteollisuuden ja liikenteen ekotehokkuudet ovat selkeästi parantuneet. Sen sijaan talonrakennuksen, maa- ja vesirakentamisen sekä maa- ja metsätalouden ekotehokkuudet ovat heikentyneet ja etenkin näillä aloilla on tässä suhteessa paljonkin parantamisen varaa.
Koko talouden tasolla potentiaalia ekotehokkuuden nostamiseen löytyy kuitenkin erityisesti yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvistä asioista kuten tulonjaon tasaisuudesta. Ekotehokkuus 6 -mittarin menneeseen kehitykseen perustuvan skenaarion mukaan Factor 4 -tavoite olisi mahdollista saavuttaa Suomessa vuoteen 2025 mennessä (kuvio 2). Ennusteen taustalla on asukkaiden määrään suhteutetun materiaalien kulutuksen väheneminen ja ympäristöongelmien, kuten merkittävimpien päästöjen, väheneminen. Sen sijaan perinteisempien Ekotehokkuus 1 ja 2 -mittareiden skenaarioiden mukaan vain puolet tästä tavoitteesta saavutettaisiin. Muut ekotehokkuusmittarit eivät ennusta läheskään näin positiivista kehitystä. Suomessa näyttääkin olevan käyttämätöntä potentiaalia saavuttaa ympäristöpoliittiset Factor-tavoitteet.
Kuvio 2. Suomen ekotehokkuusmittarien kehitys ja skenaariot 2020-2030
Lähde: Jukka Hoffrén: Measuring the Eco-efficiency of Welfare Generation in a National Economy. The Case of Finland. Tilastokeskus. Tutkimuksia 233. Helsinki 2001.
Kirjoittaja työskentelee erikoistutkijana Tilastokeskuksen tietotekniikka ja menetelmäpalvelut -yksikössä. Tutkimustulokset perustuvat kirjoittajan Tampereen yliopiston aluetieteen ja ympäristöpolitiikan laitokselle tekemään väitöskirjatutkimukseen, joka hyväksyttiin joulukuussa 2001.
Ekotehokkuus, Factor-tavoitteet
Päivitetty 14.2.2002
Lisätietoja:sähköposti: tietoaika@tilastokeskus.fi