Maassamuuton suuri linja 1880-luvulta lähtien:
Savotta-Suomesta Rannikko-Suomeen
- Jako Rannikko- ja Savotta-Suomeen
- Kaupunginvastainen perinne siirtynyt
- Muuttajien määrä kasvanut jatkuvasti
- Muutettu samoilta alueilta samoille alueille
- Julkinen valta edistänyt ja rajoittanut muuttamista
- Tulevaisuudessa vaikuttaa enemmän rakenne kuin määrä
- Erityispiirteet näkyvät pitkällä aikavälillä
Koko dokumentti sivutettuna
Kirjoittaja: Timo Aro toimii kehitysjohtajana Net Effect Oy.ssä. Artikkeli julkaistu Tilastokeskuksen Kuntapuntari-lehdessä 2/2007
Maassamuuton suuri linja on ollut Suomessa 1880-luvulta 2000-luvulle johdonmukainen ajankohdasta, elinkeinorakenteesta tai yhteiskunnan kehitysvaiheesta riippumatta. Tietyt alueet ovat saaneet muuttovoittoja ja toiset kärsineet muuttotappioita. Savotta-Suomesta on muutettu Rannikko-Suomeen. Muuttoliike ei pysähdy tulevaisuudessakaan, vaan keskittyminen jatkuu.
Muuttoliike, muuttaminen, maassamuutto tai liikkuvuus ovat kaikille tuttuja yleiskäsitteitä. Muuttoliike on esimerkki sellaisesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, jota pyrimme selittämään niin sanotulla arkijärjellä. Muuttamiselle ovat tyypillisiä yksioikoiset tulkinnat, jotka perustuvat enemmän tunteeseen kuin järkeen. "Muuttoliike on asia, jota selitetään kaikilla mahdollisilla syillä, ja samalla ei selitetä ollenkaan", kuten Reino Lento totesi jo vuonna 1951.
Väestötilastot ovat olleet aina poliittisesti tulenarkoja. Esimerkiksi Ruotsi-Suomi julkaisi ensimmäiset väestötilastot jo 1700-luvun puolivälissä. Tilastot julistettiin välittömästi salaisiksi, kun kuninkaalle selvisi, kuinka vähän valtakunnassa on sotien jäljiltä asekuntoisia miehiä. Näin vältettiin uhkakuva, että ulkomaat näkevät, kuinka heikko Ruotsi-Suomi on sotilaallisesti, taloudellisesti ja poliittisesti.
Tänä päivänä kunnat ja alueet seuraavat yhtä huolissaan väestötilastoja. Muuttovoitot tulkitaan yksiulotteisesti menestyneen, vetovoimaisen ja dynaamisen kunnan tunnusmerkeiksi, muuttotappiot taas yhtä vinosti taantumisen ja auringonlaskun merkeiksi.
Kartta 1. Alueellinen jako Rannikko- ja Savotta-Suomeen
Jako Rannikko- ja Savotta-Suomeen
Tosiasiassa väestö on muuttanut aina paikasta toiseen: työn, toimeentulon, asumisen, viihtyvyyden, opiskelun, mahdollisuuksien tai muiden sellaisten syiden vuoksi. Senaatti, kirkko, valtio ja EU ovat yhteiskunnan eri kehitysvaiheissa pyrkineet estämään, rajoittamaan tai edistämään muuttamista. Maan sisäinen muuttoliike on muovannut alueellista työnjakoa 1880-luvun orastavasta teollistumisesta aina osaamis- ja tietotalousvaltaiselle 2000-luvulle asti.
Suomi voidaan jakaa alueellisen työnjaon, kehittyneisyyden, eriytymisen ja muuttojen kohdentumisen perusteella kahteen suuralueeseen eli Rannikko- ja Savotta-Suomeen. Lisäksi Rannikko-Suomen sisältä voidaan erottaa erillinen teollisuuden rakennemuutosalue, niin sanottu ruostevyöhyke (Rost-Belt).
Jako ei perustu yksiselitteisiin tilastollisiin tai muihin rakenteellisiin jakoperusteisiin, vaan sen tarkoitus on palvella maassamuuton pitkän historiallisen kehityskulun ymmärtämistä. Savotta-Suomella tarkoitetaan aluetta, jossa maa- ja metsätalouteen liittyvä elinkeinorakenne on ollut merkittävässä asemassa.
Savotta- ja Rannikko-Suomi-käsitteet perustuvat soveltaen Hannu Katajamäen (1988) määritelmään. Savotta-Suomeen kuuluvat nykyiset Pohjois-Savon, Etelä-Savon, Pohjois-Karjalan, Keski-Suomen, Kainuun ja Lapin maakunnat. Rannikko-Suomeen kuuluvat Kymenlaakso, Uusimaa, Itä-Uusimaa, Etelä-Karjala, Päijät-Häme, Häme, Pirkanmaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Etelä-Pohjanmaa, Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa (kartta 1).
Useat maassamuuttoon liittyvät asiat ovat säilyneet samankaltaisina jo yli sadan vuoden ajan. Suomi asutettiin vuosisatojen kuluessa lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Tänä päivänä kehitys kulkee vähitellen takaisin kohti alkuperäistä tilaa. Muuttoliike on seurannut aina viiveellä elinkeinorakenteen muutoksia ja talouden suhdannevaihteluita.
Tärkeimmät muuttomotiivit liittyivät 1880-luvulta 1970-luvun puoliväliin asti ensisijaisesti työn ja toimeentulon turvaamiseen, jonka jälkeen asumiseen, ympäristöön, viihtyvyyteen ja mielikuviin liittyvät tekijät ovat saaneet yhä suuremman painoarvon. Tiivistetysti: pakkomuutot vaihtuivat tavoitemuutoiksi, kaukomuutot lähimuutoiksi.
Maassamuuttokehitys on ollut johdonmukaista pitkällä aikavälillä: tietyt alueet ovat saaneet muuttovoittoja ja toiset muuttotappiota. Maassamuuton suuri jakolinja liittyy seuraavien alueiden välisiin eroihin: Itä- ja Pohjois-Suomi - Etelä- ja Lounais-Suomi, maaseutualueet - kaupunkiseudut, haja-asutusalueet - taajamat, suuret yliopistokaupungit -keskisuuret ja pienet kaupungit sekä kehyskunnat - reunakunnat. Maassamuuton suuri linja on ollut johdonmukainen ajankohdasta, elinkeinorakenteesta tai yhteiskunnan kehitysvaiheesta riippumatta.
Kaupunginvastainen perinne siirtynyt
Ensimmäiseksi, maaseutu ja kaupunki on koettu toistensa vastakohtina. Maassamuuttokeskusteluun on kuulunut pitkällä aikavälillä käsitys muuttamisen vahingollisuudesta ja sen aiheuttamista ongelmista. Väestöä luovuttavien alueiden asema on ylikorostunut.
Suomalaiselle maassamuuttoperinteelle on ollut tyypillistä eräänlainen agraari-Suomesta siirtynyt kaupunginvastainen näkemys huolimatta siitä, että keskittymiskehitys on jatkunut jo yli 120 vuoden ajan. Alueellinen keskittyminen, kaupungistuminen ja maaseudun sekä haja-asutusalueiden tyhjentyminen ovat jatkuneet katkeamattomana ketjuna 1880-luvulta lähtien.
Maaseudun tyhjentyminen alkoi Etelä- ja Lounais-Suomessa jo 1920-luvulla. Vuonna 1995 haja-asutusalueiden väestön määrä vähentyi ensimmäisen kerran alle miljoonan ihmisen.
Kaupunkipolitiikka, kaupunkiseudut ja muuttovoittokunnat olivat aluekehittämisen sivuasioita aina Euroopan unioniin liittymiseen asti. On olennaista kiinnittää huomio siihen, että kaupungistumisaste on noussut yhtäjaksoisesti 120 vuoden ajan. Samalla taajama-aste on noussut tasaisesti keskimäärin seitsemän prosenttiyksikköä vuosikymmenessä vuodesta 1950 alkaen. Kaikesta huolimatta Suomea voidaan pitää myöhäiskaupungistuneena, ja kaupungistumisaste on edelleen noin 15-25 vuotta jäljessä esimerkiksi muita Pohjoismaita.
Muuttajien määrä kasvanut jatkuvasti
Toiseksi, muuttajien määrä on asettunut jokaisen suuren historiallisen käännekohdan jälkeen aikaisempaa korkeammalle tasolle lukuun ottamatta sotavuosia ja "aluepolitiikan kultakautta" vuosina 1975-1990. Seesteiset ajat ovat liittyneet syvään lamaan (1930- ja 1990-luvun alku), sotiin ja edellä mainittuun hyvinvointivaltion kultakauteen vuosina 1975-1990.
1800-luvun lopussa kuntien välillä muutti vuodessa keskimäärin 100 000 ihmistä, maailmansotien välisenä aikana noin 150 000, 1950-luvulla alle 200 000 henkilöä ja 1960-1970-luvuilla jo yli 250 000 henkilöä ja 1980-luvulla noin 200 000 henkilöä. 1990-alun laman syövereissä muuttajien määrä laski 1950-luvun tasolle, jonka jälkeen se on yhtäjaksoisesti kasvanut. 2000-luvun alussa muuttajien määrä on noussut jo noin 280 000 henkilöön.
Määrällisesti ja suhteellisesti tarkasteltuna muuttojen määrä on ollut suurimmillaan 1970-luvun vaihteessa ja 2000-luvun alussa. Vuosina 2001-2005 on muutettu kuntien välillä ja sisällä enemmän kuin koskaan aikaisemmin maassamuuttohistoriamme aikana (taulukko 1).
Taulukko 1. Muuttaneisuus vuosina 1975-2005
| Ajanjakso | Kuntien sisällä promillea | Kuntien välillä promillea | Koko maassamuutto promillea |
| 1970-1974 1 | .. | 51,5 | .. |
| 1975-1979 | 82,2 | 42,6 | 124,8 |
| 1980-1984 | 81 | 40 | 121 |
| 1985-1989 | 83,7 | 40,9 | 124,6 |
| 1990-1994 | 84 | 37,5 | 121,5 |
| 1995-1999 | 102,1 | 47 | 149,5 |
| 2000-2005 | 109,9 | 53,2 | 163 |
Muuttajien määrä on suhteutettu promilleina jokaisen vuoden
keskiväkilukuun
1 Kuntien sisäisiä muuttoja on
rekisteröity vasta vuodesta 1975 lähtien
Tilastollinen totuus sisältää kuitenkin useita laadullisia harhoja. 2000-luvulla kaksi kolmesta muutosta tapahtuu kuntien sisällä ja vain yksi kuntien välillä. Kuntien välisistä muutoistakin joka toinen tapahtuu saman työssäkäyntialueen sisällä ja vain joka kolmas maakuntien välillä. Toisin sanoen vain yksi viidestä muutosta on niin sanotusti aito muutto, jossa vaihtuu muuttajan sosiaalinen ja taloudellinen elinpiiri, kuten työpaikka, koti, harrastukset, sosiaaliset suhteet ja palvelut.
Muutettu samoilta alueilta samoille alueille
Kolmanneksi, muutot ovat suuntautuneet johdonmukaisesti samoilta alueilta samoille alueille. Kuntarajojen mukaisen tarkastelun perusteella noin 90 prosenttia maamme pinta-alasta on poismuuttoaluetta. Väestön keskittyminen Rannikko-Suomeen on jatkunut yhtäjaksoisesti 1880-luvulta lähtien. Keskittyminen kiihtyi erityisesti suuressa muutossa 1970-luvun vaihteen molemmin puolin.
Muuttovoitot ovat alueellisesti keskittyneet Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan maakuntiin: ne ovat saaneet muuttovoittoa noin 670 000 ihmistä vuosina 1881-2005. Toissijaisena muuttosuuntana ovat olleet Etelä- ja Lounais-Suomen suuret kaupunkiseudut.
Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnat ja syvä maaseutu ovat menettäneet "suhteellista liikaväestöään tai työvoimareserviään" 1880-luvulta asti. Jokaisen vuosikymmenen aikana muuttotappiot ovat vaihdelleet 10 000:sta 115 000:een henkilöön. Esimerkiksi suuren muuton vaikutuksen voimakkuutta kuvaa se, että Itä- ja Pohjois-Suomi menettivät kahden vuosikymmenen aikana 1960- ja 1970-luvuilla yhteensä nykyisen Tampereen kaupungin verran väestöä eli noin 200 000 muuttajaa, jopa enemmän kuin edellisten 80 vuoden aikana.
Rannikko-Suomen sisällä oleva "ruostevyöhyke" eli teollisuuden rakennemuutosalue oli muuttovoittoinen aina 1980-luvulle asti. Teollisuuden rakennemuutosalueet kärsivät suuria muuttotappiota 1980-1990-luvulla, mutta niiden muuttotase on tasapainottunut osaamisrakenteeseen liittyvillä merkittävillä panoksilla 2000-luvulle tultaessa. Rakennemuutosalueilla tasapainottumisen keskeisimmät tekijät ovat olleet muuttovoitot opiskelijoista ja maahanmuuttajista.
Julkinen valta edistänyt ja rajoittanut muuttamista
Neljänneksi, julkinen valta on pyrkinyt vaikuttamaan harjoitetulla politiikalla ja julkisilla toimenpiteillä muuttamista edistäviin ja rajoittaviin tekijöihin. Liikkuvuutta on samanaikaisesti sekä padottu että kannustettu maaseutu-, teollistamis-, koulutus-, alue- ja hajasijoitus- tai alueellistamispolitiikan keinoin yhteiskunnan eri kehitysvaiheissa.
Yhtäällä muuttajia on moraalisesti paheksuttu, estetty liikkumasta lakien ja asetusten voimalla, rajoitettu hallinnon keinoin ja pyritty vaikuttamaan muuttajien määrään ja muuttosuuntiin. Toisaalta poliittisilla päätöksillä on kannustettu kulloisenkin aikakauden "liikaväestöä" tai työvoimareserviä alueelliseen liikkuvuuteen asutus-, alue-, työvoima-, koulutus-, sosiaali- ja talouspolitiikan nimissä: maaseudun tilatonta väestöä 1900-luvun vaihteessa, maa- ja metsätalouden pienviljelijöitä ja suuria ikäluokkia 1960-luvulla, naisia hyvinvointivaltion laajenemisen yhteydessä 1970-1980-luvuilla, opiskelijoita 1990-luvulta alkaen ja maahanmuuttajia 2000-luvulla (taulukko 2).
Taulukko 2. Maassamuuttoa edistävät ja rajoittavat tekijät 1880-luvulta 2000-luvulle
| EDISTÄVÄT TEKIJÄT | RAJOITTAVAT TEKIJÄT |
| Orastava teollistumiskausi 1880-1944 | Orastava teollistumiskausi 1880-1944 |
| - Muuttorajoitusten poisto/elinkeinovapaus | - Osittaiset muuttorajoitukset |
| - "Liikaväestön" purkautuminen | - Muuttamiselle kielteinen asenneilmasto |
| - Siirtolaisuus | - Sosiaalisen liikkuvuuden vähäisyys |
| - Maa- ja metsätalouden koneellistuminen | - Ammattien itsesäätely |
| - Teollisuuden työvoimapula | - Köyhäinapu paikan päälle (ei kerjuuta) |
| - Maaltapako | - Kaupunkien sisäiset rajoitukset |
| - Moraalisen paineen vähentyminen | - Pulavuodet (väliaikainen) |
| Keskittymiskausi 1945-1974 | Keskittymiskausi 1945-1974 |
| - Työvoimapula | - Pienviljelyoptimismi, maanhankintalaki |
| - Siirtoväen ja rintamamiesten asutus | - Työvoimapolitiikan "lapiolinja" |
| - Maaltapako | - Jälleenrakennusohjelma, infrahankkeet |
| - Aktiivinen työvoimapolitiikka | - Teollistava aluepolitiikka |
| - Talouskasvu ja työvoimareservien täysimääräinen hyödyntäminen | - Hajasijoittamistoimet, erityisesti aluekorkeakoulujen perustaminen |
| - Suurten ikäluokkien tulo työ- ja koulutusmarkkinoille | - Julkisten hyvinvointipalveluiden laajentuminen ja valtionosuudet |
| - Siirtolaisuus Ruotsiin | - Aluepolitiikan tukijärjestelmä ja erillislait |
| - Teollisuus- ja palvelualan työpaikkojen jatkuva kasvu | - Kehitysalueiden suora tukeminen |
| - Kaupunkien kasvava asuntotuotanto | |
| Tasapainottuva kausi 1975-1991 | Tasapainottuva kausi 1975-1991 |
| - Lähimuuttojen lisääntyminen asunto-
ja ympäristöpreferenssien ohjaamina |
- Hajasijoitustoimien vaikuttavuus |
| - Energiakriisi, talouden taantuma | |
| - Työllisyystilanteen nopea heikkeneminen | |
| - Lähtömuuttojen lasku perinteisillä muuttotappioalueilla ja paluumuutto | |
| - Julkisten palveluiden laajentuminen | |
| - Maa- ja metsätalouden rakennemuutoksen hidastuminen | |
| - Muuttovoittokuntien määrän kasvu | |
| Uudelleenkeskittymisen kausi 1992- | Uudelleenkeskittymisen kausi 1992- |
| - Kotikuntalaki | - Lama ja kuntien välisen muuttoliikkeen tyrehtyminen |
| - Eriytynyt työpaikka- ja toimialakehitys | - Maaseutu- ja haja-asutusalueiden tyhjentyminen potentiaalisista muuttajista |
| - Työttömyyden monninkertaistuminen ja aktiivinen työvoimapolitiikka | - Työttömyys- ja sosiaaliturva |
| - Sosiaalisen asuntotuotannon lisääminen kasvukeskuksissa | |
| - Yksityisten ja julkisten palveluiden supistuminen reuna-alueilla | |
| - Opiskelijoiden määrän jatkuva kasvu | |
| - Lisääntynyt maahanmuutto ja ulkomaalaisperäisten hakeutuminen kasvukeskuksiin | |
Tulevaisuudessa vaikuttaa enemmän rakenne kuin määrä
Maassamuuton osalta voidaan tehdä muutama keskeinen johtopäätös lähitulevaisuudesta: Muuttajien määrän sijaan painopiste siirtyy yhä enemmän muuttajien rakenteeseen. Tulo- ja lähtömuuttajien sosiaaliset, taloudelliset ja demografiset ominaisuudet vaikuttavat alueiden elinvoimaan enemmän kuin muuttajien määrä. Valikoivan muuttoliikkeen seuraukset lisäävät aikaisempaa enemmän alueellisia eroja ennen muuta kuntien sisällä ja seutukuntien sisällä. Suuralueiden, läänien ja maakuntien väliset erot tasoittuvat, mutta eriytyminen kiihtyy ennen muuta muuttovoittoalueiden sisällä. Perinteiset maaseudun ja kaupungin tai Itä- ja Pohjois-Suomen ja etelän väliset erot hälvenevät.
Jo joka neljäs kuntien välillä muuttaja on opiskelija. Opiskelijoiden osuuden kasvu johtuu osaamiseen ja tietotalouteen perustuvan yhteiskuntakehityksen lisäksi kotikuntalain muuttumisesta vuonna 1994. Opiskelijoiden suhteellinen osuus muuttovirroista nousee edelleen.
Kaukomuuttojen määrä laskee muuttoalttiiden ikäluokkien pienentyessä. Alueiden saamat muuttovoitot ja -tappiot supistuvat, osittain keinotekoisesti, kun muuttoalttiit nuoret ikäluokat pienentyvät ja kuntarakenne on muutospyörteessä. Seutujen sisäinen työssäkäyntiin perustuva lähiliikkuvuus kasvaa edelleen. Suurten kaupunkiseutujen väliset heilurimuutot kasvavat nykyiseen verrattuna.
Erityispiirteet näkyvät pitkällä aikavälillä
Väestönkehitykseen vaikuttaa merkittävimmin maahanmuuton jatkuva kasvu. Maahanmuuton vaikutukset ovat jo nyt nähtävissä Suomen 20 suurimmassa kaupungissa. Varsinkin suurimmissa kaupungeissa maahanmuutto nousee tärkeämmäksi kuin maan sisäinen muuttoliike. Ulkomaalaisten ja opiskelijoiden osuus maassamuuttajista on kasvanut merkittävästi viimeisten 15 vuoden aikana.
Ulkomaalaiset muuttavat herkemmin kuin kantaväestö. Lisäksi he keskittyvät tietyille alueille kuten pääkaupunkiseudulle ja muihin suuriin yliopistokaupunkeihin. Uussuomalaisten tulevat muutot kohdentuvat kantaväestöä enemmän varsinkin pääkaupunkiseudulle, Turkuun, Tampereelle ja eräihin muihin maantieteellisen sijainnin kannalta optimaalisiin kaupunkeihin, kuten Kotkaan, Lappeenrantaan ja Lahteen.
Väestönkehitykseen liittyvät ilmiöt edellyttävät pitkän aikavälin muutosten ymmärtämistä, sillä seuraukset ilmenevät hiipimällä vuosikymmenten aikana. 2000-luvun alun maassamuuton erityispiirteet ovat todennettavissa vasta tulevien vuosikymmenien aikana.
Lähteet:
Aro Timo 2006. 2000-luvun alun maassamuuttopiirteet. Maassamuutto valikoituu kaupunkiseutujen sisällä. Sivut 35-37. Kuntalehti 16/2006
Aro Timo 2007. Julkinen valta ja maassamuuttoa edistävät ja rajoittavat tekijät Suomessa 1880-luvulta 2000-luvulle. Koulutussosiologian tutkimuskeskus, RUSE. Koulutussosiologian tutkimuskeskuksen raportti 69. Digipaino, Turku 2007
Broberg Anna 2007. Valikoiva muuttoliike Uudellamaalla. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto. Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta. Maantieteen laitos.
Hanell Tomas, Aalbu Hallgeir ja Neubauer Jörg 2002. Regional Development in the Nordic Countries 2002. Nordregio 2:2002.
Katajamäki Hannu 1988. Suomen alueellisen työnjaon muotoutuminen. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja nro 128.
Lento Reino, 1951. Maassamuutto ja siihen vaikuttaneet tekijät Suomessa vuosina 1878-1939. Väestöpoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja A5. Helsinki.
Sinisalo Timo 2006. Väestön ikääntymisen haasteet kunnille. Teoksessa: Muuttaako Onni maalle? Suurten ikäluokkien valinta. Toim. Elli Heikkilä. Siirtolaisuustutkimuksia A28. Muuttoliikesymposium 2005. Siirtolaisuus-instituutti, Turku, s. 38-48.
Timo Aro toimii kehitysjohtajana Net Effect Oy.ssä. Net Effect Oy on asiantuntijayhteisö, joka kehittää julkista toimintaa ja julkisia organisaatioita. Timo Aron väitöskirja Julkinen valta ja maassamuuttoa edistävät ja rajoittavat tekijät Suomessa 1880-luvulta 2000-luvulle tarkastettiin Turun yliopistossa huhtikuussa.
Päivitetty 31.7.2007