Sosiaalinen pääoma jakautuu epätasaisesti

  1. Luottamuksen mittaaminen
  2. Vapaaehtoistyö sosiaalisen pääoman osana
  3. Osallistuminen on aktiivista, mutta väestöryhmät eroavat toisistaan
  4. Sosiaalinen pääoma kasautuu
  5. Lähteet:

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Kirjoittaja: Riitta Hanifi on tutkija Tilastokeskuksen Elinolot -yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 4/2012.

Sosiaalisesta pääomasta on keskusteltu vilkkaasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Sosiaalisen pääoman käsite juontaa juurensa näkemyksestä, jonka mukaan taloudellisen tuotannon tarkastelu ei riitä, jos halutaan ymmärtää yhteiskuntien hyvinvointia. Tarkastelussa on otettava huomioon myös yhteiskunnan sosiaalinen ulottuvuus kuten kyky yhteistoimintaan ja sitä tukevat verkostot.

Vaikka sosiaalisen pääoman käsitteen juuret voidaan jäljittää ainakin 1900-luvun alkuvuosiin, aktiivinen tieteellinen keskustelu sosiaalisesta pääomasta vilkastui erityisesti 1990- ja 2000-lukujen taitteessa.

Sosiaalisen pääoman käsite on kytkeytynyt keskusteluihin hyvinvointivaltion asemasta ja vastuunjaosta hyvinvointivaltion palveluiden ja kansalaisyhteiskunnan tukiverkostojen välillä. (Ilmonen 2000, 10–13.) Sosiaalinen pääoma on liittynyt myös yhteiskuntarakenteen muutoksia koskeviin keskusteluihin, joissa on esitetty huoli siitä, että pitkälle edennyt yksilöllistyminen on heikentänyt yhteisöllisyyttä (ks. esim. Haatanen 2000). Sosiaalisen pääoman tutkimuskenttä on nykyisellään monitieteinen, eikä yhtenäistä määritelmää sosiaaliselle pääomalle vielä ole.

Yksi sosiaalisen pääoman tutkimuksen edelläkävijöistä on Pierre Bourdieu (1986), joka hyödynsi käsitettä ranskalaisessa yhteiskunnassa vallitsevia eriarvoisuuden kulttuurisia rakenteita tarkastellessaan. Pierre Bourdieu määrittelee sosiaalisen pääoman niiden resurssien summaksi, jotka syntyvät tuttavuusverkostoissa tai ryhmäjäsenyyksissä. Näillä verkostoilla on pääomaa, jota niiden jäsenet voivat hyödyntää. Sosiaalinen pääoma auttaa ihmisiä sekä pääsemään mukaan verkostoihin että käyttämään verkostoja omina resursseinaan. Sosiaalisen pääoman määrään vaikuttaa sekä suhdeverkoston koko että muiden verkoston jäsenten resurssien määrä ja laatu.

Sosiaalisen pääoman nykytutkimukseen ovat vaikuttaneet James Coleman ja Robert D. Putnam. Molemmat ovat korostaneet sosiaalisista verkostoista, vastavuoroisuuden normeista ja luottamuksesta koostuvan sosiaalisen pääoman merkitystä yhteisöjen voimavarana. Käsitettä systematisoinut Coleman (1988) kiinnitti huomiota sosiaalisten verkostojen kiinteyteen, jonka hän katsoo edistävän tiedonvälitystä ja ylläpitävän normistoa lähiyhteisössä. Putnam taas on korostanut kansalaishyveiden roolia yhteiskuntien menestystekijänä. Hän on soveltanut sosiaalisen pääoman käsitettä tarkasteluissaan Italian alueellisen kehityksen eroista (Putnam 1993) ja sittemmin Yhdysvaltoja koskevissa tutkimuksissaan (Putnam 2000).

Viime vuosina kansainväliseen keskusteluun on vaikuttanut OECD:n tapa jäsentää sosiaalista pääomaa. Tavoitteena on tällöin ollut sosiaalisen pääoman mittaaminen. OECD:n määritelmän mukaan sosiaalinen pääoma koostuu osallistumisesta organisoitujen ryhmien toimintaan, vapaaehtoistyöstä, verkostoista ja niiden kautta saatavasta tuesta sekä luottamuksesta ja kansalaistoimintaan osallistumisesta. Verkostoihin kuuluvat epämuodolliset verkostot ja niissä toimiminen kuten toisen kotitalouden palkaton auttaminen, avun saaminen muilta sekä ystävien ja tuttavien kanssa tapahtuva kanssakäyminen. Kansalaistoimintaan osallistumiseen luetaan kansalais- ja puoluetoiminta sekä yhteydenotto poliitikkoon tai viranomaiseen sekä vetoomusten allekirjoittaminen. (OECD 2001; Pääkkönen 2010, 67.)

OECD:n määritelmä on ollut pohjana esimerkiksi Australian ja Britannian tilastovirastojen sosiaalisen pääoman mittaamishankkeissa. Suomessa Hannu Pääkkönen (2006) on tutkinut Tilastokeskuksen vuosina 1999–2000 tekemän ajankäyttötutkimuksen avulla, millaiset ihmiset osallistuivat OECD:n määritelmän mukaisiin sosiaalisen pääoman toimintoihin ja kuinka paljon niihin käytettiin aikaa.

Luottamuksen mittaaminen

Tilastollisissa tutkimuksissa luottamus on keskeinen sosiaalisen pääoman indikaattori. Luottamusta pidetään eri yhteyksissä joko sosiaalisen pääoman lähteenä tai sen tuotoksena. Luottamusta koskevan keskustelun ydin on se, että luottamus liittyy suhteisiin ja tilanteisiin, joissa on mahdollisuus pettyä ja jotka sisältävät epävarmuutta ja riskejä. Luottamusta ei tarvita tilanteissa, joissa instituutiot, tarkat sosiaaliset roolit tai valta määrittelevät käyttäytymisen. Luottamuksen teoriassa ihmisten välinen luottamus erotetaan instituutioiden ja sopimusten luomasta luottavaisuudesta. Ihmisten välinen luottamus luokitellaan usein yleistyneeseen eli muihin kuin ennestään tuttuihin henkilöihin kohdistuvaan luottamukseen sekä erityiseen luottamukseen, joka kohdistuu samaan verkostoon kuuluviin ihmisiin kuten perheenjäseniin, ystäviin, naapureihin, työtovereihin ja tuttaviin. Myös OECD ymmärtää luottamuksen yhdeksi sosiaalisen pääoman perusulottuvuudeksi verkostojen ja osallistumisen ohella. OECD:n tutkimuskehikossa luottamusta tarkastellaan sekä yleisenä että erityisenä ja instituutioihin kohdistuvana luottamuksena (Alanen ym. 2005, 72–73).

Tilastokeskuksen vuosien 2009–2010 ajankäyttötutkimus sisältää ensimmäistä kertaa luottamusta mittaavia kysymyksiä. Kysymykset on valittu niin, että ne mahdollistavat luottamuksen eri muotojen tarkastelemisen. Samoja väittämiä on käytetty myös vuoden 2002 vapaa-aikatutkimuksessa, joten aikasarjatietoa on jossain määrin mahdollista saada. Luottamuskysymykset pohjautuvat kansainvälisissä kyselytutkimuksissa (ISSP, WVS) käytettyihin luottamusmittareihin. Niitä on kuitenkin uudelleenmuotoiltu ja myös niiden validisuutta on testattu kognitiivisilla haastatteluilla Tilastokeskuksen SurveyLaboratoriossa. (Kallio-Peltoniemi ym. 2009.)

Yleistynyt luottamus on vastaajan kokemaa luottamusta ihmisiin yleisesti. Sen katsotaan ilmenevän etenkin yksinkertaisissa arkielämän vuorovaikutustilanteissa kuten kohtaamisissa satunnaisten vastaantulijoiden kanssa tai vaihtotilanteissa, joissa toista osapuolta ei ennestään tunneta. Yleistynyttä luottamusta mitattiin väittämällä "Yleisesti ottaen ihmisiin voi luottaa". Yleistynyttä luottamusta oli eniten ylemmillä toimihenkilöillä.

Erityinen luottamus kohdistuu vastaajan lähipiiriin. Kyse voi olla sukulaisista, työtovereista, naapureista tai muista henkilöistä, jotka kuuluvat vastaajan sosiaaliseen verkostoon. Erityinen luottamus perustuu arviolle näiden ihmisten luotettavuudesta ja siitä, missä määrin he ovat luottamuksen arvoisia. Erityistä luottamusta mitattiin väittämällä "Luotan useimpiin asuinalueeni ihmisiin". Oman asuinalueensa ihmisiin luottivat eniten maatalousyrittäjät ja yleensäkin maaseudulla asuvat.

Institutionaalisen luottamuksen kohteena ovat erilaiset yhteiskunnalliset instituutiot, joita ovat esimerkiksi hallitus, poliisi, sairaalat ja oikeusistuimet. Luottamuksen kohteena olevien instituutioiden uskotaan tekevän perusteltuja päätöksiä tehtäviensä toimeenpanossa, minkä katsotaan olevan yhteydessä niiden toiminnan hyväksyttävyyteen. Institutionaaliseen luottamukseen sisällytetään myös ajatus instituutioita edustavien toimijoiden, kuten virkamiesten tai lääkärien, koetusta luotettavuudesta ja luottamuksenarvoisuudesta. Luottamusta instituutioihin mitattiin väittämällä "Kaltaisellani ihmisellä ei ole mitään sananvaltaa siihen, mitä valtiovalta tekee". Instituutioihin ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa luottivat eniten nuoret aikuiset (25–44-vuotiaat), korkeasti koulutetut ja ylemmät toimihenkilöt.

Moniin muihin maihin verrattuna Suomessa on runsaasti luottamusta. Aikaisempien tutkimusten (Hanifi 2006, 39) perusteella luottamuksella ja osallistumisella näyttää olevan yhteyttä keskenään. Yhdistysaktiiveilla oli sekä yleistynyttä, erityistä että institutionaalista luottamusta enemmän kuin väestöllä keskimäärin, ja yhdistysaktiivit myös osallistuivat erityyppisiin vapaamuotoisiin kansalaisaktiviteetteihin – kuten mielenosoituksiin tai lehtien yleisönosastoon kirjoittamiseen – enemmän kuin väestö keskimäärin. Sen sijaan ne, jotka eivät lainkaan osallistuneet yhdistystoimintaan, luottivat muihin ihmisiin ja valtiovaltaan vähemmän kuin väestö keskimäärin.

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 11.3.2013