Sosiaalinen pääoma jakautuu epätasaisesti

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Riitta Hanifi on tutkija Tilastokeskuksen Elinolot -yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 4/2012.

Sosiaalisesta pääomasta on keskusteltu vilkkaasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Sosiaalisen pääoman käsite juontaa juurensa näkemyksestä, jonka mukaan taloudellisen tuotannon tarkastelu ei riitä, jos halutaan ymmärtää yhteiskuntien hyvinvointia. Tarkastelussa on otettava huomioon myös yhteiskunnan sosiaalinen ulottuvuus kuten kyky yhteistoimintaan ja sitä tukevat verkostot.

Vaikka sosiaalisen pääoman käsitteen juuret voidaan jäljittää ainakin 1900-luvun alkuvuosiin, aktiivinen tieteellinen keskustelu sosiaalisesta pääomasta vilkastui erityisesti 1990- ja 2000-lukujen taitteessa.

Sosiaalisen pääoman käsite on kytkeytynyt keskusteluihin hyvinvointivaltion asemasta ja vastuunjaosta hyvinvointivaltion palveluiden ja kansalaisyhteiskunnan tukiverkostojen välillä. (Ilmonen 2000, 10–13.) Sosiaalinen pääoma on liittynyt myös yhteiskuntarakenteen muutoksia koskeviin keskusteluihin, joissa on esitetty huoli siitä, että pitkälle edennyt yksilöllistyminen on heikentänyt yhteisöllisyyttä (ks. esim. Haatanen 2000). Sosiaalisen pääoman tutkimuskenttä on nykyisellään monitieteinen, eikä yhtenäistä määritelmää sosiaaliselle pääomalle vielä ole.

Yksi sosiaalisen pääoman tutkimuksen edelläkävijöistä on Pierre Bourdieu (1986), joka hyödynsi käsitettä ranskalaisessa yhteiskunnassa vallitsevia eriarvoisuuden kulttuurisia rakenteita tarkastellessaan. Pierre Bourdieu määrittelee sosiaalisen pääoman niiden resurssien summaksi, jotka syntyvät tuttavuusverkostoissa tai ryhmäjäsenyyksissä. Näillä verkostoilla on pääomaa, jota niiden jäsenet voivat hyödyntää. Sosiaalinen pääoma auttaa ihmisiä sekä pääsemään mukaan verkostoihin että käyttämään verkostoja omina resursseinaan. Sosiaalisen pääoman määrään vaikuttaa sekä suhdeverkoston koko että muiden verkoston jäsenten resurssien määrä ja laatu.

Sosiaalisen pääoman nykytutkimukseen ovat vaikuttaneet James Coleman ja Robert D. Putnam. Molemmat ovat korostaneet sosiaalisista verkostoista, vastavuoroisuuden normeista ja luottamuksesta koostuvan sosiaalisen pääoman merkitystä yhteisöjen voimavarana. Käsitettä systematisoinut Coleman (1988) kiinnitti huomiota sosiaalisten verkostojen kiinteyteen, jonka hän katsoo edistävän tiedonvälitystä ja ylläpitävän normistoa lähiyhteisössä. Putnam taas on korostanut kansalaishyveiden roolia yhteiskuntien menestystekijänä. Hän on soveltanut sosiaalisen pääoman käsitettä tarkasteluissaan Italian alueellisen kehityksen eroista (Putnam 1993) ja sittemmin Yhdysvaltoja koskevissa tutkimuksissaan (Putnam 2000).

Viime vuosina kansainväliseen keskusteluun on vaikuttanut OECD:n tapa jäsentää sosiaalista pääomaa. Tavoitteena on tällöin ollut sosiaalisen pääoman mittaaminen. OECD:n määritelmän mukaan sosiaalinen pääoma koostuu osallistumisesta organisoitujen ryhmien toimintaan, vapaaehtoistyöstä, verkostoista ja niiden kautta saatavasta tuesta sekä luottamuksesta ja kansalaistoimintaan osallistumisesta. Verkostoihin kuuluvat epämuodolliset verkostot ja niissä toimiminen kuten toisen kotitalouden palkaton auttaminen, avun saaminen muilta sekä ystävien ja tuttavien kanssa tapahtuva kanssakäyminen. Kansalaistoimintaan osallistumiseen luetaan kansalais- ja puoluetoiminta sekä yhteydenotto poliitikkoon tai viranomaiseen sekä vetoomusten allekirjoittaminen. (OECD 2001; Pääkkönen 2010, 67.)

OECD:n määritelmä on ollut pohjana esimerkiksi Australian ja Britannian tilastovirastojen sosiaalisen pääoman mittaamishankkeissa. Suomessa Hannu Pääkkönen (2006) on tutkinut Tilastokeskuksen vuosina 1999–2000 tekemän ajankäyttötutkimuksen avulla, millaiset ihmiset osallistuivat OECD:n määritelmän mukaisiin sosiaalisen pääoman toimintoihin ja kuinka paljon niihin käytettiin aikaa.

Luottamuksen mittaaminen

Tilastollisissa tutkimuksissa luottamus on keskeinen sosiaalisen pääoman indikaattori. Luottamusta pidetään eri yhteyksissä joko sosiaalisen pääoman lähteenä tai sen tuotoksena. Luottamusta koskevan keskustelun ydin on se, että luottamus liittyy suhteisiin ja tilanteisiin, joissa on mahdollisuus pettyä ja jotka sisältävät epävarmuutta ja riskejä. Luottamusta ei tarvita tilanteissa, joissa instituutiot, tarkat sosiaaliset roolit tai valta määrittelevät käyttäytymisen. Luottamuksen teoriassa ihmisten välinen luottamus erotetaan instituutioiden ja sopimusten luomasta luottavaisuudesta. Ihmisten välinen luottamus luokitellaan usein yleistyneeseen eli muihin kuin ennestään tuttuihin henkilöihin kohdistuvaan luottamukseen sekä erityiseen luottamukseen, joka kohdistuu samaan verkostoon kuuluviin ihmisiin kuten perheenjäseniin, ystäviin, naapureihin, työtovereihin ja tuttaviin. Myös OECD ymmärtää luottamuksen yhdeksi sosiaalisen pääoman perusulottuvuudeksi verkostojen ja osallistumisen ohella. OECD:n tutkimuskehikossa luottamusta tarkastellaan sekä yleisenä että erityisenä ja instituutioihin kohdistuvana luottamuksena (Alanen ym. 2005, 72–73).

Tilastokeskuksen vuosien 2009–2010 ajankäyttötutkimus sisältää ensimmäistä kertaa luottamusta mittaavia kysymyksiä. Kysymykset on valittu niin, että ne mahdollistavat luottamuksen eri muotojen tarkastelemisen. Samoja väittämiä on käytetty myös vuoden 2002 vapaa-aikatutkimuksessa, joten aikasarjatietoa on jossain määrin mahdollista saada. Luottamuskysymykset pohjautuvat kansainvälisissä kyselytutkimuksissa (ISSP, WVS) käytettyihin luottamusmittareihin. Niitä on kuitenkin uudelleenmuotoiltu ja myös niiden validisuutta on testattu kognitiivisilla haastatteluilla Tilastokeskuksen SurveyLaboratoriossa. (Kallio-Peltoniemi ym. 2009.)

Yleistynyt luottamus on vastaajan kokemaa luottamusta ihmisiin yleisesti. Sen katsotaan ilmenevän etenkin yksinkertaisissa arkielämän vuorovaikutustilanteissa kuten kohtaamisissa satunnaisten vastaantulijoiden kanssa tai vaihtotilanteissa, joissa toista osapuolta ei ennestään tunneta. Yleistynyttä luottamusta mitattiin väittämällä "Yleisesti ottaen ihmisiin voi luottaa". Yleistynyttä luottamusta oli eniten ylemmillä toimihenkilöillä.

Erityinen luottamus kohdistuu vastaajan lähipiiriin. Kyse voi olla sukulaisista, työtovereista, naapureista tai muista henkilöistä, jotka kuuluvat vastaajan sosiaaliseen verkostoon. Erityinen luottamus perustuu arviolle näiden ihmisten luotettavuudesta ja siitä, missä määrin he ovat luottamuksen arvoisia. Erityistä luottamusta mitattiin väittämällä "Luotan useimpiin asuinalueeni ihmisiin". Oman asuinalueensa ihmisiin luottivat eniten maatalousyrittäjät ja yleensäkin maaseudulla asuvat.

Institutionaalisen luottamuksen kohteena ovat erilaiset yhteiskunnalliset instituutiot, joita ovat esimerkiksi hallitus, poliisi, sairaalat ja oikeusistuimet. Luottamuksen kohteena olevien instituutioiden uskotaan tekevän perusteltuja päätöksiä tehtäviensä toimeenpanossa, minkä katsotaan olevan yhteydessä niiden toiminnan hyväksyttävyyteen. Institutionaaliseen luottamukseen sisällytetään myös ajatus instituutioita edustavien toimijoiden, kuten virkamiesten tai lääkärien, koetusta luotettavuudesta ja luottamuksenarvoisuudesta. Luottamusta instituutioihin mitattiin väittämällä "Kaltaisellani ihmisellä ei ole mitään sananvaltaa siihen, mitä valtiovalta tekee". Instituutioihin ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa luottivat eniten nuoret aikuiset (25–44-vuotiaat), korkeasti koulutetut ja ylemmät toimihenkilöt.

Moniin muihin maihin verrattuna Suomessa on runsaasti luottamusta. Aikaisempien tutkimusten (Hanifi 2006, 39) perusteella luottamuksella ja osallistumisella näyttää olevan yhteyttä keskenään. Yhdistysaktiiveilla oli sekä yleistynyttä, erityistä että institutionaalista luottamusta enemmän kuin väestöllä keskimäärin, ja yhdistysaktiivit myös osallistuivat erityyppisiin vapaamuotoisiin kansalaisaktiviteetteihin – kuten mielenosoituksiin tai lehtien yleisönosastoon kirjoittamiseen – enemmän kuin väestö keskimäärin. Sen sijaan ne, jotka eivät lainkaan osallistuneet yhdistystoimintaan, luottivat muihin ihmisiin ja valtiovaltaan vähemmän kuin väestö keskimäärin.

Sivun alkuun

Vapaaehtoistyö sosiaalisen pääoman osana

Vapaaehtoistyötä on tutkimuksissa perinteisesti määritelty palkattomuuden ja vapaaehtoisuuden kautta; kyseessä on palkaton ja pakottamaton toiminta, jota tehdään toisten ihmisten tai yhteisön eduksi (Pessi & Oravasaari 2010, 9). Pessi (2011, 178–180) toteaa, että vapaaehtoistyötä tarkastellaan usein palkattomana palvelutyönä, jolloin vapaaehtoistyöksi katsotaan ainoastaan toimiminen muodollisesti organisoiduissa ja palkatun henkilökunnan ylläpitämissä järjestöissä, joille vapaaehtoistyö tarjoaa merkittävän lisäresurssin. Tällainen tarkastelutapa on hyvin perinteinen, eikä siihen mahdu esimerkiksi aktivismi-tyyppinen vapaaehtoistoiminta. Tähän näkemykseen on mahdollista ottaa etäisyyttä korostamalla, että vapaaehtoistyössä toteutuu altruismin ohella myös toiminta yhdessä jaettujen tavoitteiden hyväksi. Auttamisen ohella keskeisiä toiminta-alueita ovat erilaiset vertaistukiryhmät ja kampanjat, samoin kaikenlainen aktivismi. Vapaaehtoistoimijoiden roolit eivät ole etukäteen tarkasti rajattuja, vaan toimijat voivat tuoda esiin ja toteuttaa omia ideoitaan ja ottaa jopa kokonaisvastuun toiminnasta. Järjestöjen ei myöskään tarvitse olla virallisesti organisoituja, vaan ne voivat olla epämuodollisia, rekisteröitymättömiä piirejä ja ryhmiä.

Vapaaehtoistyöhön voidaan lukea kuuluvaksi myös epävirallinen, ilman järjestöä tapahtuva auttaminen (Pääkkönen 2010, 69). Toisen kotitalouden palkaton auttaminen ja avun saaminen muilta ovatkin yksi ulottuvuus OECD:n sosiaalisen pääoman määritelmässä.

Sivun alkuun

Osallistuminen on aktiivista, mutta väestöryhmät eroavat toisistaan

Vuosien 2009–2010 ajankäyttötutkimuksen tulosten perusteella vapaaehtoistyöhön osallistuminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana pysynyt samana. 10 vuotta täyttäneestä väestöstä vajaa kolmannes (29 %) oli tehnyt vapaaehtoistyötä tutkimusta edeltäneen neljän viikon aikana, ja lähes 40 prosenttia oli tehnyt sitä edeltävien 12 kuukauden aikana. Vapaaehtoistyöhön osallistuminen on Suomessa runsaampaa kuin useissa muissa maissa.

Korkeasti koulutetut tekivät vapaaehtoistyötä enemmän kuin matalammin koulutetut. Maatalousyrittäjillä vapaaehtoistyön tekeminen oli voimakkaasti lisääntynyt, ja he tekivät vapaaehtoistyötä eniten. Myös muut yrittäjät ja ylemmät toimihenkilöt tekivät runsaasti vapaaehtoistyötä.

Vaikka koko väestön tasolla vapaaehtoistyön tekemisessä ei näytä tapahtuneen muutoksia viimeisen 10 vuoden aikana, yksi muutos on selvä: lasten ja nuorten tekemä vapaaehtoistyö oli huomattavasti vähentynyt. Myös 15–24-vuotiaiden vapaaehtoistyö oli vähentynyt. Sen sijaan 65 vuotta täyttäneet tekivät vapaaehtoistyötä enemmän kuin 10 vuotta aiemmin.

Vapaaehtoistyön tekeminen erilaisissa harrastuspiireissä oli lisääntynyt viimeisen 10 vuoden aikana kaikissa ikäryhmissä. Eniten vapaaehtoistyötä tehtiin urheiluseuroissa ja liikuntakerhoissa. Myös muiden tutkimustulosten perusteella tiedetään, että erilaisiin vapaa-ajan harrastuksiin liittyvät yhdistykset ovat parantaneet asemiaan, kun tarkastellaan sekä yhdistysten perustamislukuja että osallistumisaktiivisuutta. Sen sijaan yhteiskunnan perusrakenteisiin kuten puoluepolitiikkaan ja perinteiseen etujärjestötoimintaan liittyvät yhdistykset ovat menettäneet kannatustaan. Tämä suuntaus on ollut nähtävissä jo 1980-luvulta lähtien. (Siisiäinen & Kankainen 2009, 111; Hanifi 2006, 36.)

Vastaajista 59 prosenttia oli auttanut toista kotitaloutta tutkimusta edeltävien neljän viikon aikana ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan, ilman järjestön tukea. Määrä on suunnilleen sama kuin 10 vuotta aiemmin. Työlliset antoivat epävirallista apua eniten, mutta ammattiryhmien välillä ei ollut merkittävää eroa.

Lähes puolet (49 %) ajankäyttötutkimukseen vastaajista oli saanut apua kotitalouteensa liittyvissä töissä tuttavalta, sukulaiselta tai naapurilta ajankäyttötutkimusta edeltäneen neljän viikon aikana. Määrä on sama kuin 10 vuotta sitten. Yleisimmin apua oli saatu lastenhoidossa.

Työllisten ja työttömien välillä ei ollut suurta eroa avun antamisessa, mutta työttömien kotitaloudet saivat vähemmän apua kuin työllisten. Myös eläkeläisten ja pitkäaikaissairaiden kotitaloudet saivat vähemmän apua kuin kotitaloudet keskimäärin. Korkeasti koulutettujen kotitaloudet saivat enemmän apua kuin vähemmän koulutettujen, ja yrittäjien ja ylempien toimihenkilöiden kotitaloudet saivat apua enemmän kuin työntekijäammateissa toimivien kotitaloudet.

Sivun alkuun

Sosiaalinen pääoma kasautuu

Vaikka Suomessa näyttääkin olevan vahva sosiaalisen pääoman perusta, monet sosiaalisen pääoman muodot näyttävät kasautuvan tietyille ihmisryhmille myös meillä (esim. Siisiäinen & Kankainen 2009, 111; Sanaksenaho 2006; Hanifi 2006). Työttömät, pitkäaikaissairaat ja eläkeläiset ovat muita vähemmän mukana vapaaehtoistoiminnassa ja muussakin kansalaistoiminnassa, ja he luottavat muihin ihmisiin ja instituutioihin vähemmän kuin muut väestöryhmät.

Sosiaalisen pääoman kasautumisesta voi havaita viitteitä myös epävirallisessa, tuttujen kesken tapahtuvassa auttamisessa. Korkeasti koulutettujen ja ylempien toimihenkilöiden kotitaloudet saivat eniten apua, kun taas työntekijäammateissa toimivien, työttömien ja eläkkeellä olevien kotitaloudet saivat sitä vähiten. Kärjistäen voi todeta, että mahdollisuus saada apua sukulaisilta ja ystäviltä on vähäisintä siellä, missä apua eniten tarvittaisiin, ja runsainta siellä, missä resurssit jo muutenkin ovat suurimmat. Lisäksi ajankäyttötutkimuksen kaltaiset laajatkaan väestötutkimukset eivät todennäköisesti edes tavoita kaikkein heikoimmassa asemassa olevia.

Ei siis näytä mahdolliselta, että vapaaehtoistoiminta ja läheisverkoston tuki voisivat korvata hyvinvointivaltion peruspalveluita, mikäli palvelut halutaan säilyttää kaikkien ulottuvilla (Siisiäinen & Kankainen 2009; Pessi 2011). Kansainvälisten tutkimusten perusteella näyttää päinvastoin siltä, että hyvinvointipalveluiden leikkaukset heikentävät myös mahdollisuuksia vapaaehtoistyöhön. Kattavan julkisen sektorin maissa ihmisten välinen etäisyys on pienempi ja ihmiset luottavat toisiinsa enemmän jolloin sosiaalinen kanssakäyminen helpottuu (Patulny 2005; Kouvo & Kankainen 2009, 600). Vapaaehtoistyössä luottamus ilmenee sekä vastavuoroisuutena että yhteisinä arvoina. Vapaaehtoistyöhön osallistuminen sekä edistää luottamusta että vaatii sitä; ei liene todennäköistä osallistua vapaaehtoistyöhön, mikäli uskoo joutuvansa helposti muiden hyväksikäyttämäksi. Tunne vastavuoroisuudesta vahvistaa sitoutumista vapaaehtoistoimintaan. Vapaaehtoistyö ja toimiva julkinen sektori ovat seurausta samasta arvopohjasta; erityisesti Suomessa julkinen sektori on syntynyt aktiivisen yhdistystoiminnan seurauksena (Siisiäinen & Kankainen 2009, 118). Aktiivinen yhdistystoiminta taas edellyttää vapaaehtoistyötä: Pessin ja Oravasaaren (2010) tutkimuksen mukaan lähes kaikilla järjestöillä vapaaehtoistoiminta liittyi jollakin tavalla järjestön toimintaan.

Ajankäyttötutkimuksen yhtenä puutteena voidaan pitää sitä, ettei tutkimus sisällä vapaaehtoistyön motiiveihin liittyviä tietoja; niillä voisi olla merkitystä pohdittaessa vapaaehtoistyön tulevaisuutta. Erityisesti nuorten osallistumisen vähentyminen saattaa asettaa vapaaehtoistyölle haasteita tulevaisuudessa. Muiden tutkimusten perusteella (Yeung 2002) tiedetään, että ehdottomasti tärkein vapaaehtoistyöhön motivoiva tekijä on halu auttaa muita, ja auttamisen halua löytyy myös nuorilta. Nuorten osallistumista leimaavat kuitenkin episodimaisuus, lyhytkestoisuus ja haluttomuus sitoutua vapaaehtoistyöhön pidemmäksi aikaa (Schoultz 2010). Nuorten osallistumisessa (tai osallistumattomuudessa) on siis kysymys myös vapaaehtoistyön tarjonnasta: nuorten mukaan saamiseksi tarvittaisiin uusia toimintatapoja. Internetissä tapahtuva vapaaehtoistoiminta saattaisi olla erityisesti nuoria kiinnostava vapaaehtoistoiminnan muoto.

Vapaaehtoistoiminta voisi varmasti nykyistä suuremmassa määrin toimia siltana palkkatyöhön, samoin kuin myös toiseen suuntaan: hyväkuntoisia eläkeläisiä on tulevaisuudessa entistä enemmän, ja vapaaehtoistyön motiiveja selvittäneiden tutkimusten mukaan (Pessi & Oravasaari 2010) monet heistä olisivat periaatteessa halukkaita osallistumaan entistä enemmän vapaaehtoistyöhön. Ajankäyttötutkimuksen mukaan eläkeläiset ovatkin jo viimeisen 10 vuoden aikana lisänneet osallistumistaan vapaaehtoistoimintaan. Myös muille siirtymävaiheessa eläville kuten työttömille, vanhempainvapaalla tai epätyypillisessä työsuhteessa oleville vapaaehtoistoiminta voisi olla hyvä ja oman elämän kannalta palkitseva vaihtoehto. Tähän mennessä juuri nämä ryhmät ovat jääneet vapaaehtoistoiminnan ulkopuolelle useammin kuin muut. Näiden ryhmien saaminen mukaan vapaaehtoistyöhön edellyttäisi lisääntyvää yhteistyötä järjestöjen ja työpaikkojen välillä, ehkä joissakin tapauksissa myös joustavuutta järjestöjen ja sosiaaliturvajärjestelmän välillä.

Ajankäyttö ja siinä tapahtuvat muutokset ovat myös hyvinvointikysymys. Osaa arkisista toiminnoistamme leimaa se, että ne kilpailevat toistensa kanssa. Toiset toiminnot taas perustuvat yhteisyydelle, jossa osallistujien määrä lisää sekä yksilöllistä hyvinvointia että sosiaalista pääomaa. Vapaaehtoistyö on yhteisyydelle rakentuvaa ja yhteisyyttä luovaa toimintaa, jonka vaikutukset ulottuvat laaja-alaisesti yhteiskuntaan. On selvää, että yhteiskunnallisilla päätöksillä vaikutetaan siihen, lisätäänkö vai heikennetäänkö vapaaehtoistyön mahdollisuuksia ja sitä kautta myös sosiaalista pääomaa.

Sivun alkuun

Lähteet:

Alanen, Aku & Iisakka, Laura & Nieminen, Tarja & Simpura, Jussi 2005. Sosiaalisen pääoman mittaaminen tilastoissa. Teoksessa: Pertti Jokivuori (toim.). Sosiaalisen pääoman kentät. Jyväskylä: Minerva.

Bourdieu, Pierre 1986. The Forms of Capital. Teoksessa: Richardson, J. G. (toim.). Handbook of Theory and Research for the Sociology of Education. New York: Greenwood Press.

Coleman, James 1988. Social Capital in the Creation of Human Capital. The American Journal of Sociology 94.

Haatanen, Kalle 2000. Yhteisöllisyyden paradoksit. Sosiaalipolitiikan laitoksen julkaisuja 4/2000. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Hanifi, Riitta 2006. Sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen osallistuminen ja luottamus. Teoksessa: Laura Iisakka (toim.). Sosiaalinen pääoma Suomessa. Tilastokatsaus. Helsinki: Tilastokeskus.

Ilmonen, Kaj 2000. Sosiaalinen pääoma: käsite ja sen ongelmallisuus. Teoksessa: Kaj Ilmonen (toim.). Sosiaalinen pääoma ja luottamus. Jyväskylä: SoPhi.

Kallio-Peltoniemi, Merja & Kokkonen, Ville & Hanifi, Riitta 2009. Vapaa-aikatutkimuksen luottamuskysymysten testaus ja luottamuskäsitteiden selvitys. Lomaketestaukset-sarja 2/2009. SurveyLaboratorio. Helsinki: Tilastokeskus.

Kouvo, Antti & Kankainen, Tomi 2009. Sosiaalista pääomaa rakentamassa vai purkamassa? Suomalaiset hyvinvointipalvelut ja yleistynyt luottamus. Yhteiskuntapolitiikka 74:6.

OECD 2001. The Well-Being of Nations. The Role of Human and Social Capital. Pariisi: OECD.

Patulny, Roger 2005. Society Building. Welfare, Time and Social Capital. Social Policy Research Centre. Department of Sociology. Australia: NSW.

Pessi, Anne Birgitta 2011. Vapaaehtoistoiminta – unelmia ja uhkakuvia systeemiälyn näkökulmasta. Kansalaisyhteiskunta 2/2011.

Pessi, Anne Birgitta & Oravasaari, Tomi 2010. Kansalaisjärjestötoiminnan ytimessä. Tutkimus RAY:n avustamien sosiaali- ja terveysjärjestöjen vapaaehtoistoiminnasta. Avustustoiminnan raportteja 23. Helsinki: RAY.

Putnam, Robert 1993. Making Democracy Work. Civic Traditions in Modern Italy. Princeton: Princeton University Press.

Putnam, Robert 2000. Bowling Alone. The Collapse and Revival of American Community. New York: Simon & Schuster.

Pääkkönen, Hannu 2006. Vapaaehtoistyö, naapuriapu ja sosiaalinen kanssakäyminen. Teoksessa Laura Iisakka (toim.). Sosiaalinen pääoma Suomessa. Tilastokatsaus. Helsinki: Tilastokeskus.

Pääkkönen, Hannu 2010. Perheiden aika ja ajankäyttö. Tutkimuksia kokonaistyöajasta, vapaaehtoistyöstä, lapsista ja kiireestä. Tutkimuksia 254. Helsinki: Tilastokeskus.

Sanaksenaho, Sanna 2006. Eriarvoisuus ja luottamus 2000-luvun taitteen Suomessa. Bourdieulainen näkökulma. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 285.

Schoultz, Vera 2010. Nuorten poliittinen osallistuminen ja sen murros. Teoksessa: Anu-Hanna Anttila & Kristiina Kuussaari & Tiina Puhakka (toim.). Ohipuhuttu nuoruus? Nuorten elinolot -vuosikirja. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Siisiäinen, Martti & Kankainen, Tomi 2009. Järjestötoiminnan kehitys ja tulevaisuudennäkymät Suomessa. Teoksessa: Suomalaiset osallistujina. Katsaus suomalaisen kansalaisvaikuttamisen tilaan ja tutkimukseen. Helsinki: Oikeusministeriön julkaisuja 2009: 5

Yeung, Anne Birgitta 2002. Vapaaehtoistoiminta osana kansalaisyhteiskuntaa – ihanteita vai todellisuutta? Tutkimus suomalaisten asennoitumisesta ja osallistumisesta vapaaehtoistoimintaan. Helsinki: Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY ry.

Päivitetty 11.3.2013