Julkaistu: 3.6.2013

Suomalaisten velkaantuminen on eurooppalaista keskitasoa

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Timo Matala on yliaktuaari Tilastokeskuksen väestö- ja elinolot -yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2013.

Suomalaisten velat ovat lisääntyneet etenkin viime vuosikymmenen puolivälissä. Velkaantumista on vauhdittanut alhainen korkotaso, mutta myös halu parantaa asumistasoa. Tuloihin verrattuna velkaisimpia ovat 25−34-vuotiaiden asuntokunnat.

Suomalaiset kotitaloudet ottivat velkaa hyvin varovasti lähes koko 1990-luvun loppupuolen. Siihen vaikuttivat kokemukset vuosikymmenen alun lamavuosista, jolloin asuntojen arvot alenivat ja lainakorot olivat erittäin korkeat. Lisäksi vuokramarkkinoilla vallitsi tuolloin jonkin aikaa suomalaisittain suhteellisen hyvä tilanne. Erityisesti nuorten omistusasuntojen kysyntä hiipui noina vuosina selvästi (Matala 2000). Vuosikymmenen lopulla velkaantuminen alkoi lisääntyä, mihin vaikutti alhainen korkotaso ja suotuisa talouskehitys. Eniten velat kasvoivat vuosikymmenen puolivälin tienoilla, mutta vuodesta 2007 lähtien velkaantumisen kasvu on tasaantunut.

Vuodesta 2000 vuoteen 2011 asuntokuntien velkaantumisaste, velkojen osuus käytettävissä olevista tuloista, kasvoi 68 prosentista 117 prosenttiin. Velkaantumista vauhditti pääasiassa asuntolainojen kysyntä, sillä asuntovelat kasvoivat selvästi muita velkoja nopeammin. Asuntovelat kasvoivat vuodesta 2002 reaalisesti 126 prosenttia, kun kaikki velat samana aikana kaksinkertaistuivat. Erityisen paljon asuntovelat kasvoivat vuosikymmenen puolivälissä, reaalisesti yli kymmenen prosenttia vuosittain. Tuolloin velkaantumisasteet ylittivät 1980-luvun lopun aiemman huipputason. Asuntovelkaa ottivat tuolloin nuorten ohella paljon myös 35–45-vuotiaiden taloudet, mihin on voinut vaikuttaa edellisellä vuosikymmenellä patoutunut kysyntä. Viime vuosina velkaantumisasteen kasvu on tasaantunut. (Kuvio 1.)

Kuvio 1. Kotitalouksien velkaantumisasteet 1975–2011. Velkojen osuus käytettävissä olevista tuloista. Prosenttia

Lähde: Tilastokeskus. Kansantalouden tilinpito.

Vuonna 2011 asuntokunnilla oli velkaa 105 miljardia euroa, mistä asuntovelkojen osuus oli 73 prosenttia. Asuntovelkojen osuus asuntokuntien veloista on kasvanut selvästi, sillä vuonna 2002 se oli 65 prosenttia. Elinkeinotoiminnan ja tulonhankinnan velkojen osuus veloista pienentyi samana aikana 11 prosentista viiteen ja opintovelkojen noin kolmesta puoleentoista. Kulutukseen ja suurehkoihin hankintoihin otettujen velkojen osuus on pysynyt samana, hieman yli viidenneksenä kaikista veloista.

Suomalaisten velat eurooppalaista keskitasoa

Velkojen lisääntymisestä huolimatta Suomen kotitaloudet eivät ole eurooppalaisittain erityisen velkaantuneita. Suomessa talouksien velkaantumisaste on Pohjoismaiden alin ja selvästi alempi kuin Tanskassa, Hollannissa tai Irlannissa. Koko euroalueella ovat velkaantumisasteet kasvaneet vuosikymmenen aikana nopeasti, ja siinäkin suhteessa Suomi on keskitasoa. Vuodesta 2000 lähtien Suomen koti- talouksien velkaantumisaste on kasvanut 43 prosenttiyksikköä, kun esimerkiksi Hollannissa se kasvoi 99, Irlannissa 95 ja Tanskassa 83 prosenttiyksikköä. Tanskassa kotitalouksien velka on kuitenkin viime vuosina kääntynyt laskuun. Vähiten velkaa on Itä-Euroopan ja Baltian maiden kotitalouksilla. Virossa velkaantumisaste on kuitenkin lähellä EU-maiden keskiarvoa. (Kuvio 2.)

Kuvio 2. Kotitalouksien velkaantumisasteet eräissä Euroopan maissa vuonna 2011. Prosenttia

* Tiedot ovat vuodelta 2010.

Lähde: Eurostat. Gross debt-to-income ratio of households.

Maiden velkaantumisasteiden erojen taustalla on pitkä historia, mutta niiden syitä voidaan etsiä raha- ja asuntomarkkinoista. Velkaantumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi omistusasumisen yleisyys, laina-ajat, korkosidonnaisuudet ja vakuusvaatimukset. Siten itäisen Euroopan EU:n uusissa jäsenmaissa vähäiseen velkaantumiseen lienee vaikuttanut verraten kehittymätön rahoitusjärjestelmä. (Kannas 2010). Näissä maissa valtaosa väestöstä asuu velattomissa omistusasunnoissa, mutta niille on toisaalta tyypillistä ahdas ja heikkolaatuinen asuminen (Eurostat Housing Statistics).

Kehittyneet asuntomarkkinat ja rahoitusjärjestelmä ovat tyypillisiä niille maille, joissa on korkea velkaantumisaste. Korkeiden velkaantumisasteiden maissa omistusasuminen on yleistä ja asumistaso hyvä ja omistusasukkailla on usein asuntovelkaa. Esimerkiksi Tanskassa asutaan selvästi Suomea ja myös muita Pohjoismaita väljemmin: Tanskassa asuinneliöitä on henkeä kohti 51, Ruotsissa 45 ja Suomessa 39. Tanskassa asuntorahoitus perustuu pitkille katetuille joukkolainoille, ja järjestelmällä on pitkät perinteet. Asuntolainojen tyypillinen pituus on Tanskassa 30 vuotta, Ruotsissa 30–50 vuotta ja Suomessa 25–30 vuotta. Muissa Pohjoismaissa ovat yleistymässä myös lainamuodot, joissa lainoja ei lyhennetä: Tanskassa sellaisia on lainoista yli puolet, Norjassa noin 17 ja Ruotsissa 19 prosenttia (Schauman 2012). Muihinkin lainoihin saattaa sisältyä lyhennysvapaita vuosia. Jos asuntovelkojen osuus kotitalouksien veloista on suuri, laina-ajat ovat pitkiä eikä lainoja juuri lyhennetä, on luonnollista, että velkaantumisasteet kasvavat.

Korkeista velkaantumisasteista aiheutuva riski kotitalouksien kyvylle suoriutua velanhoitomenoista kasvaa, jos korkotaso nopeasti muuttuu eikä siihen ole osattu varautua. Suomessa poikkeuksellisen suuri osa pitkistäkin lainoista on sidottu lyhyisiin markkina- korkoihin, mutta viime aikoina sama käytäntö on yleistynyt muissakin Pohjoismaissa (Schauman 2012, 19). Kotitalouksien velanhoitokykyyn vaikuttaa paitsi tulot, myös varallisuus. Esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa talouksilla on paitsi velkaa, myös rahoitusvarallisuutta selvästi suomalaisia kotitalouksia enemmän (Kannas 2010).

Sivun alkuun

Velkaantuminen vaihtelee elinvaiheittain

Suomessa kotitalouksien velkaantumiseen on eniten vaikuttanut oman asunnon osto ja usein pitkään jatkunut asunnonvaihtojen vaatima lisärahoitustarve. Asuntokunnan ikä, rakenne ja lapsiluku vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja minkälaista velkaa asuntokunnilla on. Alueelliset erot näkyvät selvimmin asuntoveloissa, ja tietenkin tulot rajoittavat monien kotitalouksien lainamahdollisuuksia.

Vuonna 2011 Suomen 2,5 miljoonasta asuntokunnasta velkaa oli noin 60 prosentilla. Lainaa oli usein otettu kulutukseen tai suurehkoihin hankintoihin. Tällaista velkaa oli noin 1,2 miljoonalla asuntokunnalla, ja sitä oli tasaisesti kaikenikäisillä asuntokunnilla. Velallista asuntokuntaa kohti sitä oli keskimäärin 18 440 euroa. Opintovelkaa oli 274 200 asuntokunnalla ja elinkeinotoimintaa tai tulonhankintaa varten otettua velkaa oli 77 700 asuntokunnalla. (Tilastokeskus 2011.)

Kolmanneksella asuntokunnista oli asuntovelkaa. Vuodesta 2002 asuntovelallisten asuntokuntien määrä kasvoi lähes kolmanneksella ja niiden keskimääräiset asuntovelat reaalisesti 74 prosenttia. Vuonna 2011 keskimääräinen asuntovelka asuntovelallista asuntokuntaa kohti oli 89 350 euroa. Asuntovelat ovat yleisiä jo nuorilla, ja koska laina-ajat ovat pitkiä ja asunnonvaihdot vaativat uutta lainaa, niitä maksetaan pitkään. Kaikissa ikäluokissa asuntovelkojen osuus veloista oli suurin ja vielä eläkeikäistenkin veloista lähes puolet oli asuntovelkoja. (Tilastokeskus 2011.)

Useimmin velkaa oli keski-ikäisten asuntokunnilla. Asuntokunnista, joiden viitehenkilö oli 25–54-vuotias, 78 prosentilla oli velkaa. Alle 25-vuotiaiden asuntokunnista velkaa oli hieman yli puolella ja vasta eläkeikäisistä asuntokunnista selvä enemmistö eli kolme neljästä oli velattomia.

Velattomia oli eniten yksinasuvien joukossa. Yksinasuvistakin asuntovelkaisia olivat useimmin 35–44-vuotiaat, heistä hieman yli kolmanneksella oli asuntovelkaa. Muuta velkaa yksinasuvista oli vajaalla kolmanneksella. Kahden aikuisen lapsettomista asuntokunnista velkaisimpia olivat 25–34-vuotiaat, joista 88 prosentilla oli velkaa ja 51 prosentilla asuntovelkaa. Asuntovelkaa niillä oli varsin paljon, 124 770 euroa asuntovelallista kohti, eli hieman enemmän kuin kahden aikuisen asuntokunnilla, joissa oli lapsia.

Kahdella kolmesta niistä asuntokunnista, jossa oli lapsia, oli asuntovelkaa. Lapsiluvun kasvaessa kasvoivat velkamäärätkin: lapsettomilla asuntovelallisilla asuntovelkaa oli keskimäärin 70 900 euroa, yksilapsisilla 103 580 ja vähintään kolmilapsisilla 121 240 euroa. Lapsiperheillä oli muutakin velkaa muita asuntokuntia useammin.

Sivun alkuun

Neljänneksellä velallisista velkaa vähintään 100 000 euroa

Hieman yli neljänneksellä velallisista asuntokunnista oli velkaa vähintään 100 000 euroa vuonna 2011. Niin paljon velkaa oli noin 400 000 asuntokunnalla, joista lähes kaikki olivat asuntovelallisia. Vähintään 200 000 euron edestä velkaa oli seitsemällä prosentilla velallisista. Asuntokunnilla, joilla oli velkaa vähintään 100 000 euroa, oli velkaa yhteensä 75 miljardia euroa eli 71 prosenttia asunto- kuntien kaikista veloista. Asuntovelkoja niistä oli 57 miljardia, muita velkoja 13 miljardia ja tulonhankintaa tai elinkeinotoimintaa varten otettuja velkoja 4,7 miljardia euroa. Pienehkö osa asuntokunnista vastaa siten suuresta osasta kaikista asuntokuntien veloista. (Tilastokeskus 2011.)

Eniten suuria velkoja oli niillä asuntokunnilla, joiden viitehenkilö oli 35–44-vuotias. Alle 25-vuotiailla ja eläkeikäisillä niin suuria velkoja oli harvoin. Lähes kaikilla asuntokunnilla, joilla oli paljon velkaa, oli asuntovelkaa. Suurimmalla osalla asuntokunnista, joilla oli paljon velkaa, oli kuitenkin myös kulutukseen ja muihin suurehkoihin hankintoihin otettua velkaa.

Sivun alkuun

Suurimmat asuntovelat kehyskunnissa

Pääkaupunkiseudulla velallisia asuntokuntia oli jonkin verran muuta maata enemmän. Siellä velallisia oli 64 prosenttia asuntokunnista. Kulutukseen ja hankintoihin otettua velkaa oli puolella pääkaupunkiseudun asuntokunnista. Asuntovelallisia siellä sen sijaan oli hieman vähemmän kuin koko maassa, 30 prosenttia asuntokunnista. Pääkaupunkiseudulla vuokra-asuminen on muuta maata yleisempää. Useimmin asuntovelkaa oli Etelä-Suomen (pl. pääkaupunkiseutu) ja Ahvenanmaan asuntokunnilla. Pääkaupunkiseudulla asuntovelat olivat kuitenkin selvästi muuta maata suuremmat, 116 980 euroa asuntovelallista asuntokuntaa kohden, mikä oli 31 prosenttia enemmän kuin koko maassa keskimäärin. (Tilastokeskus 2011.)

Asumisen kalleus on ongelma erityisesti aluekeskuksissa ja pääkaupunkiseudulla sen vaikutukset näkyvät selvimmin. Nuorten perheiden ja muiden asumistasoaan parantamaan pyrkivien muuttoliike suuntautuu näillä alueilla usein lähikuntiin ainakin silloin, kun asumisen ongelmat liittyvät tilanpuutteeseen. Aluekeskuksiin muuttavat ovat usein pieniä nuorten talouksia, jotka perheellistyessään ja työelämään siirtyessään muuttavat lähi- ja kehyskuntiin väljemmän asumisen toivossa (Matala 2008). Asuntovelkaisimmat taloudet eivät löydykään suurimmista keskuksista, vaan niiden lähikunnista. Vuonna 2011 eniten asuntovelkaa oli Kauniaisten asuntokunnilla, 186 000 euroa velallisasuntokuntaa kohti, ja seuraavaksi eniten, noin 130 000 euroa Sipoon, Siuntion, Espoon ja Kirkkonummen asuntovelallisilla. Hieman helsinkiläisiä enemmän asuntovelkaa oli myös Nurmijärven, Vihdin ja Tuusulan asuntovelallisilla.

Merkitystä velkojen suuruudella suhteessa tuloihin on niille asuntokunnille, joilla on velkaa, ja velkaantumistilaston aineistosta voidaankin laskea velkaantumisasteet velallisille asuntokunnille. Vuonna 2002 se oli 108 prosenttia ja vuonna 2011 155 prosenttia. Vuonna 2010 velallisasuntokuntien velkaantumisaste oli 156 prosenttia, joten suhdeluku laski hieman edellisvuodesta. (Taulukko 1.) Ero kaikkiin asuntokuntiin johtuu siitä, että velallisten asuntokuntien tulot kasvoivat enemmän kuin velattomien. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä kehityksestä ei tämän perusteella voi kuitenkaan tehdä, sillä luottokantatilastojen mukaan kotitalouksien velanotto kasvoi edelleen vuoden 2012 kolmen neljänneksen aikana, vaikka kasvuvauhti onkin hidastunut. Velkaantumisasteisiin vaikuttavat myös kotitalouksien tulot, ja niiden kehitys vaikuttaa nykytilanteessa epävarmalta.

Taulukko 1. Velallisten asuntokuntien velkaantumisasteet vuosina 2002–2011. Prosenttia

Viitehenkilön ikä Vuosi
2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011
Yhteensä 108 117 123 136 144 147 149 153 156 155
–24 87 97 104 119 129 132 127 128 125 124
25–34 151 166 179 200 213 217 215 220 223 222
35–44 128 140 149 165 176 181 187 195 201 202
45–54 89 95 100 111 118 122 127 134 138 139
55–64 70 75 77 85 89 90 92 95 99 100
65– 55 59 60 65 69 68 65 68 73 72

Lähde: Tilastokeskus. Velkaantumistilasto.

Velallisasuntokunnista velkaisimpia olivat asuntokunnat, joiden viitehenkilö oli 25–34-vuotias. Niiden velkaantumisaste oli 222 vuonna 2011. Alle 35-vuotiaiden asuntokuntien ja eläkeikäisten velkaantumisasteet pienenivät edellisvuodesta hieman, mutta yli 35–64-vuotiaiden joukossa ne kasvoivat. Vuodesta 2002 ovat eniten, 74 prosenttiyksikköä, kasvaneet 35–44-vuotiaiden velkaantumisasteet. Eläkeikäisten asuntokuntien velkaantumisasteet olivat muita pienempiä, ja ne ovat myös kasvaneet vuosikymmenen aikana vähiten. (Tilastokeskus 2011.)

Suuri velkamäärä ei välttämättä tarkoita velkaongelmia, mutta se voi muodostaa riskin, jos elinolot muuttuvat esimerkiksi työttömyyden, sairauden tai avioeron takia, tai jos omistusasunnon realisointi tai vaihto ei onnistu epäedullisen markkinatilanteen takia (Rantala & Tarkkala 2009, 19). Vaikka alhainen korkotaso on pitänyt kotitalouksien lainanhoitomenot viime vuosina kohtuullisina, ovat suuret velat tietenkin suurempi riski myös korkotason noustessa etenkin, jos lainat on sidottu lyhyisiin viitekorkoihin.

Asuntokuntia, joilla oli velkaa vähintään kolme kertaa vuositulojen verran, oli 264 900 eli 17 prosenttia velallisista asuntokunnista vuonna 2011. Kaksi kolmesta niistä oli sellaisia, joiden viitehenkilö oli iältään 25–44-vuotias. Vuodesta 2002 on näin velkaisten asuntokuntien määrä lähes kolminkertaistunut, ja osuus velallisista asuntokunnista kasvanut kymmenellä prosenttiyksiköllä.

Vähintään viisi kertaa vuositulojen verran velkaa oli 65 500 asuntokunnalla eli neljällä prosentilla velallisista; velkaa niillä oli keskimäärin 263 400 euroa. Asuntovelallisia niistä oli yhdeksän kymmenestä. Vuonna 2002 suhteellisesti yhtä paljon velkaa oli 20 200 asuntokunnalla.

Sivun alkuun

Asumistason parantaminen kasvattaa velkaa

Moniin Länsi-Euroopan maihin verrattuna Suomen asumistasoa ei voi pitää erityisen hyvänä. Asuntokanta on nuorta ja asuntojen varustetaso hyvä, mutta asumisen ahtaus vaivaa etenkin lapsiperheitä kasvukeskuksissa. Asumisväljyys kasvaa hitaasti, ja esimerkiksi Helsingissä sen kasvu henkeä kohti lasketuilla asuinneliöillä mitattuna on 2000-luvulla jopa pysähtynyt. (Tiihonen 2010; Lankinen & Lönnqvist 2010). Asumisväljyyteen vaikuttaa paitsi uudisrakentaminen myös asuntokuntien keskikoon pieneneminen, ja vanhemmat ikäluokat asuvatkin jo suhteellisen väljästi: perheistä, joissa ei ole pieniä lapsia vain kuusi prosenttia asui asunnossa, jossa oli vähemmän kuin huone asukasta kohti (Tiihonen 2010). Suomessa asumisväljyyttä on perinteisesti parannettu huone kerrallaan, mikä on usein johtanut siihen, että haluttu asumisväljyys saavutetaan liian myöhään. Tätä ongelmaa voisivat helpottaa riittävän suuret ensiasunnon lainat, vaikka niihin toisaalta saattaa liittyä ongelmia ylikysynnän tai kotitalouksien velanmaksukyvyn kannalta.

Taulukko 2 kuvaa vuosina 2010 ja 2011 ensiasunnon hankkineiden asuntokuntien asuntovelkoja, vuosituloja ja asumisväljyyttä. Vertailun vuoksi siinä on myös kaikkien asuntokuntien asumisväljyyttä kuvaavia tunnuslukuja. Ensiasunnossa asuviksi on tässä määritelty ne henkilöt ja heidän muodostamansa asuntokunnat, joilla on ollut verottajan ensiasunnon hankintaa varten tarkoitettua velkaa, eikä heillä aiempana vuonna ole ollut asuntovelkaa. Kattavuuden takia mukaan on otettu kahtena vuonna ensiasunnon hankkineet asuntokunnat, verotussyistä vakinaista omistusasuntoa vaihdetaan harvoin kahden vuoden sisällä ostoajankohdasta.

Taulukko 2. Ensiasunnossa asuvien velat, tulot ja asumisväljyys viitehenkilön iän mukaan vuonna 2011

  Yhteensä -24 25-34 35-44 45-54 55-64 65-
Asuntokuntia 29 121 5 417 15 670 4 141 1 929 1 474 490
Asuntovelat keskimäärin, € 123 829 106 779 126 192 136 964 128 219 119 023 122 884
Käytettävissä olevat rahatulot keskimäärin, € 39 302 24 492 40 012 45 567 51 242 53 282 38 310
Asuntovelkojen suhde vuositulohin, % 315 436 315 301 250 223 321
Pinta-ala/henkilö, m2 34 34 32 30 38 47 50
Huoneluku 2,7 2,1 2,6 3 3,4 3,5 3,1
Pinta-ala, m2 71 56 68 78 92 98 86
Asuntokunnan koko 2,1 1,6 2,1 2,6 2,4 2,1 1,7
Ahtaasti asuvia, % 11,2 6,8 11,8 18,4 10 5,4 3,5
Pinta-ala/henkilö, m2, kaikki asuntokunnat 39 32 31 31 37 48 53
Huoneluku, kaikki asuntokunnat 3 1,9 2,6 3,4 3,4 3,2 2,9
Pinta-ala, m2, kaikki asuntokunnat 81 50 70 93 91 86 78
Ahtaasti asuvia, kaikki asuntokunnat, % 8,9 7,9 15,7 19,3 10,2 3,3 1,6

Lähde: Tilastokeskus. Velkaantumistilasto 2011.

Yli puolet ensiasunnon ostaneista asuntokunnista oli sellaisia, joiden viitehenkilö oli 25–34-vuotias. Yli 45-vuotiaiden asuntokuntia joukossa oli vähän. Asuntovelkaa ensiasunnonhankkijoilla oli keskimäärin 123 800 euroa, kun kaikilla asuntovelallisilla sitä oli 89 350 euroa. Eniten velkaa oli 35–44-vuotiaiden asuntokunnilla. Pääkaupunkiseudulla keskimääräinen ensiasunnon velka oli 155 260 euroa eli neljänneksen maan keskiarvoa suurempi. Ensiasunnonhankkijoiden tulot olivat muita asuntovelallisia pienemmät, 39 300 euroa, kun kaikilla asuntovelallisilla ne olivat 50 340 euroa. Ensiasunnonostajien asuntovelat olivat yli kolminkertaiset vuosituloihin verrattuna ja nuorimmilla reilusti yli nelinkertaiset.

Ensiasunnossa asuvat asuivat ahtaasti hieman useammin kuin kaikki asuntokunnat. Ensiasunnon lainalla hankitut asunnot olivat kymmenen neliötä pienempiä kuin kaikki asunnot, ja ensiasunnossa asuvilla oli käytössään henkeä kohti viisi neliötä vähemmän kuin kaikilla asuntokunnilla. Asumisväljyyttä on kuitenkin syytä verrata ikäluokittain, sillä tilava asuminen on tyypillistä vanhimmille asuntokunnille, joita ensiasunnonhankkijoista on vähän. Ikäluokittain tarkasteltuna ensiasunnoissa asutaan ahtaasti harvemmin kuin samanikäisissä asuntokunnissa yleensä yli 55-vuotiaita lukuun ottamatta (taulukko 2).

Muihin omistusasuntoihin verrattuna ensiasunnot olivat 24 neliötä pienempiä kuin omistusasunnot keskimäärin. Ensiasunnossa asuvat asuntokunnat asuivat siitä huolimatta huoneluvulla mitaten jonkin verran harvemmin ahtaasti kuin kaikki omistusasukkaat silloin kun viitehenkilö oli korkeintaan 54-vuotias.

Useimmin ensiasunnossakin asuttiin ahtaasti pääkaupunkiseudulla, jossa ahtaasti asui ensiasunnossa asuvista 13,5 ja kaikista asuntokunnista 10 prosenttia. Odotetusti huoneluvulla mitattuun asumisväljyyteen vaikutti selvimmin lasten lukumäärä: lapsettomista ensiasunnossa asuvista asuntokunnista vain vajaa neljä prosenttia asui ahtaasti, yksilapsisista 17,5 prosenttia, kaksilapsisista 43 ja useampilapsisista jo neljä viidestä asuntokunnasta. Ensimmäisessä omistusasunnossa asuvat lapsiperheet asuivat siten ahtaasti useammin kuin kaikki vastaavat asuntokunnat: kaikista kaksilapsisista asuntokunnista asui ahtaasti 29,5 prosenttia ja useampilapsisista 62,5 prosenttia.

Voi kysyä, onko huoneluku pikkulapsiperheiden kannalta paras asumisväljyyden mittari, mutta ainakin voi esittää sen johtopäätöksen, ettei ensiasunnoksi yleensä hankita perhe- kokoon nähden kohtuuttoman suuria asuntoja. Perhekoon kasvuun varautuminen voi toisaalta siinä tilanteessa olla usein järkevääkin.

Sivun alkuun

Pitäisikö kehityksestä huolestua?

Kotitalouksien nopea velkaantumisvauhti on herättänyt huolta velkakriisien koetellessa maailmaa. Vaikka alhainen korkotaso on pitänyt velanhoitomenot kohtuullisina, voi uhkana olla talouskehityksen huonontuminen, joka johtaisi korkotason nousuun tai työttömyyden merkittävään kasvuun. Suurimmat velat muodostuvat usein pitkäaikaisista asuntolainoista, jotka Suomessa on sidottu lyhyisiin markkinakorkoihin. Ongelmia voi tällöin syntyä taloustilanteen muuttuessa, ellei lainoissa ole joustovaraa akuuteissa kriisitilanteissa eikä taloudella ole käytössään puskurivaroja vaikeuksien kohdatessa (Rantala & Tarkkala 2009, 19, 101). Finanssialan keskusliiton vuonna 2012 tekemän kyselyn mukaan 38 prosenttiin uusista asuntolainoista oli liitetty korkokatto ja 35 prosenttiin kaikista asuntolainoista lainaturvavakuutus (Finanssialan keskusliitto 2012, 52).

Saman selvityksen mukaan talouksien velanhoitomenot ovat pysyneet vuodesta 2006 lähtien ennallaan, vaikka asuntolainojen keskikoko on kasvanut ja valtaosa lainanottajista on maksanut lainansa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti (Finanssialan keskusliitto 2012, 3). Raportoidut velkaongelmat, esimerkiksi maksuhäiriömerkinnät, ovatkin liittyneet enimmäkseen erilaisiin pienlainoihin, kuten pikaluottoihin ja luottokortti- tai osamaksuvelkoihin. Yksittäiset velat ovat pieniä, mutta niitä saattaa olla samoilla henkilöillä monta ja ne voivat yhdessä muodostaa suuriakin summia (Rantala & Tarkkala, 101). Tämäntyyppisiä velkaongelmia ei artikkelissa kuitenkaan ole käsitelty, sillä pelkästään velkamääriä tarkastelemalla niiden syihin on vaikea pureutua.

Velkaantumisen hillitsemiseksi on jotain tehtykin. Varainsiirtoveron noston ja asuntolainakorkojen vähennysoikeuden rajoittamisen voi olettaa hillitsevän asuntovelkaantumista, vaikka niiden tavoitteet ovatkin osittain fiskaalisia. Pikaluottoyritysten toimintaa on rajoitettu ja pienlainoille ollaan asettamassa korkokatto. Valtiovarainministeriön työryhmä asettui ehdottamaan asuntolainoille sitovaa enimmäisluototusastetta eli lainakattoa, jonka Finanssivalvonta määrittelisi ja joka voisi enimmillään olla 20 prosenttia asunnon hinnasta (Valtiovarainministeriö 2012). Ehdotusta on arvosteltu mm. siitä, että se asettaisi ensiasunnon ostajat vaikeaan asemaan. Finanssivalvonnan otantatutkimuksen mukaan ensiasunnon ostoon tarkoitetuista lainoista noin puolet myönnettiin yli 90 prosentin luototusasteella syksyllä 2010 (Palmroos & Nokkala 2011, 1). Toisaalta on merkkejä siitä, että kotitaloudet ovat itsekin huomanneet omarahoitusosuuden merkityksen; siihen viittaa ainakin ASP-säästämisen suosion kasvu viime aikoina.

Taulukon 2 perusteella voi hieman arvioida, minkälaisia säästötavoitteita ehdotus asettaisi ensiasunnonhankkijoille. Mikäli taulukon lainamäärät olisivat lähellä ostohintoja, olisi kotitalouksien pitänyt säästää keskimäärin noin 32 prosenttia vuosituloistaan, jos omasäästö- osuudeksi määritellään 10 prosenttia; useammalle vuodella jakautuessaan säästöosuus tietenkin vastaavasti pienenee. Alle 25-vuotiailta olisi säästöosuus vaatinut 44 prosenttia vuosituloista ja pääkaupunkiseudulta ensiasunnon hankkineilta 35 prosenttia. Puolelta ensiasunnonostajista kymmenen prosentin säästöosuus olisi vaatinut 20–40 prosenttia vuoden 2011 vuosituloista ja viidennekseltä yli puolet.

Lähteet:

ECB 2009. Housing finance in the euro area. Occational paper series 101.

Eurostat. Gross debt-to-income ratio of households. http://epp.eurostat.ec.europa.eu/tgm/ table.do?tab=table&init=1&plugin=1&language=en&pcode=tec00104.

Eurostat. Housing Statistics http://epp.eurostat.ec.europa.eu/statistics_explained/index.php/ Housing_statistics.

Finanssialan keskusliitto 2012. Säästäminen, luotonkäyttö ja maksutavat. Tekstiraportti kevät 2012.

Kannas, Olli. Kotitalouksien velkataakka kasvanut Suomessa vauhdilla. Tieto&trendit 2/2010.

Lankinen, Markku & Lönnqvist, Henrik 2010. Neliöt tiukilla. Asumisväljyys Helsingissä. Tieke. Tutkimuskatsauksia 2010/3.

Matala, Timo 2000. Nuoret luopumassa asunnon omistusprojektista? Hyvinvointikatsaus

4/2000.

Matala, Timo 2008. Muuttoliike ja asuntovelkaantuminen 2000-luvulla. Hyvinvointikatsaus

4/2008.

Palmroos, Peter & Nokkala, Henrik 2011. Otantatutkimus henkilöasiakkaiden asuntoluotoista. Finanssivalvonta, Analyysiraportti 2011.

Rantala, Kati & Tarkkala, Heta 2009. Kotitalouksien velkaongelmien nykytila ja kehitys. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 90. Helsinki.

Schauman, Heidi 2012. Asuntomarkkinat ja kotitalouksien velka – pohjoismainen vertailu. BoF Online 5/2012.

Tiihonen, Arja 2012. Asumisväljyys lisääntyy hitaasti. Tilastokeskus http://www.stat.fi/tup/ vl2010/art_2011-10-18_001.html.

Tilastokeskus 2011. Velkaantumistilasto. http://tilastokeskus.fi/til/velk/index.html.

Valtiovarainministeriö 2012. Finanssimarkkinoiden makrotaloudellisten vaikutusten sääntely ja valvonta. Työryhmän muistio. Valtiovarainministeriön julkaisuja 32/2012.

Päivitetty 3.6.2013