Hyvinvointia ei voi mitata yhdellä luvulla

  1. Tulot tai kulutus lähtökohtana
  2. Kotityö ja julkiset palvelut lisäävät taloudellista hyvinvointia
  3. Ovatko laskentaerät yhteismitallisia?
  4. Hyvinvointi vai taloudellinen hyvinvointi?
  5. Tuloerot vaikuttavat hyvinvointiin
  6. Myös ympäristö vaikuttaa hyvinvointiin

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Kirjoittaja: Olli Savela työskentelee yliaktuaarina kansantalouden tilinpidossa Tilastokeskuksessa. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Tieto&trendit-lehdessä 1/2009.

Hyvinvoinnilla voi katsoa olevan monia eri ulottuvuuksia. Taloudellinen hyvinvointi on varmasti niistä yksi, mutta ihmisten hyvinvointiin vaikuttavat monet muutkin tekijät: terveydentila, koulutus ja kulttuuri, luonto, turvallisuus, kansalaisoikeudet ja mahdollisuus vaikuttaa itseään ja ympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Luetteloa voisi varmasti jatkaa.

Kansantalouden tilinpito ja sen keskeisin tunnusluku - bruttokansantuote - pyrkivät mittaamaan ensisijaisesti talouden suorituskykyä ja resursseja, mutta täydellisesti ne eivät sitä tee. Bruttokansantuotetta voi pitää myös taloudellisen hyvinvoinnin mittarina, mutta tilinpidon tunnusluvuista se ei tässä suhteessa ole paras. Selvää sen sijaan on, etteivät tilinpidon tunnusluvut pysty kuvaamaan kansakuntien tai ihmisten hyvinvointia sanan laajassa merkityksessä - eikä niitä ole siihen tarkoitukseen luotu -, vaikka hämmästyttävän usein niitä sillä tavalla edelleen tulkitaan.

Siten ei olekaan ihme, että erityisesti viimeisen 20 vuoden aikana on eri tahoilla kehitetty useita mittareita, joilla pyritään mittaamaan kansakuntien "todellista" hyvinvointia.

Esimerkkejä tällaisista mittareista ovat yhdysvaltalaislähtöiset ISEW (index of sustainable economic welfare, kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi) ja sen jatkokehittely GPI (genuine progress indicator, aidon edistyksen indikaattori) sekä Jukka Hoffrénin kehittämä SBM (sustainable net benefit measure of production, kestävän tuotannon nettohyötymittari).

Kaikkien näiden mittareiden teoreettiset perusteet ovat epäselvät. Näyttää siltä, että ne pyrkivät mittaamaan ensisijaisesti taloudellista hyvinvointia, mutta siitä huolimatta niihin sisältyy myös elementtejä, jotka eivät juurikaan liity taloudelliseen hyvinvointiin vaan pikemminkin hyvinvointiin sanan laajemmassa merkityksessä.

Tulot tai kulutus lähtökohtana

Kaikki nämä mittarit ottavat lähtökohdakseen jonkin kansantalouden tilinpidon tunnusluvun. Lähtökohtana on kansantulo (SBM) tai kulutus (ISEW, GPI). Tällä valinnalla ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä, koska näiden käsitteiden ero kuvaa kansantalouden säästämistä, mikä ei ole yleensä kovin suuri verrattuna tuloihin tai kulutukseen. Joka tapauksessa kulutus on hyvin lähellä tuloja, koska kulutus perustuu tuloihin. Tulonäkökulma kuvaa ehkä paremmin kulutusmahdollisuuksia, menonäkökulma taas toteutunutta kulutusta.

Vaihtoehtoindikaattoreissa lähtölukuihin lisätään eriä, joiden myös katsotaan kuuluvan hyvinvointiin, mutta jotka eivät sisälly lähtölukuihin. Tällaisia eriä ovat esimerkiksi palkaton kotityö sekä osa julkisista palveluista. Toisaalta lähtöluvuista vähennetään eriä, joiden tutkijat katsovat heikentävän hyvinvointia. Niitä ovat esimerkiksi luonnonvarojen kulutus ja saastumisen sekä kasvihuonepäästöjen aiheuttamat tappiot (katso Tieto&trendit, marraskuu 2008).

Lopputuloksena saadaan indeksi tai indikaattori, jonka väitetään kuvaavan "kestävän" tai "aidon" hyvinvoinnin kehitystä. Todellisuudessa on hyvin vaikea sanoa, mitä tulos oikeasti kuvaa. Laskelmien tarkempi tarkastelu paljastaa, että tulos ei loppujen lopuksi kuvaa oikein mitään.

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 16.2.2009