Työpaikkaomavaraisuus kuntien tunnuslukuna

Työpaikkaomavaraisuuden kehitys

Työssäkäyntitilastosta on mahdollista laatia työpaikkaomavaraisuuden aikasarja vuodesta 1987 lähtien. Vertailun mahdollistamiseksi aikasarjaa tarkastellaan uusimmalla vuoden 2013 kuntajaolla, joka ulotetaan kaikkiin aikaisempiin vuosiin. Vuonna 2014 ei tullut muutoksia kuntarajoihin.

Pääkaupunkiseudun suurten kaupunkien välillä pendelöidään runsaasti. Viime vuosikymmenien aikana trendinä on ollut työpaikkojen osuuden vähentyminen Helsingissä ja vastaavasti osuuksien kasvu Espoossa ja Vantaalla. Työpaikkaomavaraisuuskehityksessä Vantaan prosenttiosuus ylitti Espoon lukeman vuonna 1995 ja on noussut siitä melko tasaisesti vuosi vuodelta. Vantaan vuoden 2011 työpaikkaomavaraisuus oli 30 prosenttiyksikköä korkeampi kuin lähtövuoden 1987 lukema. Espoolla vastaava muutos oli noin 13 prosenttiyksikköä. Helsingin työpaikkaomavaraisuusaste on sen sijaan laskenut loivasti. Vuonna 1990 Helsingin työpaikkaomavaraisuusaste oli korkeimmillaan: 137,7 prosenttia. Muutos vuodesta 1987 vuoteen 2011 oli noin -7 prosenttiyksikköä. Kannattaa silti pitää mielessä, että Helsingissä oli vuonna 2011 noin 91 000 työpaikkaa enemmän kuin työllisiä. Vantaalla työpaikkojen enemmyys oli 4 600, ja Espoossa työllisten määrä ylitti työpaikkojen määrän 4 400:lla. (Kuvio 2.)

Kuvio 2. Työpaikkaomavaraisuuden kehitys vuosina 1987–2011 pääkaupunkiseudun suurissa kaupungeissa*. Prosenttia.

* Vuoden 2013 kuntarajojen mukaan.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Kuviossa 3 on tarkasteltu kolmea maakuntakeskusta ja yhtä niiden naapurikunnista. Kuviosta käy ilmi, kuinka maakuntakeskusten työpaikkaomavaraisuusasteet ovat koko tarkastelujakson ajan olleet huomattavasti korkeammat kuin niiden naapurikuntien. Etenkin Vaasan ja Mustasaaren välillä ero on kasvanut: vuonna 1987 eroa oli 55,8 prosenttiyksikköä ja vuonna 2011 eroa oli 73 prosenttiyksikköä. (Kuvio 3.)

Kuvio 3. Kolmen maakuntakeskuksen ja niiden naapurikunnan työpaikkaomavaraisuusaste 2011. Prosenttia.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Kun verrataan vuoden 2011 työpaikkaomavaraisuuksia kymmenen vuoden takaisiin lukemiin, on yli 120 prosentin työpaikkaomavaraisuuden kuntien määrä pysynyt lähes ennallaan. Vuonna 2011 yhdellätoista kunnalla työpaikkaomavaraisuusaste oli yli 120 prosenttia. 100–120 prosentin työpaikkaomavaraisuuden kuntien määrässä ei myöskään tapahtunut suurta siirtymää: vuonna 2011 niitä oli neljä enemmän (56 kpl) kuin kymmenen vuotta aiemmin. Kaikista sadan prosentin työpaikkaomavaraisuuden ylittäjistä vuonna 2001 työpaikkaomavaraisuus nousi kymmenen vuoden aikana entisestään 61,3 prosentilla kunnista. (Kuvio 4.)

Kuvio 4. Kuntien lukumäärä työpaikkaomavaraisuusasteen mukaan vuosina 2001 ja 2011.

Lähde: Tilastokeskus 2011. Työssäkäyntitilasto.

Suurin muutos on tapahtunut työpaikkaomavaraisuuden prosenttiosuuksissa 80–99: näiden kuntien määrä väheni 34:llä. Eniten lisääntyi kuntien määrä työpaikkaomavaraisuusasteen luokassa 60–79 prosenttia (22 kuntaa). Alle 60 prosentin työpaikkaomavaraisuusasteen kuntien määrä väheni kymmenessä vuodessa seitsemällä.

Maatalous- ja teollisuusvaltaisessakin yhteiskunnassa oli helpompi ylläpitää 80–90 asteen työpaikkaomavaraisuutta, sillä työ oli kiinteästi sidoksissa omaan lähielinpiiriin: tehtaaseen, peltoon tai navettaan. Näiden sektoreiden työpaikkojen vähentyminen ja uusien palvelualan työpaikkojen syntyminen keskuksiin on vahvistanut keskusten vetovoimaa myös asuinpaikkana. Keskittyminen on ollut itse itseään ruokkiva ilmiö.

Keskuksiin pendelöidään edelleen perinteiseltä syvältä maaseudulta sekä toisaalta kaupunkien ympäryskunnista eli "kehyskunnista". Työnteon ja asumisen eriytynyt jatkokehitys on mahdollistunut liikkumisen helpottumisen ja informaatioteknologian myötä.

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 26.5.2014