Julkaistu: 26.5.2014

Työpaikkaomavaraisuus kuntien tunnuslukuna

  1. Perinteinen ja todellinen työpaikkaomavaraisuus
  2. Suurissa kaupungeissa on korkea työpaikkaomavaraisuusaste
  3. Uudenmaan työpaikoista lähes puolet sijaitsee Helsingissä
  4. Työpaikkaomavaraisuuden kehitys
  5. Yksityisen ja julkisen sektorin vaikutus työpaikkaomavaraisuuteen
  6. Todellinen työpaikkaomavaraisuus eli kotikunnassaan työskentelevät
  7. Väheneekö kuntatason tiedon merkitys?
  8. Lähteet

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Yksityisen ja julkisen sektorin vaikutus työpaikkaomavaraisuuteen

Työpaikat voidaan jakaa työnantajasektorin mukaan yksityisen sektorin ja julkisen sektorin työpaikkoihin. Yksityisen sektorin työpaikoiksi on tässä luettu myös valtioenemmistöisiin osakeyhtiöihin kuuluvat työpaikat. Julkisen sektorin työpaikat ovat joko valtion tai kuntien työpaikkoja. Käytetyssä luokituksessa sektori on päätelty henkilön työpaikan omistajatyypin, oikeudellisen muodon sekä henkilön ammattiaseman mukaan.

Kuntien ja valtion työpaikkojen sijainnin ei voida katsoa sinällään olevan seurausta kuntien elinkeinopoliittisista toimenpiteistä, sillä etenkään valtion työpaikkojen määriin ja jakaumiin ei yksittäisillä kunnilla ole paljonkaan vaikutusmahdollisuuksia. Kuntien työpaikkojen sijainti on myös osin kiinni palveluiden järjestämistavasta. Palveluja on voitu keskittää suurten kuntayhtymien tiettyihin toimipaikkoihin, ja vaikka tiedot olisikin ilmoitettu Tilastokeskukseen täysin oikein, ei työpaikkojen sijaintijakauma ole välttämättä sama kuin kuntien palveluiden käyttö- tai maksuosuudet. Toisaalta julkisen sektorin työpaikkojen mukana myös yksityisen sektorin työpaikat lisääntyvät taloudellisen aktiviteetin vilkastumisen myötä.

Kuntien henkilöstömäärä nousi 1970-luvulta 1990-luvulle, jonka jälkeen nousu taittui ja kääntyi laskuun 1990-luvun laman aikana. Laman jälkeen kuntien henkilöstö on kasvanut enää lievästi, mutta kuntien tehtävien määrä on jatkanut kasvuaan (VM 2012a). Kuntasektorin työpaikkojen osuus kaikista työpaikoista nousi 20 prosenttiin vuonna 1990, minkä jälkeen se on pysytellyt noin 22 prosentin osuudessa. Kuntien palveluiden yksityistäminen ja ostaminen ulkopuolelta siirtävät osin työpaikkoja yksityiselle sektorille. Työpaikkojen työnantajasektorin mukaiset osuudet vaihtelevat herkästi taloustilanteen mukaan: lama-aikoina yksityisen sektorin osuus laskee ja julkisen osuus nousee.

Työpaikkaomavaraisuutta voidaan tarkastella myös pelkästään yksityisellä sektorilla työskentelevien osalta. Mukana laskukaavassa ovat silloin pelkästään yksityisellä sektorilla työskentelevät sekä yksityisen sektorin työpaikat. Julkisen sektorin työllisten poisto heikentää etenkin sellaisten kuntien työpaikkaomavaraisuusastetta, joissa sijaitsee jokin suurempi julkisen sektorin työpaikkakeskittymä, kuten varuskunta Säkylässä. Kunnan työpaikkaomavaraisuus muuttuu 130,4 prosentista 104,6 prosenttiin. Yksityissektoripohjainen työpaikkaomavaraisuuslukema nousi kokonaislukemaa korkeammaksi niissä kunnissa, joissa on vähän julkisia palveluja, kuten Ahvenanmaan pienissä kunnissa tai suhteellisesti paljon yksityisen sektorin työpaikkoja, kuten Sotkamossa ja Sievissä.

Yksityisen sektorin luvuilla laskettu työpaikkaomavaraisuus nosti Maarianhaminan työpaikkaomavaraisuutta 10,9 prosenttiyksikköä 188,7 prosenttiin. Toiseksi korkein työpaikkaomavaraisuus oli edelleen Harjavallassa, jossa yksityisen sektorin työpaikkaomavaraisuus on 4,5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin kaikkien sektoreiden työpaikkaomavaraisuusaste.

Pelkästään yksityisen sektorin työllisillä lasketuilla luvuilla työpaikkaomavaraisuusaste nousi verrattuna kaikkien työllisten perusteella laskettuun lukemaan eniten Jomalassa (14,8 prosenttiyksikköä), Halsualla (11,6 prosenttiyksikköä) ja Pyhännällä (11,5 prosenttiyksikköä). Vastaavissa lukemissa tapahtuivat suurimmat negatiiviset muutokset Säkylässä (-25,8 prosenttiyksikköä), Virolahdella (-19,8 prosenttiyksikköä) ja Kökarissa (-15,9 prosenttiyksikköä).

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 26.5.2014