Huvilaomistuksesta koko kansan mökkeilyyn

Kesähuviloita alettiin rakentaa Suomessa jo 1800-luvulla, mutta vielä itsenäistymisen alkuaikoina huvilaelämä oli vain harvojen ulottuvilla. Tuolloin huviloita oli Suomessa kolmisen tuhatta. Vasta 1950-luvulla kesämökkeily laajeni koko väestön vapaa-ajanviettotavaksi. Vuoden 2006 lopussa Suomessa oli lähes puoli miljoonaa kesämökkiä.

 

Kesämökkejä alettiin rakentaa Suomessa varsinaisesti 1800-luvun puolella, jolloin suurimpien kaupunkien liepeille syntyi varakkaan porvariston rakentamia huvilayhdyskuntia. Huvilat olivat tuolloin enimmäkseen suurikokoisia ja koristeellisia rakennuksia, jotka oli tarkoitettu pelkästään vapaa-ajan ja kesän viettoon. Aluksi yleensä vain kaupunkilaisperheet hankkivat itselleen kesähuviloita. Huvilailmiö onkin alun alkaen kaupunkikulttuurin tuote.

1900-luvun alussa huviloita oli Suomessa runsaat tuhat ja itsenäistymisen aikoihin kolmisen tuhatta. Myös ensimmäiset siirtolapuutarhat syntyivät itsenäistymisemme aikoihin, Tampereelle vuonna 1916 sekä Helsinkiin ja Ouluun 1918. 1930-luvulta alkaen siirtolapuutarhoja perustettiin moniin muihinkin kaupunkeihin.

Itsenäisyyden alussa huviloita vain varakkailla

Maailmansotien välinen aika oli maassamme taloudellisen kasvun ja kehityksen aikaa. Tuolloin kaupunkien väestö kaksinkertaistui. Vapaat tai rakentamattomat rantatontit alkoivat vähentyä suurten kaupunkien läheisyydestä, ja kesäpaikkaa oli lähdettävä etsimään entistä kauempaa. Etäisyys ei kuitenkaan estänyt huviloiden hankintaa, sillä liikenneolot paranivat nopeasti. 1920-luvulta alkaen linja-autoliikenne ja yksityisautot yleistyivät, ja ne syrjäyttivät vähitellen lähes kokonaan rautatie- ja laivaliikenteen huvilaväen liikkumismuotona.

Itsenäistymistä seuranneiden kahden vuosikymmenen aikana huviloiden määrä nelinkertaistui maassamme. Maaseututaajamien ja teollisuuskeskusten varakas väki alkoi seurata kaupunkiväestön esimerkkiä ja hankki itselleen huviloita. Vuonna 1940 Suomessa oli yli 20 000 huvilaa. Itsenäistymisen jälkeen rakennetuissa huviloissa ilmeni pyrkimys yksinkertaisuuteen ja käytännöllisyyteen. Ylellinen koristelu väheni, ja huvilarakennuksissa alettiin jäljitellä esikaupunkien omakotitaloja. Yhä enemmän ilmaantui myös pieniä viikonloppumajoja. Puutarhatyöt kuuluivat oleellisena osana huvilaelämään, ja puutarhan antimet olivat tärkeä osa perheen ruokataloutta.

Huvilaomistus kansanomaistuu sotien jälkeen

Sotavuosien jälkeen kesähuviloiden hankkiminen alkoi yleistyä. Kun 1930-luvulla hankittiin vuodessa keskimäärin 900 uutta huvilaa, 1950-luvulla uusia huviloita hankittiin vuosittain jo viisinkertainen määrä eli 4 800 uutta huvilaa vuodessa.

1950-luvulla kesämökkeily laajenikin koko väestön vapaa-ajanviettotavaksi. Maamme huvilakanta lisääntyi yksistään 1950-luvulla enemmän kuin edellisen sadan vuoden aikana yhteensä. Kaupungistuminen nopeutti kesämökkien yleistymistä, kun suuri määrä maaseudulla syntyneitä siirtyi kaupunkeihin teollisuustyöhön tai palvelualoille. Samalla myös vapaa-aika lisääntyi vähitellen. Kun lauantai muuttui 1960-luvulla vapaapäiväksi, kesämökillä voitiin viettää yhä enemmän aikaa myös viikonloppuisin.

Olli Vuori selvitti väitöskirjassaan (1966) kesähuviloiden määrää 1960-luvulla ja sitä ennen. Vuonna 1950 huviloita oli arviolta 40 000, vuonna 1960 jo 88 000. Vuonna 1962 huvilakiinteistöjen määrä ylitti 100 000:n rajan eli joka 13. asuntokunta omisti kesämökin.

Maalaiselämän kaipuu oli yksi syy kesäasutuksen yleistymiseen. Vuonna 1960 puolet kaupunkien ja kauppaloiden väestöstä oli ensipolven kaupunkilaisia eli maalaiskunnissa syntyneitä. Huvilanomistajat keskittyivät vielä tuolloin muutamiin suuriin kaupunkeihin. Vuonna 1962 noin 42 prosenttia maamme huvilanomistajista asui kolmessa suurimmassa kaupungissa ja yli 55 prosenttia kymmenessä suurimmassa kaupungissa. Toisaalta myös maalaiskunnissa asuvien huvilaomistus yleistyi voimakkaasti. Vuonna 1940 maalaiskunnissa asuvat omistivat vain viitisen prosenttia maamme huviloista, vuonna 1962 jo lähes viidenneksen.

Huvilaomistus kansanomaistui 1950-luvun lopulla, jolloin vaatimattomat kesämökit ja viikonloppumajat alkoivat vähitellen yleistyä. Kun huviloiden koolle ja varustetasolle ei asetettu enää suuria vaatimuksia, yhä useampi pystyi hankkimaan kesämökin. Ulkoilusta ja luonnosta pystyi nauttimaan vaatimattomallakin kesämökillä.

1960-luvulla alkoi näkyä vastakkainen suuntaus: kesäasunnolta alettiin vaatia väljyyttä ja samanlaisia varusteita, joihin kaupunkioloissa oli totuttu. Kesäasuntoa alettiin käyttää yhä yleisemmin perheen toisena asuntona muulloinkin kuin kesällä. Näin kesäasunto oli muuttumassa pikku hiljaa pelkästä kesäkäyttöön tarkoitetusta asunnosta vapaa-ajan asunnoksi.

Mökkirakentamisen huippuvuodet 1980-luvulla

Vuoden 1970 väestölaskennassa kerättiin ensimmäinen koko maan kattava kesämökkitilasto. Tuolloin mökkejä oli jo 176 000. Samalla kesämökin omistamisesta oli tullut tyypillistä kaikille kansanosille. Vuonna 1970 kesämökin omistaneiden asuntokuntien päämiehistä lähes neljäsosa luokiteltiin sosioekonomisen aseman mukaan työntekijöiksi, kun kaikista asuntokuntien päämiehistä työntekijöitä oli 30 prosenttia.

Vuoden 1980 väestölaskennassa kesämökkejä oli 251 700 eli kymmenessä vuodessa määrä oli kasvanut 43 prosenttia. Mökkien määrä jatkoi edelleen kasvuaan, ja voimakkainta kasvu oli 1980-luvulla: yli 100 000 uutta mökkiä kymmenessä vuodessa. Mökkien määrää lisäsivät sekä uusien mökkien rakentaminen että vanhojen asuinrakennusten ottaminen kesämökkikäyttöön.

Vuonna 1990 mökkejä oli 368 000 eli 46 prosenttia enemmän kuin vuonna 1980. Sittemmin mökkirakentaminen on vähentynyt, sillä 1990-luvulla mökit lisääntyivät vain 23 prosenttia. Kun 1990-luvun alussa valmistui vuosittain vielä noin 8 000 mökkiä, viime vuosina rakennusvauhti on ollut enää puolet tästä. Itsenäisyytemme aikana Suomen kesämökkikanta on kasvanut lähes puoleen miljoonaan: vuoden 2006 lopussa Suomessa oli kaikkiaan 475 000 kesämökkiä.

Varsinais-Suomessa eniten kesämökkejä

Vuoden 2006 lopussa mökkejä oli eniten Varsinais-Suomessa, noin 47 000. Myös Pirkanmaalla ja Etelä-Savossa mökkejä oli yli 40 000. Kunnista eniten kesämökkejä oli Kuusamossa, yli 6 000, sekä Mikkelissä, Kuopiossa ja Tammisaaressa (kuva). Yli 3 000 kesämökkiä oli kaikkiaan 29 kunnassa.

Toisaalta on myös kuntia, joissa on hyvin vähän kesämökkejä tai joissa kesämökkien määrä on vähentynyt kuten esimerkiksi suurissa kaupungeissa. Helsingissä oli vuonna 1970 vielä yli 2 000 kesämökkiä ja Espoossa lähes 4 000, mutta vuoden 2006 lopussa Helsingissä oli enää 391 kesämökiksi luokiteltua rakennusta ja Espoossa 1 653.

Kunnat, joissa eniten kesämökkejä 31.12.2006

Eniten uusia, vuonna 1990 tai sen jälkeen rakennettuja vapaa-ajan asuinrakennuksia oli vuoden 2006 lopussa Lapissa, jossa uusia mökkejä oli lähes 10 000 eli kolmasosa Lapin mökkikannasta. Uusien mökkien osuus oli pienin Itä-Uudellamaalla ja Uudellamaalla, joissa vain alle kuudesosa mökkikannasta oli valmistunut vuonna 1990 tai sen jälkeen. Aivan viime vuosina mökkirakentaminen on ollut vilkkainta Lapissa, Etelä-Savossa ja Varsinais-Suomessa, joihin on valmistunut vuosittain noin 400 uutta kesämökkiä.

Kesäasutus on keskittynyt Etelä-Suomen suurimpien kaupunkien ympäristöihin sekä vesistörikkaille seuduille. Koko maassa on nykyisin keskimäärin 1,6 kesämökkiä maaneliökilometriä kohti. Maakunnista tiheimmin mökkejä on Uudellamaalla, 4,7 kesämökkiä neliökilometrillä. Myös Varsinais-Suomessa ja Päijät-Hämeessä on keskimäärin yli 4 mökkiä neliökilometrillä. Lapissa ja Kainuussa sekä Keski-, Pohjois- ja Etelä-Pohjanmaan maakunnissa sen sijaan on vain alle yksi kesämökki neliökilometrillä.

Kesämökkitiheys on kasvanut vuodesta 1970 eniten Varsinais-Suomessa ja Ahvenanmaalla, yli kahdella ja puolella kesämökillä jokaista maaneliökilometriä kohti. Myös Kanta-Hämeessä, Päijät-Hämeessä, Etelä-Karjalassa, Etelä-Savossa ja Pirkanmaalla mökkitiheys on kasvanut keskimäärin yli kahdella mökillä maaneliökilometriä kohti.

Vuoden 2006 lopussa 12 kunnassa oli enemmän kuin 10 kesämökkiä neliökilometriä kohti. Tiheintä mökkiasutus oli Kaskisissa, Merimaskussa, Kustavissa, Sammatissa ja Velkualla, joissa oli keskimäärin 16 - 18 kesämökkiä maaneliökilometrillä.

Kesämökkejä neliökilometriä kohti kunnittain 1970 ja 2006

Kesäasukkaat tärkeitä mökkikunnan elinkeinolle

Monen kunnan väkiluku kaksinkertaistuu kesäkuukausina. Kesäasukkaat ovatkin tärkeitä monen kunnan kauppiaille ja palveluntarjoajille. Vuonna 2005 kesäasukkaita tuli eniten oman kunnan ulkopuolelta Mäntyharjulle, Tammisaareen, Puumalaan, Asikkalaan ja Ruokolahdelle, joihin matkasi yli 5 000 kesäasukasta. Suhteellisesti eniten kasvoi kesällä Kustavin väkimäärä, sillä kunnassa oleskeli neljä kertaa enemmän kesäasukkaita kuin kunnan omaa väestöä.

Kesämökki sijaitsee yleensä lähellä omistajansa kotipaikkaa. Noin kolmasosa mökinomistajista omisti vuonna 2005 kesämökin asuinkunnassaan ja noin 60 prosenttia asuinmaakunnassaan. Uskollisimpia kotikunnassaan mökkeileviä olivat Iniön, Houtskarin, Kökarin, Kuhmon, Ranuan ja Kustavin asukkaat. Sen sijaan uusimaalaisista mökinomistajista alle 30 prosenttia omisti kesäasunnon asuinmaakuntansa alueella. Vuoden 2003 kesämökkibarometrin mukaan mökkimatkan pituus oli keskimäärin 107 kilometriä, puolella mökkiläisistä mökkimatka oli alle 50 kilometriä.

Kesämökkien koko kasvanut

Vuoden 2006 lopulla kesämökkien keskipinta-ala oli 47 neliömetriä. Kesämökkien pinta-ala on kasvanut vuoden 1970 jälkeen noin seitsemällä neliömetrillä. Vuoden 2006 lopulla suurimmat mökit olivat Itä-Uudellamaalla, jossa keskipinta-ala oli 53 neliömetriä. Pienimmät kesämökit olivat puolestaan Etelä-Karjalassa, jossa keskipinta-ala oli 43 neliömetriä. Yli sadan neliön mökkejä oli koko maassa noin 23 000, kun taas pieniä, alle 20 neliön mökkejä oli 37 000. Uusimpien, 2000-luvulla rakennettujen kesämökkien keskipinta-ala oli 61 neliötä, ja alle 20 neliön mökkejä oli uusista enää 4 prosenttia.

Vuonna 2006 vastavalmistuneiden mökkien omistajien keski-ikä oli 53 vuotta, kun kaikkien mökinomistajien keski-ikä oli 60 vuotta. Alle 40-vuotiaita mökinomistajia oli alle 25 000 eli vain 6 prosenttia kaikista mökinomistajista. Viidenneksellä mökin omistavista asuntokunnista oli alle 18-vuotiaita lapsia.

Varustetaso parantunut

Nykyisin mökkielämää ei välttämättä tarvitse viettää alkeellisesti, ilman mukavuuksia ja huvituksia. Vuonna 2003 tehdyn kesämökkibarometrin mukaan 70 prosenttia kesämökeistä oli verkkosähkön piirissä. Lisäksi mökeillä tuotettiin sähkövirtaa lähinnä aurinkopaneelilla ja generaattorilla, joten kaikkiaan yli 80 prosentilla kesämökeistä oli saatavilla sähkövirtaa.

Puhtaan juoma- ja ruokaveden saanti ei ollut sen sijaan yhtä turvattua. Puolet mökinomistajista toi mökillä käytettävää juoma- ja ruokavettä astioissa muualta ja lähes puolet käytti omaa tai naapurin kaivoa. Mökin päärakennuksen ja saunan jätevedet suodatettiin pääasiassa maahan, joko suoraan tai saostuskaivon kautta. Saunan pesuvedestä vain yksi prosentti johdettiin suoraan vesistöön. Suurimmalla osalla eli 70 prosentilla mökeistä oli perinteinen ulkokäymälä. Muilla oli sisävessa tai kompostikäymälä joko sisällä tai ulkona.

Vuoden 2003 kesämökkibarometrin mukaan 16 prosenttia kesämökeistä oli ns. kuivanmaan mökkejä, joilla ei ollut omaa rantaa. Puolet mökeistä soveltui kevät-, kesä- ja syksykäyttöön, mutta ei ympärivuotiseen käyttöön. Noin 29 prosenttia mökeistä soveltui myös talvikäyttöön ja viidennes pelkästään kesäkäyttöön.

Taulukot:
 Kesämökit maakunnittain 1970-2006 (Excel-taulukko)
Kunnat, joissa kesämökkien määrä väheni eniten 1970-2006 (Excel-taulukko)
Kunnat, joissa kesämökkien määrä lisääntyi eniten 1980-2006 (Excel-taulukko)

Lisätietoja: Arja Tiihonen (09) 1734 3272

Lähteitä ja linkkejä:

  • Kesämökkitilaston kotisivu
  • Kesämökkitilasto 2006, Tilastokeskus
  • Nieminen, Markku (2004). Kesämökkibarometri 2003,keskeisiä tuloksia postikyselyaineistosta. Tilastokeskus, sisäasiainministeriö.
  • Rakennus- ja asuntotuotanto, Tilastokeskus
  • Vuori, Olli(1966). Kesähuvilaomistus Suomessa. Kartoittava tutkimus kesäasutuksesta ja huvilanomistuksesta taloudellisena ilmiönä. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja C osa 3.

Päivitetty 18.6.2007